Shunga

Shunga tai Shunga-e (jap. 春画, kirjaimellisesti ’kevään kuvat’) oli kuvataiteen genre japanilaisessa ukiyo-e-tyylisuunnassa Edo-kaudella. Shungalla tarkoitetaan erityisesti eroottisia ja usein avoimen pornografisia puupiirrostekniikalla toteutettuja painokuvia ja kuvakirjoja, vaikka myös shunga-maalauksia tunnetaan.[2][3]

Kuva Kitagawa Utamaron shunga-albumista Uta makura (kirjaimellisesti ’Tyynyn runot’), 1788, 25.4 × 36.9 cm, puupiirrospainokuva. British Museum, Lontoo. Kuva on yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista shungateoksista. Uta Makura oli ensimmäinen kustantaja Tsutaya Jūsaburōn ja Utamaron yhteistyönä julkaisemaa korkealaatuisten, huolella painettujen albumien sarjaa.[1]

Genre syntyi ja kukoisti varsinkin Tokugawa-shōgunaatin hallintokaupungissa Edossa (nykyisin Tokio). Painokuvat olivat aikansa populaarikulttuuria. Shungan yleisöä olivat sekä miehet että naiset kaikista yhteiskuntaluokista.[2] Lähes jokainen ukiyo-e-mestari suunnitteli uransa aikana shunga-kuvia, sillä niitä ostettiin paljon, usein paremmalla hinnalla kuin muita puupiirroksia.[4] Shungassa kuvattiin tavallisten kaupunkilaisten seksuaalista kanssakäymistä usein humoristisella tavalla.[2] Lähes mikään seksuaalisuuden alue ei ollut vieras. Kuvat esittävät laajaa kirjoa erilaisia seksuaalisia asetelmia, tilanteita ja fetissejä.[2]

Shunga menetti merkityksensä Meiji-kauden (1868-1912) aloittaneiden uudistusten jälkeen, kun Japaniin tuotiin länsimaista teknologiaa ja vaikutteita. Painokuvat eivät pystyneet kilpailemaan eroottisten valokuvien ja postikorttien kanssa.[2] Japanin kiristyvä sensuuri johti shungan julkaisu- ja myyntikieltoon, ja myöhemmin kuvien tuhoamiseen.[5] Japanissa asenteet shungaa kohtaan ovat lientyneet vasta viime aikoina.[6]

Terminologia

Japanin kielen sana shunga kääntyy kirjaimellisesti ’kevään kuvat’. ’Kevät’ oli Edo-kaudella yleinen kiertoilmaisu seksille ja erotiikalle. Shungalla tarkoitetaan yleisterminä aikakauden eroottisia painokuvia, painokuva-albumeita, kuvakääröjä ja kuvakirjoja.[7][8] Edo-kauden Japanissa eroottisia kuvia kutsuttiin myös nimillä makura-e (’tyynykuvat’), warai-e (’naurukuvat’)[9] tai joskus nure-e (’märät kuvat’).[8] Eroottisia kuvakirjoja kutsuttiin sanoilla enpon (’tyynykirjat’) tai shunpon (’kevään kirjat’).[9]

Taustaa
Hishikawa Moronobu: ’Nuori nainen ja alaston mies matolla’, 1680, 26.1 × 37.8 cm, arkki painetusta kirjasta, Rijksmuseum, Amsterdam.[10]

Shungan varhaisina edeltäjinä on pidetty kiinalaisia Muromachin kauden (1336–1573) lääkintäoppaita ja Tang-kauden maalauksia. Japanissa varhaisia eroottisia kuvia tuotettiin ilmeisesti jo Heian-kaudella (794–1185). Ennen Edo-kautta eroottiset kuvat olivat nimellä emakimono tunnettuja jopa kymmenen metrin pituisia kuvakääröjä. Avattavien kääröjen vaakasuuntaiset silkille tai paperille maalatut kuvasarjat kertoivat hovin, samuraiden ja munkkien eroottisista seikkailuista ja skandaaleista. Ensimmäiset varsinaiset shunga-kuvakirjat julkaistiin Kiotossa 1650-luvulla. Ensimmäinen tunnettu signeerattu shunga-teos oli Hishikawa Moronobun kuvittama Edossa vuonna 1672 julkaistu kuvakirja.[11]

