Sigurd

Sigurðr on Völsungain saagan keskushahmo. Saagassa kerrotaan, että hänen isänsä Sigmundr on kuollut ennen Sigurðrin syntymää ja että Sigurðr on seppä Reginnin kasvattipoika. Eräänä kertana Reginn kertoo Sigurðrille kohtalostaan. Reginnin isä Hreiðmarr on aikoinaan saanut itselleen kääpiö Andvarille kuuluneen kullan pakanajumalilta. Jumalat olivat nimittäin maksaneet korvauksen siitä, että Loki oli surmannut Hreiðmarrin saukonhahmoinen pojan Otrin. Reginnin veli Fáfnir surmaa isänsä saadakseen aarteen itselleen. Hän tahtoo omistaa aarteen yksin ja muuttuu pahantahtoiseksi lohikäärmeeksi voidakseen vartioida sitä paremmin.[3]

Reginn himoitsee aarretta ja suostuttelee Sigurðrin tappamaan Fáfnirin. Reginn takoo Sigurðrille mahtavan miekan, mutta se särkyy, kun Sigurðr kokeilee sitä ensi kerran. Seuraavakin Reginnin takoma miekka särkyy Sigurðrin koettaessa sen kestävyyttä. Sitten Sigurðr pyytää äidiltään isänsä Sigmundrin miekan palasia. Kyseinen miekka on rikkoutunut Sigmundrin viimeisessä taistelussa tämän kohdatessa Óðinnin, jonka keihäs on rikkonut miekan. Paloista taottu miekka kestää kaikki kokeet. Miekkaa kutsutaan nimellä Gramr.[4]

Sigurðr lähtee myöhemmin yhdessä Reginnin kanssa paikkaan, missä Fáfnir oleilee. Pelokas Reginn piiloutuu, mutta Sigurðr kaivaa ensin yhden kuopan ja sitten paikalle tulleen Óðinnin neuvosta useamman kuopan Fáfnirin kulkureitille. Hän piiloutuu yhteen kuopista ja Fáfnirin kulkiessa purolle Sigurðr iskee miekan sen vatsaan. Surmatyön jälkeen Reginn uskaltaa palata paikalle, juo Fáfnirin verta ja pyytää sitten Sigurðria paistamaan Fáfnirin sydämen itselleen tulen ääressä. Sigurðrin paahtaessa sydäntä hän kokeilee sen kypsyyttä sormellaan, työntää sitten sormen suuhunsa ja tulee näin maistaneeksi lohikäärmeen verta. Samassa Sigurðr alkaa ymmärtää lintujen kieltä ja saa kuulla näiltä, että Reginn aikoo surmata Sigurðrin. Sigurðr surmaa siksi Reginnin, lastaa kulta-aarteen ratsunsa Granin selkään ja lähtee linnuilta saamansa neuvon mukaisesti etsimään valkyyria Brynhildria, jolta tulisi saamaan paljon hyviä neuvoja.[5]

Sigurðr ja Brynhildr kihlautuvat, mutta myöhemmin Sigurðr saapuu Gjúkungien hoviin (burgundit). Siellä kuningatar Grímhildr antaa hänelle taikajuomaa, sillä hän tahtoo Sigurðrin unohtavan Brynhildrin ja menemään naimisiin tyttärensä Guðrúnin kanssa. Kun Sigurðr ja Guðrún ovat solmineet avioliiton, Sigurðr auttaa vaimonsa veljeä Gunnarria saamaan Brynhildrin puolisokseen. Brynhildrin linna on liekkien ympäröimä, ja Brynhildr on vannonut, että suostuisi puolisoksi ainoastaan sellaiselle miehelle, joka uskaltaa ratsastaa liekkien läpi. Gunnarr ei onnistu tehtävässä, jolloin hän ja Sigurðr muuttavat Grímhildrin taikuuden avulla muotoa keskenään. Sigurðr ratsastaa Gunnarrin hahmossa liekkien läpi ratsullaan Granilla, ja voittaa näin Brynhildrin sydämen itselleen.[6]

Gunnarr ja Brynhildr menevät naimisiin. Myöhemmin Brynhildr kehuskelee, että hänellä on parempi mies, jolloin Guðrún paljastaa totuuden: että liekkien läpi onkin ratsastanut Sigurðr. Petetty ja valansa heikomman miehen eli Gunnarrin valitessaan rikkonut Brynhildr suunnittelee kostoa ja väittää Sigurðrin vieneen häneltä neitsyyden sen jälkeen kun oli ratsastanut liekkien läpi. Gunnarr ja hänen veljensä Högni suunnittelevat Sigurðrin surmaamista ja yllyttävät veljensä Guttormrin tekoon. Guttormr surmaa Sigurðrin tämän nukkuessa vuoteessaan, ja myös Sigurðrin ja Guðrúnin pieni poika tapetaan Brynhildrin käskystä. Tämän jälkeen Brynhildr iskee itseään miekallaan ja nousee Sigurðrin hautaroviolle, missä hän palaa yhdessä Sigurðrin ja muiden tämän kuoleman yhteydessä menehtyneiden sekä hautausta varten surmattujen palvelijoiden ruumiiden kanssa.[7]

Þorsteinn Tutinan tarina mainitsee Sigurðrin yhtenä niistä muinaisista saagasankareista, jotka viettävät tuonpuoleista aikaansa kristillisessä helvetissä. Tarinassa Sigurðr kuitenkin esitetään jaloimpana kaikista pakanallisen ajan sotureista, joka kestää myös helvetin piinat urheasti ja kaikkia muita paremmin. Flateyjarbókissa esiintyvän tarinan on katsottu seuraavan augustinolaista maailmankuvaa, jossa kaikki menneisyyden pakanat sijoitettiin helvettiin.[8]