Siimapalpakko

Kukkiva siimapalpakko

Siimapalpakko on rento, aito vesikasvi, se ei ole siis pysty rantakasvi, kuten osa palpakoista.[2] Siimapalpakon jopa metrien mittainen varsi on liereä, lehdet kapean tasasoukkia, kelluvia. Kukkaperät kohoavat kesä-heinäkuun aikana vedenpinnan yläpuolelle. Näihin ilmestyy hedemykeröitä ylemmäs eri kukkaperiin ja emimykeröitä alemmas samojen varsien varaan. Kukinta voi kestää syyskuulle. Hedelmäksi tulee emimykeröiden paikalle punaruskeita tumma- ja käyräotaisia pähkylöitä, toisen näkemyksen mukaan ne on tulkittu kuiviksi luumarjoiksi. Juurakko ei ole erityisen vankka, mutta kasvi on monivuotinen.[3][4][5]

Siimapalpakkoa on kutsuttu vanhastaan kellu(s)palpakoksi sen lehtien erikoislaatuisuuden vuoksi. Näistä pitkistä ja kapeista lehdistä on käytetty nimitystä "akanhapset".[6] Monissa kielissä palpakot ovat ilmeisesti kukintoa ajatellen siiliin tai piikkeihin viittaavia, esimerkiksi ruotsiksi igelknopp, mutta siimapalpakolla on oma nimityksensä flotagräs.[7][8]

Siimapalpakkoa muistuttavista pohjanpalpakosta siimapalpakon erottaa (S. hyperboreum) kapeampien, vain pari millimetriä leveiden lehtien perusteella. Kaitapalpakko (S. angustifolium) on samantapainen, mutta sen kukinto on kiinni kasvin haarattomassa kukkaperässä.[2] Siimapalpakko voi myös risteytyä kaitapalpakon ja rantapalpakon (S. emersum) kanssa.[5] Siimapalpakkoa pidetään toisinaan pikkupalpakon (S. natans) muotona; molemmilla onkin hedelmän ota käyristynyt.[9] Osa tutkijoista lukee palpakot osmankäämikasvien (Typhaceae) heimoon.[10]

Siimapalpakkoa tavataan Suomessa ainakin Kuusamon korkeudelle asti, havaintoja on pohjoisempaakin.[11] Leviämisalue ulottuu Skandinaviasta Pohjois- ja Keski-Venäjälle ja jopa Kaukoitään ja Japaniin, jossa se on määritelty uhanalaiseksi.[12][13] Se on syvissä ja kirkkaissa vesissä esiintyvä makean ja laimean murtoveden kasvi, joka ei pidä virtauksista.[5][14]

Siimapalpakko toimii muun vesikasvillisuuden ohella suojaisana kutupaikkana, kun vesi ei ole erityisen rehevä. Kosteikkojen ennallistamisessa on myös pantu merkille, että palpakkojen myrkyttömät siemenet ovat joidenkin sorsien mieluista ravintoa loppukesällä.[15] Runsas vesikasvillisuus suosii eläinplanktonia ja näin muun muassa petokaloja kuten ahvenia ja haukia. Vastaavasti vesikasvien vähyys on yhteydessä veden sameuteen ja särkikalojen suosimaan vesistöjen rehevyyteen.[16]

Vesien virkistyskäytön, esimerkiksi uinnin, veneilyn ja kalastuksen edistämiseksi on kokeiltu eri vesikasvilajien niittoa. Siimapalpakko katoaa niittämällä helpommin kuin vidat, lumpeet ja ulpukat ja etenkin uposlehtiset lajit kuten vesirutto ja karvalehti. Palpakon niittäminen on kuitenkin työlästä, koska se kietoutuu potkureihin.[16] Toisaalta ainakin Päijänteellä on todettu, että ruovikon poistaminen ruoppaamalla on antanut tilaa siimapalpakon kasvulle.[17]

Kuuluisa ruotsalainen biologi Carl von Linné kertoo teoksessaan Flora Lapponica vuodelta 1737, että siimapalpakko on hevosten ja lehmien mieliravintoa, mistä juontuu sanonta "Han lefver som ko i flotagräs", (ruotsinnos T.M.Friesin 1905), mikä on abstrahoitunut suunnilleen tarkoittamaan elämistä "mitä suurimpien herkkujen äärellä".[9] Palpakkolajeja on kokeiltu myös ihmisravintona.[18]