Sibyllan oraakkelit

Sibyllan oraakkelit, sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan, on sekava joukko erilaisia kirjoituksia. Kirjoja on ollut alun perin 14, ja nykyään niistä tunnetaan 12 (kirjat IX ja X puuttuvat). Kirjoilla on lukuisia eri kirjoittajia, ne on kirjoitettu eri aikoina, ja niiden uskonnollinen tausta on erilainen. Kirjojen nykyinen järjestys, joka on peräisin tuntemattomalta toimittajalta 500-luvulta, ei määritä kirjoittajia, kirjoitusajankohtia eikä kyseessä olleita uskontoja. Monissa tapauksissa yhteen on koottu toisiinsa liittymättömiä katkelmia, ja samat katkelmat toistuvat useissa kohdissa.[2]

Koska kirjoitukset olivat anonyymejä, ne olivat alttiita myöhemmille hellenististen juutalaisten ja varhaiskristittyjen omien tarkoitusperiensä mukaan tekemille muokkauksille ja laajennoksille. Oraakkelinlausumien kehittäminen oli varhaiskristityille niin yleistä, että Kelsos käytti kristityistä nimitystä Σιβυλλισται (sibyllistai, ”sibyllanlevittäjät”, ”sibylloihin uskojat”).[3] Kristittyjen toimittajien ja kopioijien ansiosta kirjat ovat myös säilyneet nykypäiviin.

Varhaisimpia Sibyllan oraakkeleista vaikuttavat olevan kirjat III-V, jotka olivat osittain Aleksandrian juutalaisten kokoamia. Kirja III vaikuttaa olevan koostettu Ptolemaios VI Filometorin aikana. Kirjat I-III saattavat olla kristittyjen kirjoittamia, mutta niidenkin tapauksessa alkuperäinen juutalainen teksti on mahdollisesti sovitettu myöhemmin kristillisiin tarkoituksiin.

Varhaiset kirkkoisät viittasivat oraakkeleihin usein. Heihin lukeutuvat Athenagoras[4] (n. 176); Theofilos, Antiokian piispa (n. 180); Klemens Aleksandrialainen (n. 200); Origenes[5] (200-luku); Lactantius[6] (n. 305) ja Augustinus[7] (n. 400). He kaikki tunsivat jonkin version sibyllakokoelmista, lainasivat niitä ja esittivät niistä kristillistettyjä mukaelmia. Jotkut katkelmalliset säkeet tunnetaan vain siksi, että joku kirkkoisistä on lainannut niitä. Se, että Sibyllan oraakkeleita käyttivät muutkin kuin kristityt, tulee ilmi esimerkiksi Josephuksen tekemistä lainauksista.

Kristinuskon vähitellen syrjäyttäessä pakanuuden kiinnostus oraakkeleihin väheni, eikä kirjoituksia enää luettu laajalti. Ne kuitenkin tunnettiin keskiajalla sekä idässä että lännessä.[8] Pakanallisesta sisällöstään huolimatta kirjoitukset on joskus luettu apokryfisiin kirjoihin; ne eivät kuitenkaan kuulu minkään kirkon kanonisten kirjoitusten joukkoon.

Tekstit löydettiin uudelleen 1500-luvulla. Niiden julkaisu sai aikaan sensaation tutkijoiden joukossa. Vuonna 1545 Sixtus Birck (Xystus Betuleius) julkaisi Baselissa kahdeksan kirjaa käsittäneen laitoksen ja seuraavana vuonna latinankielisen laitoksen. Johannes Opsopoeus (Johannes Koch) käytti parempia käsikirjoituksia; hänen laitoksensa ilmestyi Pariisissa vuonna 1599. Seuraava julkaisu oli Andrea Gallandin sarjassa Bibliotheca Veterum Patrum (Venetsia, 1765, 1788). Vuonna 1817 Angelo Mai toimitti laitoksen, joka perustui Biblioteca Ambrosianassa säilytettävään käsikirjoitukseen (Codex Ambrosianus); myöhemmin hän löysi neljä kirjaa lisää Vatikaanin kirjastosta aiempiin nähden itsenäisestä kokoelmasta. Kirkkoisillä säilyneistä katkelmista ilmenee, että Sibyllan oraakkeleita oli aiemmin enemmänkin. 1800-luvun kuluessa julkaistiin myös parannettuja laitoksia aiemmin julkaistuista osista.

