Sergei Okulov

Sergei Okulov syntyi kirkon vahtimestari Nikolai Okulovin (1824–1874) ja hänen puolisonsa Maria Petrovnan perheeseen esikoisena. Heille syntyi lisäksi vielä kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Ajan tavan mukaan, koska kysymys oli papiston jäsenen perheestä, heidät merkittiin Venäjän kansalaisiksi. Sergei Okulovista tuli Suomen kansalainen vasta vuonna 1920.

Okulovit olivat jo sukupolvien ajan olleet kirkon palveluksessa, mikä ohjasi nuoren miehen elämää jo alusta alkaen. Jo varsin varhain nuori mies halusi oppia eritoten suomen kieltä ja palvella kansaa sen avulla. Tähän häntä ohjasi sekä kodin perintö että yllättäen myös Venäjän kirkko: Pyhä synodi oli nimittäin vuonna 1812 määrännyt, että kun ns. Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen, alueen kirkoissa olisi käytettävä kansan kieltä eikä kirkkoslaavia kuten siihen asti.

Okulovin kerrotaan olleen jo lapsena hyvin vakava ja uskonnollismielinen, paljon rukoileva; käytös oli hillittyä ja sanat harkittuja eli jonkinlainen ”sisäinen vakavuus” leimasi Okulovin koko elämän. Hän hakeutui heti iän salliessa seminaariin opiskellakseen papiksi.

Sergei Okulov aloitti seminaarin vuonna 1869; hän alkoikin opiskella erityisen innokkaasti kieliä, eritoten suomea: hän tutustui Kalevalaan ja venäjänsi sieltä runon ”Pohjolan häät”. Kaarlo Merikosken Okulov-elämäkerran mukaan Okulov myös avusti seminaarin suomen kielen opettaja Johannes Albinskia kääntämään jumalanpalveluskirjallisuutta kirkkoslaavista suomeksi.

Merikosken mukaan Okulov alkoi seminaariaikanaan ymmärtää, että kotikylän ihmiset elivät ”hengellisessä pimeydessä”: uskovaisuus oli sanoja ja tapoja vailla syvempää sisäistämistä; vain suomenkielinen hartauskirjallisuus voisi herättää tästä horroksesta.

Asia on myöhemmän tulkinnan (Laitila) mukaan tuskin näin yksinkertainen; Okulov ei niinkään nähnyt käännöstyötä suomalaiskansallisena valistuksena kuin pikemminkin tarpeena vahvistaa ortodoksisuutta Raja-Karjalassa, sillä kuten hän myöhemmin totesi, omakielisen opetuksen puute oli vakava uhka suomalaisille ortodokseille ja saattoi johtaa liiankin helposti uskosta luopumiseen.

Sergei Okulov valmistui hengellisestä seminaarista kesäkuussa 1875 ”ylioppilaan arvolla”. Opinnot jatkuivat hetken ajan hengellisessä akatemiassa, mutta keskeytyivät, kun Pietarin metropoliitta Isidor (virassa 1858–1892) esitti hänen nimittämistään Sortavalan kirkkoherraksi.

Okulov suostui ja solmi myös avioliiton Sortavalan kirkkokuoron jäsenen ja hetkellisen johtajan Maria Romanovin (1859–1939) kanssa; heidät vihittiin tammikuussa 1876 heti vuoden alusta teofaniajuhlaan eli 6. tammikuuta asti kestäneen avioliittoon vihkimiskieltoajan[1] päätyttyä; lukijaksi Okulov oli vihitty jo seminaarissa, ja diakoniksi hänet vihittiin häitä seuranneena sunnuntaina. Muutamaa viikkoa myöhemmin eli 12. helmikuuta (vanhaa ajanlaskua) /30. tammikuuta (uutta ajanlaskua) 1876 Okulov vihittiin papiksi.

Maria ja Sergei Okulov saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, joista neljä kuoli nuorina. Yksi pojista suomenkielisti nimensä Ortamoksi, mutta papillinen suku jatkuu sekä poikien että tytärten kautta.

Olo Sortavalassa alkoi hyvin: Valamon luostarin igumeni Damaskin (virassa 1839–1881) kutsui uuden kirkkoherran puolisoineen puheilleen. Hän kestitsi heitä vieraanvaraisesti ja myös siunasi nuorenparin pyhällä ikonilla. Tästä alkoi igumenin ja Okulovien loppuun asti kestänyt ystävyys, joka jatkui saman veroisena myöhempienkin igumenien aikana. Vuosien saatossa Okulov avusti luostaria eritoten kääntäjänä, suomentaen tarpeen mukaan sieltä tulleita kirjeitä ja antaen neuvoja ja ohjeita.

Sortavala oli vilkas kauppakaupunki; rajan läheisyys antoi oman merkityksensä asialle. Se ei ollut rajakaupunki vain taloudellisesti vaan myös aatteellisesti: suomalaisen ja venäläisen nationalismin raja kulki juuri siellä.

