Shapour Bakhtiar

Bakhtiar syntyi merkittävään bahtijaarien päällikkösukuun.[1] Hänen äidinisänsä Najaf Gholi Khan Samsam ol-Sataneh oli 1910-luvulla kahdesti Persian pääministerinä. Bakhtiar kävi ranskalaista koulua Beirutissa Libanonissa.[2] Hänen matkustettuaan vuonna 1934 opiskelemaan Ranskaan šaahi Reza Pahlavin hallinto vangitsi hänen isänsä, joka teloitettiin maanpetoksesta syytettynä.[1][2] Bakhtiar osallistui vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan kansainvälisten prikaatien riveissä,[3] opiskeli oikeustiedettä Sorbonnen yliopistossa Pariisissa ja osallistui toiseen maailmansotaan Ranskan armeijassa.[4] Hän toimi myös Ranskan vastarintaliikkeen viestinviejänä ja väitteli sodan jälkeen tohtoriksi Sorbonnessa.[2] Palattuaan Iraniin hän aloitti uransa työministeriön virkamiehenä Esfahanin ja Khuzistanin maakunnissa.[1][2]

Bakhtiar liittyi vuonna 1949 älymystön suosimaan Iran-puolueeseen, joka oli osa Mohammed Mossadeqin kansallista rintamaa.[1][2] Bakhtiar toimi Mossadeqin hallituksen apulaistyöministerinä. Kun šaahi Mohammad Reza Pahlavi syrjäytti Mossadeqin vuoden 1953 vallankaappauksella, Bakhtiar joutui vetäytymään politiikasta ja perusti asianajotoimiston.[1][4] Hän oli seuraavien 25 vuoden aikana yhteensä noin kuusi vuotta vankeudessa tuomittuna toiminnastaan šaahin vastaisessa oppositiossa. Vihanpitoa ei lievittänyt se, että hän oli šaahitar Soraya Esfandiaryn serkku.[2] Bakhtiar oli vuonna 1960 uudelleen järjestäytyneen kansallisen rintaman näkyvimpiä hahmoja ja sen varapuheenjohtaja.[1][4] Johtaessaan puolueen opiskelijajärjestöä hän kohosi suosituksi opiskelijoiden keskuudessa, mutta myöhemmin monet puolueen kannattajista arvostelivat hänen johtamistapaansa, joka vaikeutti yhteistyötä muiden oppositiopuolueiden kanssa.[1]

Kun šaahi vuoden 1978 lopussa ymmärsi, ettei vallankumousta enää voisi pysäyttää, hän kääntyi maltillista oppositiota edustaneiden kansallisen rintaman johtajien puolueen. Karim Sanjabi ja Gholam Hossein Sadighi kieltäytyivät yhteistyöstä šaahin kanssa, mutta Bakhtiar suostui johtamaan hallitusta sillä ehdolla, että šaahi poistuisi maasta. Hänet erotettiin tämän omapäisen päätöksen vuoksi kansallisesta rintamasta.[1]

Iranin parlamentti hyväksyi Bakhtiarin pääministeriyden 3. tammikuuta 1979[2] ja hän aloitti tehtävässä seuraavana päivänä[4]. Šaahi lähti maasta 16. tammikuuta[2] ja luovutti nimellisesti valtansa valtionhoitajakunnalle, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan.[5] Bakhtiarin hallitus sitä vastoin vapautti kaikki poliittiset vangit, lakkautti sensuurin, avasi uudelleen suljetut yliopistot ja pani alulle vihatun salaisen poliisin SAVAKin lakkauttamisen sekä syytteiden nostamisen useita vanhan hallinnon edustajia vastaan, mutta ei saavuttanut vallankumouksellisten luottamusta.[2] Bakhtiar menetti otteensa tapahtumista, kun suosittu uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini palasi 1. helmikuuta maanpaosta.[4] Bakhtiar vastusti Khomeinia, mutta salli tämän paluun Iraniin ja uskoi voivansa tehdä tämän kanssa sovinnon. Khomeini kuitenkin ilmoitti 5. helmikuuta nimittäneensä Mehdi Bazarganin ”lailliseksi” pääministeriksi.[2] Armeijan julistauduttua 11. helmikuuta puolueettomaksi Bakhtiarin hallituksen päivät olivat luetut ja hän joutui piiloutumaan.[2][4][1]

Bakhtiar pakeni Ranskaan huhtikuussa 1979.[4] Khomeinin hallinnon Teheraniin perustama islamilainen vallankumoustuomioistuin tuomitsi hänet toukokuussa poissaolevana kuolemaan ja ilmoitti kenellä tahansa iranilaisella olevan oikeus surmata hänet.[2] Marraskuussa 1979 Bakhtiar ilmoitti perustaneensa Ranskassa Iranin kansallisen vastarintaliikkeen, joka pyrkisi palauttamaan maahan perustuslaillisen monarkian. Liike sai tukea Irakilta.[1] Vastarintaliike järjestäytyi virallisesti elokuussa 1980 nimellä NAMIR. Bakhtiar tuki epäonnistunutta vallankaappaushanketta, jonka Iranin viranomaiset paljastivat ja tukahduttivat heinäkuussa 1980.[2]

Bakhtiar asui viimeiset vuotensa Pariisin lähellä jatkuvan poliisivartion suojelemana.[2] Hän selvisi hengissä yhdestä salamurhayrityksestä 18. heinäkuuta 1980, kun viisi miestä tulitti hänen asuntoaan Neuilly-sur-Seinessä surmaten yhden ranskalaisen poliisin ja naapurin asukkaan. Joukkoa johtanut libanonilainen Anis Naccache sai elinkautisen vankeustuomion, mutta vapautui vuonna 1990 armahduksella.[2][1]

Bakhtiar joutui lopulta salamurhan uhriksi kotonaan Suresnesissa Pariisin lähellä 6. elokuuta 1991. Murhan suoritti kolme iranilaista miestä: maanpaossa elänyt NAMIRin jäsen Farydoun Boyerahmadi sekä liikemiehinä esiintyneet Ali Vakili Rad ja Mohammad Azadi. Boyerahmadi järjesti sisäänpääsyn poliisivartion ohi, minkä jälkeen Vakili Rad ja Azadi hyökkäsivät väkivoimin Bakhtiarin kimppuun, mursivat hänen kurkunpäänsä ja lopuksi puukottivat hänet kuoliaaksi hänen omasta keittiöstään löytämällään veitsellä. Myös Bakhtiarin sihteeri puukotettiin kuoliaaksi. Ranskan viranomaiset päättelivät Vakili Radin ja Azadin olleen todellisuudessa Iranin tiedustelupalvelun VEVAKin agentteja.[2][3] Iranin oppositio syytti presidentti Ali Akbar Hashemi Rafsanjania murhan tilaamisesta.[1]

Vakili Rad jäi elokuussa 1991 kiinni Sveitsissä ja hänet luovutettiin Ranskaan, jossa hänet tuomittiin vuonna 1994 elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta Bakhtiarin murhaan. Hän myönsi osallisuutensa, mutta kiisti salaliiton olemassaolon. Hän vapautui armahduksella vuonna 2010 ja palasi Iraniin. Myös Azadi ja Boyerahmadi tuomittiin poissaolevina elinkautiseen, mutta heitä ei ole toistaiseksi saatu kiinni.[2]