Sibyllan oraakkelit koostuvat heksametrisäkeistä. Kirjat yhdistelevät antiikin kreikkalaista ja roomalaista mytologiaa, lainaten aiheita Homerokselta ja Hesiodokselta; juutalaiskristillisiä kertomuksia, kuten Eedenin puutarha, Nooa ja Babylonin torni; varhaiskristillisiä ja gnostilaisia saarnoja ja eskatologisia kirjoituksia; ohuesti verhottuja viittauksia historiallisiin hahmoihin, kuten Aleksanteri Suureen ja Kleopatraan; ja viittauksia myöhemmän Rooman valtakunnan ajan tapahtumiin, usein esittäen Rooman negatiivisessa valossa. Eräät apokalyptiset kohdat vaikuttavat heijastelevan yleisiä apokalyptisen kirjallisuuden teemoja, jotka ovat näkyvissä myös Johanneksen ilmestyksessä.

Kirjojen sisällöstä ei ole varmuudella voitu päätellä, mitkä ovat juutalaista ja mitkä kristillistä alkuperää. Kirjojen järjestys ei liity niiden ikään.

• Kirjat I ja II ovat mahdollisesti kristillisiä versioita alkuperäisestä juutalaisesta kirjoituksesta.
• Kirja IV on yleisen näkemyksen mukaan oraakkeleista vanhin. Se on sisällöltään hyvin juutalainen.
• Kirja V on joko juutalaista tai juutalaiskristillistä alkuperää, tai myöhemmän kristityn muokkaama. Sen sisällössä on kuitenkin vain vähän mitään kristillistä, joten sitä voidaan pitää juutalaisena kirjoituksena.
• Kirja VI on kristillistä alkuperää ja peräisin todennäköisesti 200-luvulta. Jotkut ovat pitäneet sitä kerettiläisenä hymninä.
• Kirja VII on kristillistä alkuperää.
• Kirja VIII on peräisin ainakin kahdelta taholta. Ensimmäiset 216 säettä ovat todennäköisesti peräisin toisella vuosisadalla eläneeltä juutalaiselta, kun taas loppuosa (säkeet 217-500) sisältää akrostikonin, joka muodostaa kristillisen iktys-symbolin, ja on näin kristillistä alkuperää. Se on todennäköisesti peräisin 200-luvulta.
• Kirja XI on peräisin juutalaiselta tai kristilliseltä taholta, mutta sai lopullisen muotonsa kristilliseltä toimittajalta. Se on kirjoitettu 200-luvulla.
• Kirjat XII ja XIII saivat lopullisen muotonsa samalta kristilliseltä toimittajalta.
• Kirja XIII on kristillinen.
• Kirja XIV on peräisin juutalaiselta tai kristilliseltä taholta.[8]

• Collins, J. J.: The Sibylline Oracles of Egyptian Judaism, Missoula 1974.
• Geffcken, J.: Die Oracula Sibyllina, Leipzig, Hinrichs, 1902.
• Parke, H. W.: Sibyls and Sibylline Prophecy in Classical Antiquity, London, Routledge, 1988.

• The Sibylline Oracles – koko teksti (englanniksi)
• The Sibylline Oracles – koko teksti (englanniksi)
• The sibylline oracles (Arkistoitu – Internet Archive) – kirkkoisien lainaamat kohdat (englanniksi)
• Sibylline Oracles Early Jewish Writings (englanniksi)