Vaikka synodi olikin jo varhain määrännyt, että alueella olisi käytettävä valtaväestön kieltä – siis suomea tai karjalaa – 1900-luvun taitteen tienoilla Raja-Karjalaan oli lähetetty venäläissyntyisiä ja pitkälti ummikkovenäjänkielisiä pappeja.

Papiston äidinkielestä riippumatta jumalanpalveluskielenä oli kuitenkin useimmiten slaavi, vaikka papisto olisikin osannut suomea, koska seurakuntalaiset olivat tottuneet siihen ja halusivat pitää slaavin vaikkeivät ymmärtäneet mitään.

Pääartikkeli: Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta

Okulovin mielestä tämä oli surullinen tilanne, ja vuonna 1880 hän aloittikin keskustelut muiden pappien kanssa suomenkielisestä ortodoksisesta valistustyöstä.

Näistä keskusteluista syntyikin kirkkoherra Vladimir Soboleffin aloitteesta kokonainen yhdistys tässä nimenomaisessa tarkoituksessa; Soboleff lähetti ehdotuksen säännöistä Pietarin hengellisen konsistorin hyväksyttäväksi.

Näin sai alkunsa Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta (jäljempänä PSHV); säännöt eivät tahtoneet mennä millään läpi konsistorista, mutta Soboleff keksi lähettää ne vuonna 1884 Suomen senaatille jolla oli valta hyväksyä yleishyödyllisiä järjestöjä; nyt hanke onnistui ja veljeskunta aloitti toimintansa Viipurin katedraalissa pidetyllä rukoushetkellä 12./1. kesäkuuta 1885 (vanhaa/uutta ajanlaskua).

Jäsenmäärä vaihteli alkuvuosina kovin, mutta ajan kanssa se vakiintui.

Päätehtäväksi otettiin valistustyö; kirjasten julkaiseminen oli sensuurista huolimatta helppoa, koska sensuurisäädökset sallivat uskonnollisen kirjallisuuden julkaisemisen ja varsinainen sensuuri kuritti lähinnä suurten kaupunkien päivälehtiä.

Kirkkoherra Okulov paitsi suomensi myös välitti kirjoja, ja vuoteen 1905 asti hän myös varastoi veljeskunnan painattamat suomenkieliset kirjat. Hänen työnsä tässä suhteessa kasvoi mittavaksi; vapaakappaleita kirjoista jaettiin köyhimpiin seurakuntiin, menipä niitä Venäjän puolellekin.

Myös sittemmin kuuluisiksi tulleet tiistaiseurat alkoivat vuonna 1886 ja niiden merkitys vain kasvoi kasvamistaan; tärkeitä toimintatapoja olivat kirkkolaulun kehittäminen ja köyhien koululasten vaateapu – jossa ei tehty eroa luterilaisten ja ortodoksien välillä.

Tarkalleen tuntemattomista syistä tiistaiseurojen toiminta hiipui jo vuonna 1903 ja uudelleen se alkoi vasta vuonna 1924.

Pääartikkeli: Arkkipiispa Antonij

Vuonna 1891 Suomen alue, joka oli kuulunut Pietarin hiippakuntaan, erotettiin omaksi itsenäiseksi hiippakunnakseen ja ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin apulaispiispa Antonij (Aleksander Vadkovskij); hän sai piispanistuimensa paikaksi Sortavalan.

Uusi arkkipiispa katsoi tärkeäksi tehtäväksi toisaalta valistaa omia uskovaisiaan ja toisaalta pyrkiä poistamaan luterilaisten ylenkatsetta ortodokseja kohtaan. Tässä kohdin kirkkoherra Okulovin apu oli enemmän kuin tarpeen.

Senaattori Y.S. Yrjö-Koskiselle 3. joulukuuta 1893 päivätyssä kirjeessään arkkipiispa toteaa ettei hän pyri hyökkäämään luterilaisuutta vastaan vaan toimimaan ortodoksien oikeuksien puolustajana ja suojelijana – pelkistäen siis: Antonij halusi tehdä kirkollista valistustyötä, ei poliittista propagandaa.

Oman piispan – ja suvaitsevaisen sellaisen – saaminen siivitti eritoten hanketta saada hiippakunnalle oma äänenkannattaja; kirkkoherra Okulovin mukaan lehden olisi oltava

»ortodoksisen valistuksen ja hurskauden kirkas huomen»

Tästä saatiinkin lehden nimeksi Aamun Koitto.

Pääartikkeli: Aamun Koitto

Okulov oli päätoimittaja sekä silloisen lain mukaan myös julkaisija, vaikka PSHV kantoikin taloudellisen vastuun.

Autonomian ajalla Aamun Koitto ilmestyi kerran kuukaudessa 8–12–sivuisena, melko runsaasti kuvitettuna. Lehti painettiin Sortavalassa, koska laki määräsi että lehdet oli painettava julkaisijan kotipaikkakunnalla – ja Sortavalassa sensuuri oli lievempää kun PSHV:n kotipaikalla Viipurissa.