Edo-kausi
Isoda Koryūsai: ’Kurtisaani ja iäkäs asiakas’ sarjasta ’Kaksitoista näkymää hienostuneesta Edosta’, 1770–1775, 14.1 × 15.3 cm, Riksmuseum, Amsterdam.[12]

Shungan huippukaudella Tokugawa-shōgunaatin hallinnon aikana painotekniikan kehitys mahdollisti uudenlaisen massakulttuurin. Ukiyo-e-painokuvien yleisö oli erityisesti kaupunkilainen kauppiaiden ja käsityöläisten chōnin-luokka. Ukiyo-e oli aikansa populaarikulttuuria, jota ei pidetty taiteena.[13][14][15] Alusta alkaen yksi tyylisuunnan tärkeimmistä genreistä oli eroottinen ja usein avoimen pornografinen shunga. Useimmat tunnetut ukiyo-e-mestarit suunnittelivat eroottisia kuvia. Uudet innovaatiot ja tekniset kokeilut levisivät ukiyo-e-kuviin usein juuri shungan kautta.[16][17]

Viranomaiset yrittivät sensuroida shungaa useaan otteeseen. Kiellot pyrkivät kuitenkin rajoittamaan ja sensuroimaan julkaisuja, joiden koettiin uhkaavan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Niitä ei kohdistettu erityisesti shungaan. Jo 1661 shōgunaatti kielsi ensimmäisen kerran nimellä kōshokubon tunnettujen rienaavien kuvakirjojen julkaisemisen. Kielto tehosi daimioita eli lääninherroja ja samuraita pilkkaavaan kirjallisuuteen, mutta shungaa julkaistiin edelleen. Vuoden 1722 Kyōhō-uudistusten jälkeen viranomaiset alkoivat valvoa kaikkien uusien kirjojen julkaisua. Painotuotteet oli tarkistettava ja leimattava ennen julkaisua myyntiin. Shungan julkaiseminen jatkui kuitenkin ilmeisesti maanalaisena toimintana. Keisari Kōkakun kauden Kansei-uudistusten aikana 1790-luvulla shungan julkaisemista rajoitettiin jälleen. Onkin ilmeistä, että vaikka shunga oli ollut virallisesti kiellettyä, viranomaiset olivat katsoneet kuvien julkaisemista läpi sormiensa.[11]

Meiji-kaudelta nykyaikaan

Meiji-kaudella (1868-1912) avautuneeseen Japaniin tulvi länsimaisia vaikutteita. Painokuvat eivät lopulta pystyneet kilpailemaan valokuvien, eroottisten postikorttien ja modernin painotekniikan kanssa.[18][19] Varhaisella Meiji-kaudella shungaa tuotettiin aluksi edelleen samoilla tekniikoilla kuin Edo-kaudella. Myös myynti jatkui ennallaan. Suhtautuminen shungaan muuttui kuitenkin vähitellen yhä kielteisemmäksi.[20] Shungan tuottaminen, myyminen ja lainaaminen kiellettiin jo 1870–1880-luvuilla, mutta kiellot ja rajoitukset kiristyivät huomattavasti Venäjän–Japanin sodan (1904–05) jälkeen. Tuhansia kirjoja ja kuvia takavarikoitiin ja tuhottiin. Shungan myyjiä ja julkaisijoita pidätettiin.[5] Mitä ilmeisimmin shungaa pidettiin esimerkkinä vanhanaikaisesta kulttuurista, jonka oli tehtävä tietä modernille yhteiskunnalle. Samalla yhteiskunnan yleiset asenteet shungaa kohtaan muuttuivat kielteisemmiksi.[21]

