Siddhartha Gautama

Mahayana-buddhalaisuudessa historialliseen Buddhaan viitataan usein nimityksellä Śākyamuni (’Śākya-heimon viisas’) [11] tai Śākyamuni-buddha. Sūtrissa hän kutsuu itseään ja muita buddhia usein nimityksellä Tathāgata (’näin tullut’ / ’näin mennyt’). Muita Buddhaan viittaavia nimityksiä ovat Bhagavat (’Mestari’, ’Ylevä’) ja Sugata (’Hyvin kulkenut’ eli ’Täydellinen’)[3].

Buddhan patsas

Tiedot Siddhārtha Gautaman elämästä perustuvat hyvin suuressa määrin buddhalaiseen traditioon, jonka historiallisesta tarkkuudesta ei aina ole takeita. Tutkijat ovat kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että hän on ollut oikea historiallinen henkilö.[2]

Syntymä

Siddharthan isä oli nykyisessä Etelä-Nepalissa sijainneen Śākya-suvun pienen kuningaskunnan ylhäisön jäsen (mahdollisesti kuningas) Śuddhodana[7] ja hänen äitinsä kuningatar Māyā. Perinteen mukaan Māyā näki unta, jossa Siddhārtha saapui hänen kohtuunsa lumivalkean norsun muodossa.[12] Kymmenen kuukauden kuluttua unesta[12] Siddhārta syntyi Lumbinīn kylässä, kun hänen äitinsä oli matkalla syntymäkotiinsa Devadahaan synnyttämään.[13]

Māyā kuitenkin kuoli jo seitsemän päivän kuluttua Siddhārthan syntymästä.[13] Siddhārthan äitipuoleksi ja kasvattajaksi tuli Māyān sisar, niin ikään kuningas Śuddhodanan vaimo Mahāprajāpatī (pāliksi Mahāpajāpatī).[13] Pojan syntymäjuhliin osallistunut erakkotietäjä (ṛṣi) Asita ennusti lapsesta tulevan joko suuri kuningas (cakravartin) tai sitten suuri pyhimys (sadhu).[2] Myöhemmän perinteen mukaan Siddhārtha kasvatettiin tämän takia tarkasti suojattuna näkemästä vanhuutta, kuolemaa ja sairautta.

Elämä palatsissa

16-vuotiaana[12] Siddhārtha avioitui serkkunsa Yaśodharān (pāliksi Yasodharā) kanssa.[13]

Tarinan mukaan Siddhārtha alkoi vanhemmiten kyllästyä elämään palatseissaan ja halusi nähdä, mitä niiden ulkopuolella oli. Vastahakoisesti Suddhodana antoi poikansa mennä päiväksi ulos palatsista, jotta tämä voisi nähdä kaupunkinsa.[2] Poika ei kuitenkaan edelleenkään saanut nähdä kärsimystä. Kun Siddhārtha pääsi kaupunkiinsa, kaduilla ei saanut olla köyhiä tai sairaita. Ihastellessaan kaupunkiaan Siddhārtha kuitenkin näki vanhuksen. Hän kummastui näkemästään, sillä ei ollut ikinä nähnyt vanhaa ihmistä. Siddhārtha meni kaupungin kujalle ja näki vanhuksen lisäksi sairaan, kuolleen ja askeetikon. Hän käsitti, että maailmassa on myös sairautta ja köyhyyttä.[2][13]

Ylellisyydestä luopuminen

Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iässä [7] Siddhārtha oman kertomansa mukaan[14] hylkäsi ylellisen elämän, leikkasi hiuksensa, puki ylleen okranvärisen kaavun ja jätti kotinsa vanhempiensa kyyneleiden saattamana. Myöhempien ja dramaattisempien kertomusten mukaan hän lähti palatsista salaa hevosellaan muiden nukkuessa jättäen peräänsä vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa Rahulan.[13]

Ensimmäisenä tuleva Buddha vaelsi etelään, Magadhan valtion (nykyisen Biharin osavaltion alueella, Intiassa) pääkaupunkiin Rājagṛhaan, jossa hän eli almuilla. Paikallisen kuningas Bimbisāran palvelijat kuitenkin tunnistivat hänet ja veivät isäntänsä luokse. Kuultuaan Siddhārthan tarinan kuningas tarjosi tälle jopa valtaistuinta, mutta tämä kieltäytyi kaikesta avusta ja jatkoi vaellustaan.