Vuonna 1922 venäläiset seurakunnat ehdottivat lehden muuttamista kaksikieliseksi; ajatus torjuttiin, mutta Valamon luostarin taloudellisella tuella perustettiin kolme vuotta myöhemmin venäjänkielinen rinnakkaislehti, Utrennaja Zarja; Okulov oli senkin vastaava toimittaja, mutta suurimman käytännön vastuun kantoi ensin seminaarin opettaja Nikolai Varfolomejev (Valmo) ja loppuvuodesta 1929 kirkollishallituksen notaari Nikolai Kasanskij (myöh. Kasnio).

Venäjänkielinen lehti lakkautettiin talvisodan alettua eikä sitä perustettu koskaan uudelleen.

Pääartikkeli: arkkipiispa Nikolaj

Vuonna 1898 arkkipiispa Antonij sai ylennyksen ja siirron pois Suomesta; hänen tilalleen tuli arkkipiispa Nikolaj, joka oli aivan eriluontoinen. Se, että näin kävi juuri ensimmäisen sortokauden eli ns. routavuosien alussa, liittynee tuolloin voimistuneeseen panslavismiin.

Aamun Koiton sivuilta voi lukea päätoimittaja Okulovin ja arkkipiispan sanallisia yhteenottoja, jotka aika ajoin kasvoivat rajuiksikin; Okulov itse myönsi eräässä paljon myöhemmässä haastattelussa, että kiistely nimenomaan ummikkovenäläisten papiston jäsenten, eritoten piispojen, kanssa, sai joskus jopa sopimattomia mittoja; eräät tutkijat sanovat, että kyseinen kiistely vaikuttaa joskus suorastaan eräänlaiselta "henkiseltä nyrkkitappelulta".

Nikolaj’n kausi oli vaikeaa aikaa Suomelle, ja ei varmaan ollut puhdas sattuma, että hänen siirtonsa Tverin arkkipiispaksi ajoittui ensimmäisen sortokauden loppuun vuoteen 1905.

Kesäkuussa 1905 uudeksi arkkipiispaksi nimitettiin Pietarin hengellisen akatemian rehtori, arkkimandriitta Sergij (Ivan Stragorododskij) vuoden 1906 alusta alkaen. Nimitys herätti vilkasta keskustelua Aamun Koiton palstoilla – eritoten koska vuoden 1906 alusta astui voimaan myös uskonnonvapauslaki, joka mahdollisti kirkosta eroamisen.

Keskustelu jatkui vielä vuoden 1907 puolellakin, ja uutta aihetta antoi 25. – 26./12. - 13. heinäkuuta 1907 (vanhaa/uutta ajanlaskua) Valamossa pidetty Suomen hiippakunnan pappeinkokous. Kokouksessa keskusteltiin vilkkaasti mm. uskosta luopumisesta, jumalanpalveluskirjallisuuden suomentamisesta sekä lastenkoulujen opetuskielestä. Okulov ilmoitti jo varhain vetäytyvänsä toimittajantyöstä, koska se vei kohtuuttomasti aikaa suomennokselta. Tosin hän sittemmin muutti mielensä.

Arkkipiispa Sergij nosti kokouksen ulkopuolella esiin kysymyksen venäjän kielen pakollisuudesta opettajakoulutuksessa; tämä siksi ettei olemassa ollut säädöksiä asiasta vaan niitä vasta valmisteltiin.

Arkkipiispa vastusti Aamun Koiton sivuilla ajatusta palvelusten täydestä suomentamisesta, koska tällöin muutettiin palvelusten rakennetta – silti hän torjui jyrkästi ajatuksen että palvelukielenä tai kirkollisten koulujen kielenä olisi aina ja kaikkialla ollut venäjä. Hän kuitenkin lisäsi että kieltä olisi opetettava

» siellä missä se olisi tarpeen»

– kuten rajapitäjissä – sekä lapsille

»siellä missä kansa itse sitä pyytää»

Tilanteesta kasvoi arvovaltakiista ennen muuta synodin ja lehden välille, ja seuraus oli että vuoden 1908 alusta lehti lakkasi ilmestymästä. Nimellisenä syynä oli varojen niukkuus.

Alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt lakkautusaika, mutta Suomen itsenäistymisen jälkeen Aamun Koitto alkoi ilmestyä uudelleen.

Elokuun 8. ja 9. päivänä 1905 pidetyssä kokouksessa käsiteltiin kirkkolaulun elvyttämistä seurakunnissa, jumalanpalveluskirjallisuuden suomentamista sekä hengellisen konsistorin ehdotusta siirtää kiertokoulunopettajien valmistus laitos Sortavalasta Viipuriin – minkä kokous torjui. Suomenkieliset julkaisut katsottiin tärkeiksi.