Etenkin sukuelimiä kuvaavien eroottisten ja pornografisten kuvien levittäminen ja myyminen on ollut Japanissa virallisesti kiellettyä nykyaikaan saakka, vaikka sitä onkin usein katsottu läpi sormien. Seurauksena shungaa ei ole tunnustettu modernissa Japanissa. Shunga-kuvista ei ole järjestetty näyttelyjä samalla tavalla kuin länsimaissa.[22] Viime aikoina suhtautuminen shungaan on kuitenkin vapautunut ja sitä pidetään yhä useammin yhtenä keskeisistä ukiyo-e-lajityypeistä.[18][6]

Shungan vaikutus näkyy myöhemmässä japanilaisessa kulttuurissa Shōwa- (1926–1989) ja Heisei-kausilla (1989–2019). Erityisen suoraan shunga on vaikuttanut hentai-yleisnimellä tunnettuihin tietokonepeleihin, anime-elokuviin ja manga-sarjakuviin, joiden sisältö on avoimen pornografista. Japanissa hentai tunnetaan nimellä jū hachi kin (kirjaimellisesti ’18-rajoitettu’).

Vastaanotto länsimaissa

Monta Hayakawan ja C. Andrew Gerstlen mukaan länsimaiset vieraat Edo-kauden Japanissa vieroksuivat shungaa sen eroottisuuden vuoksi. Hayakawa siteeraa länsimaisten päiväkirjojen kuvauksia siitä, miten heille näytettiin japanilaisissa kodeissa shunga-kuvia.[23] Länsimaissa shunga-kuvat on viime vuosikymmeniin saakka unohdettu usein tarkoituksellisesti esimerkiksi Katsushika Hokusain ja Kitagawa Utamaron näyttelykatalogeista.[22]

Yleisö
Nainen lukee shunga-kirjaa ja masturboi. Tuntematon, todennäköisesti Meiji-kaudelta.

Shungaa on pidetty usein nykyajan pornografian ja eroottisen kuvaston tapaan miesten tekemänä ja erityisesti kaupunkilaisen chōnin-luokan miehille suunnattuna.[24] Lähteet eivät kuitenkaan tue näkemystä. Vaikka miehet olivatkin shungan pääasiallinen yleisö, myös naiset lukivat shungaa.[25] Joidenkin arvioiden mukaan yli puolet shungan ostajista oli naisia.[26] Painokuvien ohella on säilynyt yläluokkien häälahjoiksi tilaamia shunga-maalauksia, jotka eivät yksittäisinä kappaleina voineet levitä yhtä laajalle kuin suurina painoksina tuotetut puupiirrosvedokset. Tämä onkin todennäköisesti johtanut virheellisiin oletuksiin shungan yleisöstä.[27] Shungaa lukivat ja kuluttivat sekä naiset että miehet kaikista yhteiskuntaluokista. Samurait, chōninit ja kotirouvat omistivat shunga-kuvia.[28]

Katsukawa Shunchō: ’Rakasteleva pari läheisessä syleilyssä’, 1780–1800, 21.8 × 32.0 cm. Rijksmuseum, Amsterdam.[29] Shunchōn kuvat ovat shunga-kuviksi poikkeuksellisen herkkiä ja aistillisia.

Shunga on usein nähty esimerkkinä japanilaisen kulttuurin mutkattomasta suhtautumisesta seksuaalisuuteen.[24] Edo-kaudella shungaa kutsuttiinkin usein nimellä warai-e, ’naurukuvat’.[30] Useiden kirjallisten kuvausten ja päiväkirjamerkintöjen perusteella shungaa ei pidetty häpeällisenä ja myös naiset suhtautuivat shungaan mutkattomasti. Vaikka Shunga olikin virallisesti kiellettyä, sitä pidettiin luonnollisena, mutta yksityisyyteen kuuluvana osana elämää.[31][32] Länsimaisessa käsityksissä shungasta on kuitenkin ainakin osin kyse myös virheellisistä japanilaisten seksuaalista vapaamielisyyttä koskevista myyteistä.[24]

