Siivetönruokki

75–90 senttimetrin pituinen ja 5 kilogramman painoinen lentokyvytön siivetönruokki oli ruokeista suurin. Nimestään huolimatta se ei ollut täysin siivetön, mutta sen surkastuneet siivet olivat vain noin 17 senttimetrin mittaiset.

Siivetönruokki ja pingviinit ovat esimerkki konvergentista evoluutiosta, jossa eliöt jotka eivät ole toisilleen läheistä sukua kehittävät samantapaisia piirteitä samankaltaisen elinympäristönsä ja ekologisen lokeronsa ansiosta. Lentokyvyttöminä, kalaa syövinä viileän ilmanalan merilintuina siivetönruokit elivät vastaavassa ekologisessa lokerossa kuin eteläisen pallonpuoliskon pingviinit, mikä johti myös niiden elintapojen ja ulkonäön samankaltaisuuteen.

Siivetönruokkia esiintyi aikoinaan runsaslukuisesti Pohjois-Atlantin alueella eli Kanadan itärannikon saarilla, Grönlannissa, Islannissa, Norjassa, Britteinsaarilla ja Itämerellä.

Ruotsin Uddevallasta on löydetty eräästä sorakuopasta siivetönruokin luuranko, jonka arvioidaan olevan 3 000–4 000 vuotta vanha. Löydön perusteella on päätelty, että laji olisi esiintynyt viime jääkauden jälkeisenä aikana myös Ruotsin länsirannikolla. Siivetönruokin mahdollisesta pesimisestä siellä ei kuitenkaan ole tietoa. Vielä historiallisella ajalla laji oli säännöllinen vieras eteläisen Ruotsin rannikolla. Tästä on olemassa jopa kirjattu havainto, joka on tehty 18. joulukuuta 1783 Bohusläänin Mollösundissa.

Siivetönruokki eli yhdyskunnissa. Se oli erinomainen uimari ja käytti lyhyitä siipiään uidessaan veden alla. Toisin kuin muut ruokit, siivetönruokki ei kyennyt lentämään, mikä teki siitä helppoa riistaa ihmisille.

Siivetönruokit munivat muiden ruokkilintujen tapaan vain yhden munan vuodessa.

Täytetty siivetönruokki esillä Leipzigissa.

Siivetönruokkia metsästettiin ainakin 1700-luvulla muun muassa valaanpyytäjien ja muiden merenkulkijoiden ruuaksi sekä patjoissa käytettyjen untuvien vuoksi. Lisäksi niiden munia kerättiin ravinnoksi. Hitaasti lisääntynyt laji harvinaistui nopeasti. Luonnonhistorialliset museot ja yksityiset keräilijät hankkivat innokkaasti näytteitä häviämässä olleesta lajista, mikä osaltaan edisti sen katoamista. Yksi viimeisistä pesimäpaikoista oli Islannin Geirfuglaskerenissä. Suuri tulivuorenpurkaus autioitti tämän ihmisille vaikeapääsyisen turvapaikan vuonna 1830, jolloin lintujen oli siirryttävä muille saarille. Siivetönruokki kuoli lopulta sukupuuttoon. Viimeinen pari tapettiin pesältään hautomasta munaansa 3. heinäkuuta 1844 Islannin rannikolla sijaitsevalla Eldeyn saarella, ja viimeinen elävä lajin yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla.

• Felix, Jiri; Hisek, Kvetoslav: Koko perheen suuri lintukirja, s. 42–43. Suomentanut Nuuja, Ismo; Palokangas, Risto. Jyväskylä: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1683-0.

• Naturalis: Great Auk (sisältää kolmiulotteisen valokuvan täytetystä yksilöstä) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)