Sergij siis pyrki hiippakunnassaan kohentamaan jumalanpalveluselämää; mitä hänen poliittisiin näkemyksiinsä tulee, niitä voidaan arvioida hänen kenraalikuvernööri Gerardille tammikuussa 1906 lähettämänsä kirjeen perusteella; piispa tuo selkeästi julki, että yrityskin pitää tiukasti kiinni venäläisestä suunnasta olisi ortodoksisuuden etua vastaan toimimista. Piispaa hävetti erityisesti se, että suomea tai ruotsia paremmin kuin venäjää ymmärtävät olivat hänen hiippakunnassaan paarioita: hänen mukaansa oli pahasta, että kyseisiltä ihmisiltä puuttui tärkein kyky, kyky ymmärtää oikeauskoista jumalanpalvelusta omalla kielellään, ja pari kertaa vuodessa Viipurissa pidetty suomenkielinen palvelus oli pelkkä kitsas almu. Piispan mukaan tällainen johti vieraantumiseen ja siihen että liian moni siirtyi luterilaisuuteen.

Tosin piispa lisäsi lopuksi:

»Tietysti olisi sangen toivottavaa, että kaikki täkäläiset kreikkalaiskatoliset olisivat venäjänkielisiä, sillä se helpottaisi suuresti työtämme. Parempaa muuria suomalaista luterilaisuutta vastaan ei meidän kreikkalaiskatoliselle laumallemme täällä voitaisi keksiä. Mutta koska laumani ei ole yksinomaan venäläinen, olen velvollinen varjelemaan sekä venäläisiä että suomalaisia. Molemmista minun on vastattava samalla tavoin»

Tämä kertoo sen, että venäläisyydestään huolimatta arkkipiispa koki olevansa ennen muuta kaikkien laumaansa kuuluvien esipaimen - kielestä riippumatta - joskin syntyperänsä johdosta hän suosi ehkä hiukan enemmän venäläisyyttä; mitään venäläistäjää hänestä ei kuitenkaan saa.

Aluksi Sergij asettui tukemaan suomenkielistä palveluskäytäntöä, mikä teki hänestä hyvin suositun.

Salmissa törmättiin kuitenkin odottamattomaan seinään: kuntalaiset pitivätkin suomen kielen käyttöä jumalanpalveluksessa rienauksena! Okulovin johdolla tehdyt parannusyritykset tuntuivat pitkät ajat menevän kuuroille korville: todellisina uskovaisina itseään pitävien ihmisten aivan liian yleinen käsitys oli se, että slaavinkieli oli pyhää, suomenkieli rienausta! Käsityksessä olikin todellinen poisjuuriminen – aivan kuten oli ollut 1500-luvun Suomessa Agricolan aikana, kun latina korvattiin ruotsin tai suomen kielillä; eritoten suomenkieltä pidettiin raakana ja sopimattomana pyhään käyttöön.

Kummassakin tapauksessa täysin yhdentekevää tuntui monille olevan se ettei palveluksesta ymmärretty mitään -

»Jumala ymmärtää - ihminen ei!»

- ja piispan sekä papiston mielestä tällainen käsitys oli enemmän pakanuuteen takautuvaa taikauskoa eikä todellista uskovaisuutta, erityisesti siksi että kirkkoslaavin kieli, jolla ei ollut tarvetta muuntua ja kehittyä kuten arkivenäjänkielellä, oli niin etääntynyt siitä, että jopa syntyperäisille venäläisille oli työlästä ymmärtää slaavinkieltä.[2]

Olennainen ero 1500-lukuun nähden oli se, että tällä kertaa paitsi hengellinen myös maallinen esivalta pitivät asiaa todella tärkeänä ja oikaisemisen arvoisena.

Kärsivällisyydellä päästiin kompromissiin; kolme suomenkielistä palvelusta vuoden 1906 alusta ja sen jälkeen slaavinkielinen joka neljäs sunnuntai – mutta käytännössä tilanne menikin suurimmassa osassa Karjalaa siihen, että miltei yksinomaan suomen kieltä käytettiin. Slaavin kieli alkoi hiljalleen hiipua.

Koska Sortavalan Evankelinen Seura oli uskonnonvapauslain myötä aloittanut aggressiivisen luterilaistamiskampanjan kaikkialla Karjalassa, arkkipiispa Sergij ja hänen apulaisensa pappismunkki (1909 arkkimandriitta) Kiprian päättivät, että sen torjumiseksi tarvitaan voimaperäistä sisälähetystyötä myös ortodoksien puolelta.

Tätä varten Uhtualla pidettiin 10.-13. joulukuuta/27. marraskuuta - 1. joulukuuta 1906 (vanhaa/uutta ajanlaskua) kokous, johon ottivat osaa niin Sergij kuin Arkangelin alueen piispakin. Lisäksi paikalla oli runsaasti maallikkoja.