Suurin osa shungasta myytiin Edon ulkopuolella. Myyjinä olivat kiertävät kauppiaat.[33] Shungaa ei kuitenkaan hankittu pelkästään ostamalla. Edo-kauden lukijoilla oli käytössään laaja kiertävien kirjastojen verkosto, kashihonya. Kirjojen lainaajat kiersivät talosta taloon ja lainasivat myös shungateoksia pientä korvausta vastaan. Lainaajilla oli niiden suosion vuoksi aina valikoimissaan uusimmat kuvakirjat ja painokuvasarjat.[34]

Käyttötarkoitukset

Länsimaiset tutkijat ovat myöhemmin esittäneet shungan käyttötarkoituksesta erilaisia teorioita. Varsinkin taiteentutkijat ovat väistäneet koko keskustelua ja käsitelleet shungaa pelkästään taiteena.[35] Shungaan liittyi uskomuksia. Samurait kantoivat mukanaan shunga-kuvia onnenamuletteina, joiden tarkoitus oli estää kuolema taistelussa. Talon, jossa oli shunga-kuvia uskottiin olevan turvassa tulipaloilta.[36][37] Toisaalta varakkaiden perheiden nuorille pareille annettiin usein häälahjaksi shunga-kuvia.[38] Shunga-kuvat onkin nähty myös seksioppaina, vaikka ne kuvaavatkin usein käytännössä mahdottomia asentoja ja anatomiset yksityiskohdat ovat vahvasti liioiteltuja.[38][39]

Shunga oli kuitenkin myös seksuaalista materiaalia, jonka käyttötarkoitus oli yksinkertaisesti seksuaalinen kiihottaminen.[40] Tutkijat ovat perustelleet shungan yleisyyttä Edo-kauden yhteiskunnallisella järjestelmällä. Sankin kōtai oli järjestelmä, jonka pakottamina daimio-lääninherrat ja heidän tuhannet alaisensa asuivat vuorotellen maaseudulla ja hallintokaupungissa. Tämän lisäksi suuri osa Edon suurkaupungin asukkaista oli siirtotyöläisiä. Sekä naiset että miehet elivät pitkiä aikoja erossa puolisoistaan yksinäisinä ja seksuaalisesti turhautuneita.[41]

Tuotanto
Aukeama nykyisin tunnetuimman ukiyo-e-kuvittajan Katsushika Hokusain kirjasta Kinoe no komatsu. Kuva tunnetaan myöhemmin annetulla nimellä Kalastajan vaimon haave. Esimerkki eläimistä shunga-kuvissa. Kyseessä on usein – myös Hokusain kuvassa – asetelma, joka on lähempänä fantasiaa kuin realismia. 1814, 18.9 × 26.6 cm. British Museum, Lontoo.[42]

Ukiyo-e-kuvien julkaiseminen oli määrätietoista kaupallista toimintaa. Eroottiset kuvat ja seksuaalisuus olivat myyvä tuote.[24] Shunga myi paremmin ja korkeammalla hinnalla kuin muut ukiyo-e-genret. Kustantajat kustansivat ja kuvittajat suunnittelivat puupiirroksia ja kuvakirjoja, sillä ne olivat hyvä ja tasainen tulonlähde.[43] Myös kaikkein arvostetuimmat kustantajat ja nykyisin tunnetut kuvittajat julkaisivat shungaa. Noin 10% Hokusain ja 30% Utamaron tunnetuista teoksista on shunga-kuvia.[44]

Shungan laatu vaihteli halvoista yksivärisistä kuvakirjoista kalliisiin painoarkkialbumeihin ja daimioiden tilaamiin maalauksiin.[45] Shungaa tuotettiin valtavasti. Tunnettuja kirjoja ja kuvasarjoja on laskettu ainakin 2 300, mutta lukuun eivät sisälly kaikki formaatit. Lisäksi suurin osa varsinkin halvemmista kuvista ja kirjoista on tuhoutunut kokonaan vuosisatojen aikana.[46] Tyypillinen shungapainos oli kahdestasadasta tuhanteen vedosta.[34]

