Seurakunta

Kongregationalismi on vapaakristillinen seurakunta-oppi, joka rakentuu paikallisseurakunnan itsenäisyyden ajatukselle. Paikallinen seurakunta hoitaa päätösvaltaa tavallisesti seurakuntalaisten itsensä valitsemien edustajien, eli ”vanhinten” kautta. Päätöksentekoa ei siis luovuteta paikalliseurakunnan ulkopuoliselle elimelle, esimerkiksi kirkolliskokoukselle, eikä se perustu asemaan, kuten piispuuteen.[3]

Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu vuoden 2017 alussa tasan 400 seurakuntaa.[5] Niistä jäsenmäärältään suurin on noin 95 000 jäsenen Jyväskylän seurakunta. Seurakunnan johtajana toimii kirkkoherra eli johtava pappi. Lisäksi seurakunnassa tulee kirkkojärjestyksen mukaan olla vähintään yksi kanttorin ja yksi diakonian virka. Luottamuselimenä evankelis-luterilaisessa kirkossa toimii seurakunnan työtä koskevia päätöksiä tekevä kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto. Ylintä päätösvaltaa käyttää seurakuntavaaleilla seurakunnan jäsenistä valittu kirkkovaltuusto ja seurakuntayhtymässä yhteinen kirkkovaltuusto.[2]

Evankelis-luterilaisessa kirkossa kaikkea papistoa, sekä seurakuntapappeja että muissa tehtävissä olevia pappisvirkaan vihittyjä henkilöitä johdetaan ja valvotaan piispallisesti. Piispa on seurakuntien ja pappien ylin johtaja. Seurakunnat kuuluvat johonkin rovastikuntaan, joka puolestaan kuuluu johonkin piispan johtamaan hiippakuntaan. Seurakunnilla on kuitenkin laaja hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen itsehallinto.

Kirkon jäsen kuuluu siihen paikallisseurakuntaan, jonka alueella asuu. Seurakuntajako noudattelee pääsääntöisesti kuntajakoa. Seurakunnat voivat olla yksi- tai kaksikielisiä (suomi ja ruotsi). Mikäli saman kunnan alueella on useita seurakuntia, nämä seurakunnat muodostavat seurakuntayhtymän. Seurakuntayhtymiä on pääsääntöisesti suurimmissa kaupungeissa, joissa on useita paikallisseurakuntia, sekä niissä kaksikielisissä kunnissa, jotka on kielellisesti jaettu suomen- ja ruotsinkielisiin seurakuntiin. Seurakunnasta voidaan jokin alue, yleensä entisen seurakunnan alue muodostaa kappeliseurakunnaksi, alueseurakunnaksi tai kirkkopiiriksi. Seurakunnat voivat kattaa myös useamman kuin yhden kunnan alueen.

Hiippakunnan tuomiokapituli hoitaa papiston henkilöstöhallinnon lukuun ottamatta palkkaan ja rahaan liittyviä asioita, koska taloudenpidossaan seurakunnat ovat itsenäisiä. Papistolla on siten seurakunnan luottamuselimistä riippumatonta itsenäisyyttä hoitaa evankeliumin julistamiseen ja sakramentteihin liittyvät asiat.

Tunnustuskirjojen mukaan seurakunnalla on oikeus valita pappinsa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tämä koskee kirkkoherraa ja kappalaisia, jotka ovat vakinaisia papinvirkoja. Seurakuntapastorit nimittää tuomiokapituli.

Seurakunnissa toimii viranhaltijoiden ja muiden työntekijöiden lisäksi usein laaja vapaaehtoisten joukko, jotka osallistuvat monin eri tavoin seurakunnan hengelliseen palvelutehtävään. Seurakuntalaisia on myös luottamushenkilöinä erilaisissa toimielimissä.[2]

Kirkkolaki määrää, että evankelis-luterilaisen kirkon seurakunta huolehtii sen alueella tapahtuvasta hengellisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, jumalanpalvelusten pitämisestä, kirkollisista toimituksista, sielunhoidosta, diakonia ja lähetystyöstä sekä kristillisen sanoman palvelu- ja julistustehtävistä. Lisäksi hautaustoimilailla seurakuntien tehtäväksi on määrätty yleisten hautausmaiden ylläpito ja hautapaikan osoittaminen oman kunnan asukkaille.