Kokouksessa käytettiin värikkäitä puheenvuoroja; esimerkiksi kun muuan venäläinen kauppias vaati, että

»Venäjän keisarin alaisina Venäjän alueella pitää käyttää vain venäjää»

- tällöin isä Kiprian joutui muistuttamaan, että keisarin alaisina elää monia erikielisiä kansanheimoja, joille toimitetaan palveluksia kielellä jota ymmärtävät.

Rovasti Sergei Solntsevin mukaan ajatus tyydytti lähes kaikkia. Vastauksena esitetyt yksittäiset ehdotukset pakkovenäjänkielistämisestä torjuttiin ehdottomasti.

Papisto piti lisäksi suljetun kokouksen, jossa päätettiin että siellä missä kansa tahtoo käytetään paikallista kieltä. Papiston olisi siis osattava suomea, ja siksi päätettiin ehdottaa että Uhtuan kirkollinen kansakoulu muutetaan kuusiluokkaiseksi ja siellä annettaisiin koulutusta sisälähetystyöhön ja pienten lasten opetukseen. Näin saataisiin opettajia elintärkeisiin kiertokouluihin. Lisäksi päätettiin perustaa veljeskuntaverkosto tekemään sisälähetystyötä ja vastustamaan luterilaistamista. Kunkin osaston esimiehenä olisi paikallinen seurakuntapappi.

Karjalan Veljeskunta perustettiin varsinaisesti kokouksessa 20.-24./7. - 11. tammikuuta 1907 (vanhaa/uutta ajanlaskua) Aunuksen Viteleessä.

Tällöin päätettiin suosia palveluskielenä ensisijaisesti slaavia mutta suomeakin voitaisiin käyttää tarpeen vaatiessa. Isä Kiprian päätti opetella suomen kielen perusteellisesti voidakseen tehdä työnsä kunnolla. Myös muut Karjalan Veljeskuntaan kuuluvat tai liittyvät papit saivat käskyn opetella joko suomen tai ainakin karjalan kielen kunnolla. Säännöt valmistuivat pikaisesti ja synodi hyväksyi ne 23./10. elokuuta samana vuonna. Toiminta lähtikin vauhdilla käyntiin.

Arkkimandriitta Kiprian vihittiin Sortavalan apulaispiispaksi vuonna 1913.

Pyhä synodi oli vahvistanut Karjalan Veljeskunnan säännöiksi sen, että tarkoituksena oli ennen muuta toimia ortodoksisuuden ja kirkollis-kansallisten päämäärien toteuttamiseksi. Tätä varten Veljeskunta saarnasi Jumalan sanaa ortodoksisten karjalaisten keskuudessa karjalan, slaavin, venäjän ja suomen kielillä sekä levitti rukouskirjoja ja muuta tarpeellista kirjallisuutta. Lisäksi avustettiin paikallisia pappeja mm. juhlien järjestelyssä sekä harjoitettiin hyväntekeväisyyttä, mm. tuettiin vähävaraisia kirkkoja ja tsasounia, järjestettiin laulukursseja sekä autettiin köyhiä.

Karjalan Veljeskunnan toiminta hiljeni tuntuvasti apulaispiispa Kiprianin kuollessa yllättäen 18. kesäkuuta 1914 vatsakalvontulehdukseen Pietarissa; varsinaisesti Veljeskunnan lakkautti Suomen senaatti päätöksellään vuonna 1918; kirjavarastot siirtyivät vuonna 1921 arkkipiispan päätöksellä PSHV:lle ja Veljeskunnan koulurakennukset Raja-Karjalan kunnille tavallisiksi kouluiksi.

Pääartikkeli: Serafim (arkkipiispa)

Kun apulaispiispa Kiprian kuoli, todettiin tarvittavan hänelle seuraaja; tehtävään valittiin jälleen Pietarin hengellisen akatemian rehtori, arkkimandriitta Serafim (Aleksander Lukjanov). Hänet valittiin venäläisten sotilaspappien aggressiivisen kampanjan johdosta, koska nämä pitivät toisena ehdokkaana ollutta - ja sittemmin myös apulaispiispaksi valittua - katedraalirovasti Mihail Kasanskia aivan liian suomalaismielisenä.

Serafim oli edeltäjästään poiketen täysin ummikkovenäjänkielinen ja jopa haluton opettelemaan suomen kieltä.

Tämän vuoksi hän ei ollut alun perinkään mitenkään hyvissä väleissä jo vuonna 1905 rovastin arvon saaneen Okulovin kanssa.

Suomen itsenäistymisen koittaessa joulukuussa 1917 tilanne merkitsi ortodokseille heitteille joutumista; hengellinen yhteys Moskovan patriarkkaan käytännössä katkesi.

Viipurin hengellinen synodi lakkautettiin ja perustettiin aluksi väliaikainen mutta piankin vakinaistettu kirkollishallitus hoitamaan ortodoksien hallintoa.

Samaan aikaan Okulov ja rovasti Sergei Solntsev varoittivat maan hallitusta painostamasta liikaa venäjänkielistä väestöä, eritoten Valamon munkkeja; kirjeessään senaattori E. N. Setälälle he varoittivat, että eritoten yli 50-vuotiaiden painostaminen Suomen kansalaisiksi voisi aiheuttaa luostareissa.