Formaatit
Esimerkki enpon-väripainokirjasta, aukeama Kitagawa Utamaron kirjasta Ehon warai jogo, ’Naurava juomari’, 1803, 20.8 × 28.2 cm. British Museum, Lontoo.[47]

Osa varhaisesta shungasta 1600-luvun lopulla oli nimellä emakimono tunnettuja kokoon rullattavia kuvakääröjä. Paperille tai silkille maalattu vaakarulla saattoi olla jopa kymmenen metriä pitkä. Rullan korkeus vaihteli kahdeksasta 40 senttimetriin.[48]

Ensimmäiset painetut shungat olivat 1660-luvulla julkaistuja kuvakirjoja. Kuvakääröissä tai kirjoissa ei ollut yhtenäistä tarinaa, eivätkä kuvat yleensä liittyneet toisiinsa tai muodostaneet jatkumoa.[49] Ensimmäisen signeeratun shunga-kuvakirjan suunnitteli Hishikawa Moronobu (1618–1694) vuonna 1672. 1680-luvulla julkaistiin ensimmäiset kuva-albumit, jotka oli painettu kokoon taiteltavaan haitarimaiseen orihon-formaattiin. Uusi muoto mahdollisti entistä suurempien kuvien painamisen ja saumattomasti jatkuvat kuvasarjat. Orihon-albumeissa oli yleensä 12 erillistä kuvaa ja muutamia sivuja tekstiä.[50]

Shunga-kuvat olivat lähes aina vaakakuvia.[49] Varhaisimmat kuvat olivat yksivärisiä. Väripainokuvien yleistyttyä 1700-luvun lopussa shungaa myytiin erillisinä arkkeina tai useamman arkin kokoelmina. 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä valtaosa shungasta julkaistiin erillisten painoarkkien kokoelmina. Pian tämän jälkeen ryhdyttiin julkaisemaan myös väripainokuvakirjoja. 1820- ja 1830-luvuilta eteenpäin shungaa julkaistiin lähes pelkästään moniväripainettuina kuvakirjoina.[50]

Kuvien sisältö
Katsukawa Shunchōn kuvassa rakastelee todennäköisesti aviopari, jonka nainen imettää lasta. Hänet tunnistaa naimisissa olevaksi naiseksi ajelluista kulmakarvoista. N. 1790–1799, 21.6 × 31.4 cm. British Museum, Lontoo.[51]

Shungan erotiikka oli maanläheistä. Sukuelimet kuvattiin selkeästi ja tarkasti. Kuvattu seksi oli suoraviivaista ja usein groteskin liioiteltua.[52] Nykyajattelun mukaan kuvat ovat avoimen pornografisia. Kuvien omalla aikakaudella koko käsitettä ei kuitenkaan tunnettu.[53] Kuvien tavassa kuvata seksuaalisuutta on joskus nähty myös muutoksia Edo-kauden aikana. Varhaisten kuvien vihjailevan ja hienovaraisemman kerronnan syrjäyttävät myöhemmin suoraviivaisemmat, rajummat ja avoimemmat kuvat.[24]

Henkilöt ja hahmot

Suurimmassa osassa kuvista esiintyy tavallisia ihmisiä: kaupunkien kauppiaiden ja artesaanien chōnin-luokkaa, kotirouvia ja maanviljelijöitä. Joskus myöhäinen shunga esittää hollantilaisia ja portugalilaisia kauppiaita. Shunga poikkeaa siten selvästi muista ukiyo-e-genreistä, esimerkiksi bijingasta, jonka kuvat keskittyivät lähes täysin Edon viihdekeskusten Yoshiwaran ilotalokaupunginosan ’leijuvaan maailmaan’ (ukiyo).[54][55] Osa shungasta kuvaakin elämää Yoshiwarassa.[54] Osuus on kuitenkin paljon vähäisempi kuin yleensä oletetaan.[24] Prostituoidut eivät osallistuneet mitenkään kuvien tekemiseen, eikä shungaa tuotettu tai juurikaan myyty tai luettu Yoshiwarassa.[56]

