Shoegazing

Shoegazingille tyypillisiä seikkoja ovat särötetyt kitaraäänet (joskin myös puhtaampia ääniä käytetään runsaasti), borduna-tyyliset riffit ja "wall of sound" -tyylinen äänivalli, jossa kaikki instrumentit sulautuvat toisiinsa, pyrkien luomaan yhtenäisen äänimaiseman.[1]

Shoegaze-pioneeri My Bloody Valentine esiintymässä The Roundhousella Lontoossa.

Laulu ei monista muista pop- ja rockmusiikin genreistä poiketen ole korostuneessa asemassa, vaan toimii ikään kuin instrumenttina muiden joukossa. Yleensä se on silti selkeästi melodista. Lead-kitaramelodioita käytetään jonkun verran, mutta ne eivät ole kovin suuressa asemassa. Monissa shoegazingin vaikutteina toimineissa tyylisuunnissa käytetään rumpukonetta, mutta shoegazing-yhtyeissä on useimmiten oikea rumpali.

Ensimmäisen kerran termiä shoegaze käytti Sounds-lehden arvostelija kommentoidessaan tuolloin uuden Moose-yhtyeen esiintymistä; yhtyeen laulaja Russel Yates luki kappaleiden sanoitukset esiintymislavan lattiaan teipatusta lapusta. Toinen musiikkilehti NME otti sittemmin termin vakituiseen käyttöön viitaten sillä shoegazing-yhtyeiden kitaristien taipumukseen keskittyä säätämään lattialla olevia efektilaitteitaan kappaleiden aikana.[2]

Tyylisuunnan edelläkävijöiksi nimetään useimmiten Cocteau Twins[1][3], The Jesus and Mary Chain ja My Bloody Valentine - tosin näidenkin yhtyeiden musiikkia on jälkeenpäin kutsuttu shoegazingiksi.[4]

Ensimmäiset shoegaze-yhtyeet (kuten Chapterhouse, Lush, Moose, Ride ja Slowdive) ottivat suurissa määrin vaikutteita etenkin My Bloody Valentinelta[2]. Muut tyylisuunnan edustajat ovat nimenneet vaikutteikseen muun muassa The Velvet Undergroundin, Sonic Youthin, Hüsker Dün, Spacemenin, The Chameleonsin[5], The Curen, Bauhausin[4] Galaxie 500:n,[6] ja The Smithsin[7].

2000-luvulla shoegazingia edustavat esimerkiksi Autumn's Grey Solace ja Asobi Seksu.

• Noise.fi-musiikkisivuston artikkeli tyylisuunnan nykyisistä edustajista