»sokeata kiihkoa aina marttyyriuden tavoitteluun asti»

Erityistä työtä Okuloville aiheutti se, että kansallismielisten luterilaisten, kuten vaikutusvaltaisen lehtori ja kirjailija Ernst Lampénin, näkemys ortodoksisuudesta oli korostetun mustavalkoinen: Suomen ortodoksinen hiippakunta nähtiin pelkästään Venäjän sortovallan kätyrinä.

Tästä seuraten oli Okulovin, ortodoksien pää-äänenkannattajan päätoimittajana ja siis kirkon virallisena äänenä ylikorostettava suomalaisuutta, yhtäläisyyttä luterilaisten suomalaisten yleisnäkemyksen kanssa sekä pyrkiä tiukasti eroon Venäjän kirkosta ja selvästi venäläisistä piirteistä. Oman erityisen pahan ongelmansa tuotti nyt täyteen vauhtiinsa päässyt ajanlaskukiista.

Tilannetta ei mitenkään auttanut arkkipiispa Sergij’n sijaiseksi vuonna 1917 määrätyn piispa (arkkipiispa 1921) Serafimin itsepintainen yrittäminen pitää Suomen ortodoksinen kirkko venäläisenä ja Moskovan alaisuudessa; pahimman virheen omalta kannaltaan hän teki ryhtyessään tukemaan epäkanonista Karlovcin synodia; hänen mielestään kyseinen ryhmittymä olisi ollut

»Moskovan laillinen sijainen»

– ja sitten aikanaan olisi voitu palata Moskovan alaisuuteen.

Tähän ei suostunut sen enempää Suomen hallitus kuin ortodoksinen kirkollishallituskaan; päätös olisi merkinnyt Suomen ortodoksien irtautumista muusta yhteiskunnasta omalla ajanlaskulla ja omalla kielellä toimivaksi eristyneeksi lahkoksi – mutta tätä ei Serafim suostunut ymmärtämään; hän selitti että hänen piispanvalansa edellytti ehdotonta uskollisuutta kirkolliselle esivallalle – siis Moskovan patriarkalle. Hän unohti - tarkoituksella tai tarkoittamattaan - sen seikan, että sama vala sitoi hänet tottelemaan myös maallista esivaltaa, siis Suomen hallitusta, jolle hän oli myös vannonut uskollisuuttaan saadessaan kansalaisuuden.

Serafim jopa ehdotti, että koko Suomi siirtyisi takaisin hänen mukaansa "taattuun ja turvalliseen" vanhaan ajanlaskuun - mutta tämän ajatuksen valtioneuvosto tyrmäsi suoraan, koska se olisi merkinnyt muusta maailmasta erilleen joutumista.

Lopullinen välirikko tuli, kun Serafim omin valloin yritti estää Suomen kirkon siirtymisen pois Moskovan alaisuudesta - mutta Konstantinopoli torjui hänen kirjelmänsä laittomina.

Monen mutkan jälkeen Serafim siirrettiin lakkautuspalkalle Konevitsan luostariin ja hänen seuraajakseen valittiin virolainen rovasti Herman Aav.

Pääartikkeli: Arkkipiispa Herman

Uusi piispa vihittiin Konstantinopolissa, samalla kun Suomen kirkko liitettiin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Tässä prosessissa rovasti Okulovin osuus oli todella merkittävä, joskin hän ei kuulunut varsinaiseen lähetystöön; katsottiin, että hänet tarvittaisiin paremmin Suomessa hoitamassa asioita, ja lähetystöön papiston edustajaksi valittiin suomalaisten kannalta yhtä luotettava mutta hiukan Okulovia nuorempi rovasti Solntsev, koska matka tulisi olemaan erittäin rasittava; isä Sergein jo horjahdellut terveys olisi tuskin kestänyt matkan rasituksia.

Ajanlaskukiistakin ratkesi uuden arkkipiispan taitavalla johdolla 20-luvun jälkipuoliskolla.

Vuoden 1918 aikana todettiin että Suomi tarvitsee oman oppilaitoksen ortodoksisten pappien koulutusta varten, koska Pietarin akatemiaan ei ollut enää pääsyä. 1. elokuuta 1918 päätettiin perustaa Sortavalaan aluksi väliaikainen kaksiluokkainen – lukuvuodesta 1920–21 alkaen kolmiluokkainen ja seuraavasta alkaen kuusiluokkainen – pappisseminaari. Tämän laitoksen perustamisesta kantoi suurimman ansion senaattori E. N. Setälä, jolle Okulov ja Solntsev suitsuttavatkin ylenpalttisesti kiitostaan.