Tarinat ja tilanteet
Suzuki Harunobun painokuvassa mies ja nainen rakastelevat rajuilman aikana hyttysverkon alla, vaikka naisen aviomies on paikalla. 1769–1770, 18.7 × 24.8 cm. British Museum, Lontoo.[57]

Pääosa shungasta kuvaa heteroseksiä. Kuvissa esiintyy kaikenikäisiä ihmisiä. Varsinkin 1700-luvulla kuvattiin myös miesten välistä seksiä, joka kuitenkin katosi kuvista lähes kokonaan 1800-luvulla. Naisten välistä seksiä kuvataan vain hyvin harvoin. Masturbointi on yleinen shunga-kuvien aihe. Toisinaan shungassa esiintyy myös kanssakäymistä ihmisten ja eläinten välillä.[58]

Nainen puree miestä käsivarteen. Väkivaltaisten kohtausten miehet kuvattiin usein vastemielisen rumina ja karvaisina. Raiskaus Kitagawa Utamaron shunga-albumista Uta makura, kirjaimellisesti ’Tyynyn runot’, 1788, 25.4 × 36.9 cm, puupiirrospainokuva. British Museum, Lontoo.

Shungassa kuvattiin lähes kaikenlaisia asetelmia, tarinoita, tapahtumapaikkoja ja fetissejä. Lähes mikään ei ollut vierasta.[24] Voyeurismi eli tirkistely oli yleinen aihe. Aikakauden taloissa oli paperiset liukuovet. Äänieristystä ei juuri ollut, joten äänet houkuttelivat katsomaan. Toinen yleinen teema oli seksi vieraiden läsnäollessa.[59]

Seksiä kuvataan usein humoristisesti, mutta aiheena saattoi olla myös raju seksuaalinen väkivalta.[24] Kuviin liitetty teksti on usein lainaus klassisesta kirjatekstistä, runo, vihjaava tai humoristinen sanaleikki tai suorasukaisen avoin dialogi, joka avasi tilannetta.[60][61] Kuvissa oli myös symboliikkaa. Esineisiin liittyi seksuaalisia vihjeitä: esimerkiksi luumupuiden kukintojen nuput vihjasivat neitsyydestä, bonsai-puu viittasi erektioon, lattialla lojuvat pyyhkeet tai pyyhepaperit kertoivat tapahtuneesta ejakulaatiosta.[61]

Pukeutuminen ja kuvien realistisuus

Shungan henkilöt ovat lähes aina ainakin osittain pukeutuneita. Yksi tarjotuista selityksistä on, että Edo-kauden japanilaiset olivat yhteisen peseytymisen vuoksi tottuneet alastomuuteen, eikä sitä koettu seksuaaliseksi. Toisaalta vaatteet myös helpottivat shungassa esiintyneiden henkilöiden ammatin ja yhteiskunnallisen aseman tunnistamista.[2] Kuvien esittämät seksiasennot ovat usein luonnottomia tai käytännössä mahdottomia.[62] Shungalle on tyypillistä myös sukuelinten epärealistinen, lähes groteskisti liioiteltu koko. Yksi selitys on, että suuremmassa koossa yksityiskohdat erottuvat paremmin pienistä kuvista. Toisaalta kyse saattoi olla vain taiteellisesta näkemyksestä. Asiaa on selitetty myös psykologisella teorialla, jonka mukaan sukuelimet ovat kuvissa esiintyvien intiimit, ’toiset kasvot’.[24]

Shungan mestareita
Esimerkki harvinaisesta makimono-formaatista. Keski-ikäinen pariskunta lepää rakastelun jälkeen. Torii Kiyonaga: Sode no maki, ’Rullakuva kansipaperiksi’, 1785, 12.3 × 77.1 cm. British Museum, Lontoo.[63]

Varhainen Edo-kausi

  • Hishikawa Moronobun (1618–94) työt ovat shungalle epätyypillisen pidättyväisiä ja hienostuneita.[64]
  • Sugimura Jihei (aktiivinen 1681–1703) julkaisi lähes pelkästään shunga-teoksia.[65]