Tämän jälkeen Siddhārtha liittyi yhteisöön, jonka johtaja oli meditaatio-opettaja nimeltä Ālāra Kālāma.[13][14] Tämän oppi muistutti jonkin verran myöhempää samkhya-filosofiaa,[15] ja sen päämääränä oli syvä meditatiivinen taso, jota kutsuttiin ”tyhjyyden tilaksi”.[13] Siddhartha oppi varsin nopeasti kaiken, mitä Ālāralla oli opetettavana, ja tämä oli valmis asettamaan hänet veroisekseen yhteisön opettajaksi. Tarjouksesta huolimatta Siddhārtha jatkoi etsintäänsä. Seuraavaksi hän hakeutui toisen opettajan, Uddaka Rāmaputtan oppiin. Siddharthan onnistui jopa ylittää opettajansa saavutukset. Hän ei pyynnöistä huolimatta ryhtynyt myöskään Rāmaputtan yhteisön opettajaksi, koska näki, ettei oppi voinut johtaa nirvanaan vaan ainoastaan syviin keskittymisen tiloihin.[14]

Kuuden vuoden askeesi

Seuraavaksi Siddhārtha vetäytyi metsissä elävien viiden erakkomunkin yhteisöön,[12] jonka johtaja oli nimeltään Ajñāta Kauṇḍinya (pāliksi Aññāta Koṇḍañña), ja alkoi harjoittaa hyvin ankaraa askeesia. Siddhārthan harjoittama paasto oli niin ankaraa, että hän oman todistuksensa mukaan pystyi lopulta vatsaansa koskettaessaan koskemaan samalla selkärankaansa.[14] Viimein hän tajusi, ettei kukaan voi kokea tätä suurempaa kipua valaistuakseen, ja siitä huolimatta hän ei kuuden vuoden aikana ollut saavuttanut mitään erityisiä tiloja. Muistaessaan, kuinka oli lapsena spontaanisti saavuttanut meditatiivisen tilan istuessaan rusojambolaani-puun alla, Buddha tajusi, että tässä saattaisi olla polku valaistumiseen.[14] Hän kuitenkin tiesi, ettei kykenisi saavuttamaan vastaavaa tilaa näin riutuneella ruumiilla, ja päätti siksi vahvistaa kehoaan ottamalla vastaan hänelle tarjottua ruokaa.[14] Tarinan mukaan sattumalta paikalle osunut pikkutyttö lähikylästä tarjosi hänelle riisiä ja maitoa.

Kokemuksen seurauksena Siddhārtha oivalsi, ettei kivulias itsekieltäymys ole sen parempi vastaus elämän ongelmiin kuin yltäkylläisyydessä rypeminenkään. Tämän ajatuksen korostetaan olevan yksi buddhalaisuuden keskeisimmistä periaatteista, ja siitä käytetään nimitystä keskitie (sanskritiksi madhyamā-pratipad, pāliksi majjhimā paṭipadā).[16]

Valaistuminen

Siddhārthan entiset toverit hylkäsivät hänet ajatellen hänen luopuneen henkisestä kilvoittelusta.[12] Tästä järkkymättä hän istui perinteisesti pyhänä pidetyn temppeliviikunapuun alle mietiskelemään.[7] Samana yönä tuleva Buddha saapui neljänteen jhanaan, väkevään meditatiiviseen tilaan, jonka kautta hän saavutti aamunkoiton sarastuksessa valaistumisen ja tuli buddhaksi.[7] Huomattavasti myöhemmän perinteen mukaan Buddha vietti valaistumisensa jälkeen 40 tai 49 päivää saman puun alla.

Opetusura ja parinirvana

Koko loppuelämänsä Buddha omisti muiden opettamiselle. Hän loi buddhalaisuuden ja opetti ihmisille löytämäänsä polkua valaistumiseen. Hän palasi viiden askeettitoverinsa luo, jotka päättivät ryhtyä ensimmäisiksi buddhalaismunkeiksi[7] (sanskritiksi bhikṣu, pāliksi bhikkhu) kuultuaan Buddhan ensimmäisen opetuspuheen, ”Dharman pyörän liikkeelle panemisen sutran”.

Buddha kuoli 80-vuotiaana, 45 vuoden opetusuran jälkeen,[7] Kuśinagarissa, nykyisessä Uttar Pradeshin osavaltiossa Intiassa. Siellä hän asettui levolle kyljelleen kahden puun väliin kiviselle istuimelle eräässä lehdossa. Buddhan tehdessä kuolemaa hänen oppilaansa Ānanda kysyi, mitä hänen ruumiilleen olisi tehtävä. Śākyamuni kehotti munkkeja ja nunnia keskittymään henkiseen kehitykseen ja jättämään kuolleen ruumiin kunnioituksen maallikoille.[17] Buddhan viimeiset sanat olivat: ”Munkit, sanon teille: kaikki ilmiöt ovat katoavaisia. Ahkeroikaa tarkkaavaisina!”[14][18][19] Legendan mukaan hänen tuhkansa jaettiin ja vietiin kahdeksaan salaiseen paikkaan ympäri maailmaa.[20]

Buddhan pääkallon luun kerrotaan löytyneen Kiinasta. Löytö on tehty vuonna 2008, mutta se on saanut julkisuutta vasta vuonna 2016.[20]

• Buddha
• Buddhalaisuus
• Buddhalainen etiikka

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gautama Buddha Wikimedia Commonsissa