Seminaarin johtajaksi – vuodesta 1926 alkaen rehtoriksi – nimitettiin rovasti Okulov, joka vuonna 1926 sai arkkipiispa Hermanin aloitteesta harvinaisen ja hyvin arvostetun mitrarovastin arvon työstään Suomen ortodoksien hyväksi. Kunnianosoitus jäikin ainoaksi lajissaan; edes Okulovia myöhemmin rehtorina seurannut isä rovasti Johannes Suhola, joka käytännössä kasvatti koko sodan jälkeisen pappispolven, ei saanut tätä, vaikka asiaa esitettiinkin.

Tilakysymys oli vaikea; Puolustusvoimat oli omin valloin takavarikoinut seminaarille luvatun entisen venäläisen koulun omaan käyttöönsä ja kieltäytyi luopumasta siitä. Tästä johtui että seminaari joutui liki puoleksitoista vuosikymmeneksi viettämään kiertolaiselämää.

Seminaari toimi kaksi ensimmäistä vuotta Okulovin kodissa; vuonna 1920 muutettiin kasööri Lönnbergin taloon Sariolan- ja Tehtaankadun kulmassa ja Valamon luostari luovutti seminaarille edustustostaan kuusi huonetta oppilaiden asunnoksi ja luokiksi. Syksyllä 1922 päästiin muuttamaan Suomen Kirkon Sisälähetysseuran taloon diakonissalaitoksen yhteyteen ja vuonna 1926 Kirkko- ja Syrjäkadun varrella sijainneeseen ns. Araman taloon.

Tällainen kiertolaisuus ja vieraat tilat olivat ajan päälle kestämätön tilanne, joka häiritsi vakavasti jo opiskeluakin.

Harmaantunut rehtori käyttikin joka liikenevä hetki kaiken tarmonsa saadakseen seminaarille laillisesti luvatut tilat.

Myöhempi rehtori (1943–1972) isä Johannes Suhola sanoi vuonna 1975, että vuosien 1918–31 kiertolaiselämä oli monin tavoin enne: sodan ajettua seminaarin evakkoon se joutui toimimaan ensin vuosikaudet ahtaassa yksityisasunnossa Helsingin Neitsytpolulla, josta tuli 50-luvulla lähtö muutamaksi vuodeksi Kirkkonummen Humaljärvelle - josta Kuopioon ensin Ajurinkadun ns. piispojen taloon muutamaksi vuodeksi ja sitten vihdoin viimein omiin tiloihin kirkkokunnan uuteen keskustaloon Karjalankatu 1:een.

Isä Johannes ei ehtinyt nähdä viimeistä muuttoa Joensuuhun vuonna 1992; sen aikana rehtorina oli isä Niilo Karjomaa.

Vasta vuonna 1931 Okulovin itsepäisyys tuotti tulosta ja mustalaiselämä loppui: Puolustusvoimat antoi peräksi ja luovutti seminaarille jo vuonna 1918 luvatun venäläisen koulun, johon se oli sijoittanut omin valloin rannikkotykistörykmentti III:n esikunnan.

Isä Sergei oli hyvä rehtori; ankara mutta tarvittaessa lempeä ja taitava opettaja. Kuitenkin vastuu alkoi painaa liikaa, ja vuonna 1926 seminaarin valvojan tehtävät siirrettiinkin häneltä Konstantin Kononoffille. Kuitenkin rehtorin terveys heikkeni yhä, ja vuonna 1930 hänet vapautettiinkin tehtävästä ja myönnettiin 28 800 silloisen markan (noin 5000 nykyisen euron) suuruinen vuotuinen eläke; kokonaan ei Okulov kuitenkaan malttanut jättää rakasta kouluaan, vaan vielä seitsemän vuoden ajan hän opetti kreikan kieltä.

Rehtorin paikan peri isä Nikolai Valmo, joka hoiti sitä vuoteen 1943 asti, mutta käytännössä hänen viimeisen vuotensa rehtorina toimi isä Johannes Suhola, koska isä Nikolai oli jo liian sairas.

Oppilasmäärä ei tosin ollut kovinkaan suuri; myöhemmän rehtorin, isä rovasti Johannes Suholan mukaan vuoteen 1930 mennessä seminaarista valmistui 21 oppilasta, joista viisitoista siirtyi kirkon palvelukseen pappeina, kaksi diakoneina ja yksi kanttorina. Vuonna 1926 teki kirkollishallitus päätöksen että papistoa kasvatettaisiin myös ”rajat ylittävään näkemykseen” eli ryhdyttiin toimenpiteisiin, jotta parhaat oppilaat voisivat jatkaa opintojaan ulkomailla; näin tekivätkin mm. Puolassa opiskellut seminaarin pitkäaikainen vararehtori (rehtori 1972–74), runoilijana tunnetuksi tullut pastori, myöhemmin rovasti ja 1974 lehtorin arvon saanut Aari Surakka ja sotavuosina opettajana toiminut pastori Paavo Saarikoski, joka opiskeli Ateenassa ja Romanian Cernutissa.