Siirtymä värikuvien aikakaudelle

  • Suzuki Harunobu (1725–70) otti ensimmäisenä käyttöön väripainotekniikan myös shunga–painokuvissa.[66]
  • Isoda Koryūsai (1735–90) suunnitteli noin 1 000 shunga-kuvaa ja toi shungaan aiempaa suuremman ōban-formaatin.[67]

1700-luvun loppu

  • Torii Kiyonaga (1752–1815) tunnetaan nykyisin shunga-kuviksi poikkeuksellisen herkästä seksuaalisuuden kuvauksestaan.[68]
  • Katsukawa Shunchō (aktiivinen noin 1783–1795) oli toinen suunnittelija, joka tunnetaan shungaksi tasa-arvoisista kuvistaan.[69]
  • Kitagawa Utamaro (noin 1753 – 1806) tunnetaan varsinkin kuvasarjoistaan kuten Utamakura (’Tyynyn runot’, 1788) ja kirjankuvituksistaan, esimerkiksi Ehon kiku no tsuyu (’Krysanteemien kaste’, 1786).[70]

1800-luku

  • Katsushika Hokusai (1760–1849) suunnitteli kuvasarjoja ja shungakirjoja, joista osaan hän kirjoitti myös tekstin.[71]
  • Kikukawa Eizan (1787–1867) vältti rangaistuksen kiellettyjen kuvien suunnittelusta 1800-luvun alussa. Kun useat suunnittelijat luopuivat riskipitoisten kuvien suunnittelusta Eizanista tuli yhdessä Hokusain kanssa johtava shunga-suunnittelija.[72]
  • Utagawa Kunisada (1786–1865) oli tuotteliain Utagawa-koulukunnan shunga-suunnittelijoista.[73]
  • Keisai Eisen (1790–1848) suunnitteli kahdentoista kuvan ōban-sarjoja.[73]

Meiji-kaudesta nykypäivään

  • Kawanabe Kyōsai (1831–89) oli Meiji-kauden tuotteliaimpia shunga-suunnittelijoita. Hänen kuvansa ovat koomisia ja satiirisia.[74]

Lähteet
  • Bell, David: Explaining ukiyo-e. Väitöskirja. University of Otago, Uusi-Seelanti, 2002. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Carpenter, John T.: Edo. Art in Japan 1615–1868, s. 383. Washington: National Gallery of Art, 1998. ISBN 0-89468-226-1.
  • Fahr-Becker, Gabriele & Murray, Chris: The art of East Asia. Cologne: Könemann, 1999. ISBN 3-8290-1745-6.
  • Harris, Frederick: Ukiyo-e: the art of the Japanese print. Tokyo: Tuttle Pub, 2010. ISBN 978-1-4629-0614-7.
  • Hayakawa, Monta: Who Were the Audiences for "Shunga?". Japan Review, 2013, nro 26, s. 17–36. ISSN 0915-0986.
  • Ishigami, Aki: The Reception of "Shunga" in the Modern Era: From Meiji to the Pre-WWII Years. Japan Review, 2013, nro 26, s. 37–55. ISSN 0915-0986.
  • Marks, Andreas: Japanese woodblock prints: artists, publishers, and masterworks, 1680-1900. Tokyo: Tuttle, 2010. ISBN 978-1-4629-0599-7.
  • Munsterberg, Hugo: The Japanese print: a historical guide. New York: Weatherhill, 1982. ISBN 0-8348-0167-1.
  • Seppänen, Johanna: Leijuvan maailman kesäisiä kuvia: Ukiyo-e shunga, Japanin Edo-kauden eroottinen puupiirrostaide. Harukaze – kirjoituksia Japanin kulttuurista, 14.10.2005, nro 3. Oulun yliopisto. ISSN 1458-2899. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Uhlenbeck, Chris & al: Japanese erotic fantasies: sexual imagery of the Edo period. Amsterdam: Hotei Pub, 2005. ISBN 90-74822-66-5.