Puolassa opiskelun pysyväksi muistoksi jäi isä Aarin puolankielestä suomentama oppikirja PATROLOGIA, joka yhä muodostaa merkittävän osan ortodoksisen teologian opintomateriaalista.

Koska tilat olivat pienet ja joukkokin rajallinen, nimenomaan Okulovin persoona rehtorina muovasi voimakkaasti tulevien papiston jäsenten luonnetta. Myöhempi rovasti Leonidas Homanen muisteli:

»Ensimmäisenä palautuu mieleeni harmaahapsinen, valkopartainen, patriarkaalinen rehtorimme, rovasti Sergei Okulov. Järkeileminen on ihmisen luonnollinen tarve, ja erikoisesti se ilmenee uskonnollisella alalla. Rehtorimme opetusaineet, kuten uskontojen historia, dogmatiikka ja filosofian historia olivat sellaisia aineita, joita järkeilemättä ei voinut sivuuttaa. Mutta rehtorimme isällisesti, taitavasti ja kärsivällisesti käsitteli meitä auttaen ongelmiemme ratkaisemisessa ja kasvattaakseen järkemme, kuten apostoli Paavali sanoo, ’kuuliaiseksi Herralle’»

Rovasti Okulov oli koko työnsä ajan myös aktiivisesti jumalanpalveluksia toimittanut pappi sekä pidetty sielunhoitaja; hänen rippilapsensa muistelevat häntä lämmöllä: isä Sergei oli

»äärettömän hieno sekä hurskas ihminen, joka ymmärsi tällaista syntistä raukkaa joka ei edes tiennyt tai osannut selittää rikkomuksiaan»

Aikalaisnäkemys pitää Okulovia kansallismielisenä valistajana ja Karjalan opettajana. Luterilaisetkin arvostivat häntä; Sortavalan tyttökoulun ja lyseon onnittelut hänen 70-vuotispäivänään syksyllä 1923 esittänyt rehtori K.S. Kaikkonen totesi:

»Entisinä sorron aikoina jäätävä kylmyys valtasi jokaisen oppikoulun, milloin sinne sattui ilmestymään kreikkalaiskatolisen uskonnon opettaja eli ’Venäjän pappi’ kuten häntä tavallisesti kutsuttiin. Meillä taas... on vallinnut aivan päinvastainen mieliala. Mutta me emme olekaan koskaan nähneet Teissä venäläistä pappia, vaan aito rehellisen ’’suomalaisen’’ papin»

Rovasti Okulovin pappina olon 60-vuotispäivänä 30. tammikuuta 1936 (uutta ajanlaskua) Nuorten Ortodoksisten pappien liitto julkaisi tavallisena ja korupainoksena 47-sivuisen kirjasen ’’Uskonsa kadottaneelle ystävälle’’; teos koostui Okulovin kirjoitussarjasta joka oli alun perin ilmestynyt Aamun Koiton viidessä ensimmäisessä numerossa vuonna 1929.

Rovastin 85-vuotispäivänä häntä juhlittiin erityisesti: taiteilija Alpo Sailo ojensi hänelle muovailemansa erinomaisen onnistuneen muotokuvan.

Samoin Aamun Koitto julkaisi pitkän ja perusteellisen artikkelin juhlijan elämäntyöstä niin seminaarissa kuin PSHV:ssakin.

Luterilainen kouluneuvos Kaarlo Merikoski kirjoitti seuraavaan Aamun Koittoon pitkän ja arvostavan artikkelin, jossa painotti Okulovin työtä suomenkielisen jumalanpalveluksen hyväksi, hänen kirjallista työtään ja vaikutustaan suomalaiskansallisen karjalaisen ortodoksisuuden hyväksi autonomian loppuaikana (tai Merikosken sanoin ”venäläistämisaikana”). Kirjoitus päättyi seuraaviin sanoihin:

»Vaikkei Okulov ole kantanut piispan hiippaa, on hän ollut kr.katolisten tunnustettu johtaja, karjalaisten patriarkka, jonka sana ja esimerkki ovat olleet suuntaa näyttäviä niin hyvinä kuin pahoina päivinä. Okulov kuuluu niihin miehiin, jotka eivät milloinkaan johtoasemaa tavoittele, mutta jotka siitä huolimatta työteliäisyytensä, arvostelukykynsä, luonteensa lujuuden sekä muiden ominaisuuksiensa tähden joutuvat olemaan esikuvina ja ohjaajina muille aikalaisilleen»

Talvisota oli raskas isku Okuloville; hän joutui jättämään kotinsa ja seminaarin; kovin isku hänelle oli rakastetun puolison kuolema evakkomatkan juuri saavuttua uuteen kotipaikkaan; he ehtivät viettää vuonna 1936 timanttihäitään eli 60-vuotishääpäiväänsä.

Isä Sergei sai uuden kodin Kuopiosta, mutta kuoli 8. helmikuuta 1940. Hänet haudattiin juhlavasti, sotatilan johdosta tosin yön pimeydessä.