Viitteet
  1. shunga; print: Series: Utamakura 歌まくら (Poem of the Pillow) | British Museum The British Museum. Viitattu 20.8.2021. (englanniksi)
  2. Harris 2010 s. 218–220
  3. Uhlenbeck 2005 s. 6, 11
  4. Harris 2010 s. 233
  5. Ishigami 2013 s. 39–42, 45–46
  6. Uhlenbeck 2010 s. 12
  7. Harris 2010 s. 219
  8. Seppänen 2005
  9. Uhlenbeck 2010 s. 8
  10. Jonge vrouw en naakte man op kleed, Hishikawa Moronobu, ca. 1680 Rijksmuseum. Viitattu 8.8.2021. (hollanniksi)
  11. Uhlenbeck & al 2010 s. 16–17
  12. Courtisane en oudere klant achter kamerscherm, Isoda Kôryûsai, 1770 - 1775 Rijksmuseum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  13. Bell 2004 s. 6
  14. Carpenter 1998 s. 41
  15. Marks 2010 s. 21
  16. Uhlenbeck 2005 s. 11
  17. Seppänen 2005
  18. Harris 2010 s. 220
  19. Ishigami 2013 s. 46–48
  20. Ishigami 2013 s. 17, 49-50
  21. Ishigami 2013 s. 43, 46
  22. Uhlenbeck & al 2010 s. 11–12
  23. Hayakawa 2013
  24. Seppänen 2005
  25. Hayakawa 2013 s. 20-21, 25
  26. Harris 2010 s. 232–233
  27. Hayakawa 2013 s. 27
  28. Hayakawa 2013 s. 17–19
  29. Liefdespaar in innige omstengeling, Katsukawa Shuncho, c. 1780 - c. 1800 Rijksmuseum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  30. Ishigami 2013 s. 17
  31. Hayakawa 2013 s. 34
  32. Ishigami 2013 s. 39
  33. Harris 2010 s. 230
  34. Hayakawa 2013 s. 17
  35. Uhlenbeck 2005 s. 21
  36. Hayakawa 2013 s. 17, 29
  37. Harris 2010 s. 229
  38. Hayakawa 2013 s. 21
  39. Harris 2010 s. 232–233
  40. Uhlenbeck 2005 s. 37
  41. Uhlenbeck 2010 s. 12–13
  42. print; book-illustration; shunga | British Museum The British Museum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  43. Harris 2010 s. 233
  44. Uhlenbeck 2005 s. 21–23
  45. Uhlenbeck 2005 s. 18
  46. Uhlenbeck 2005 s. 23
  47. illustrated book; shunga; print | British Museum The British Museum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  48. Uhlenbeck 2005 s. 17
  49. Harris 2010 s. 229–230
  50. Uhlenbeck 2005 s. 17–18
  51. print; shunga | British Museum The British Museum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  52. Bell 2002 s. 66
  53. Hayakawa 2013 s. 20
  54. Uhlenbeck 2005 s. 15
  55. Harris 2010 s. 221
  56. Uhlenbeck 2005 s. 35–42
  57. print; shunga | British Museum The British Museum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  58. Uhlenbeck 2005 s. 20
  59. Harris 2010 s. 218–219
  60. Uhlenbeck 2005 s. 20
  61. Harris 2010 s. 223
  62. Bell 2002 s. 75
  63. shunga; print | British Museum The British Museum. Viitattu 8.8.2021. (englanniksi)
  64. Bell 2002 s. 205
  65. Uhlenbeck 2005 s. 65
  66. Uhlenbeck 2005 s. 86
  67. Uhlenbeck 2005 s. 87
  68. Uhlenbeck 2005 s. 114
  69. Uhlenbeck 2005 s. 114–115
  70. Bell 2002 s. 214
  71. Bell 2002 s. 222
  72. Uhlenbeck 2005 s. 148
  73. Uhlenbeck 2005 s. 148–149
  74. Uhlenbeck 2005 s. 218

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.