Serafim (arkkipiispa)
Arkkipiispa, myöhemmin metropoliitta Serafim (siviilinimeltään Алекса́ндр Ива́нович Лукья́нов, Aleksandr Ioannovitsh Lukjanov, s. 23. elokuuta 1879, Saratov, Venäjän keisarikunta – 18. elokuuta 1959 Hîrbovăț'n luostari, Moldavian SNT, Neuvostoliitto) oli viimeinen venäläinen itsenäisessä Suomessa toimivan Suomen autonomisen ortodoksisen kirkkokunnan päämies. Suomen kansalaisuuden Serafim sai vuonna 1921.
| Serafim (Lukjanov) | |
|---|---|
 Viipurin ja Suomen arkkipiispa Serafim vuonna 1919 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Aleksandr Ioannovitsh Lukjanov |
| Syntynyt | 23. elokuuta 1879 Saratov, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 18. elokuuta 1959 (79 vuotta) Hîrbovăț'n luostari, Moldavian SNT, Neuvostoliitto |
| Kansalaisuus |
 Venäjän keisarikunta, Suomi |
Serafim toimi Sortavalan piispana eli apulaispiispana vuosina 1914–21. Vuosina 1921 lähtien hän toimi Viipurin piispana eli Suomen ortodoksisen kirkon johtajana. Arkkipiispan arvon hän sai vuonna 1921, mutta hänelle ei myönnetty valkoista piispanpäähinettä, jollaisen ensimmäinen Suomen hiippakunnan arkkipiispa Antonij oli saanut.
Toisin kuin edeltäjänsä, Serafim oli itsepäisesti ummikkovenäjänkielinen: hänen mielestään aitoon ortodoksisuuteen kuului nimenomaan venäjä saarna- ja virkakielenä.
Serafim yritti lopulta suorastaan epätoivoisesti pitää Suomen ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin yhteydessä; kun neuvostovalta käytännössä tuhosi patriarkaatin estämällä sen toiminnan, Serafim väitti että maanpakolaispiispojen muodostama Karlovcin synodi olisi käytännössä oikeutetuin sijainen, kunnes tilanne Venäjällä asettuisi.
Suomen valtiovalta, kärjessä senaattori Emil Setälä, piti ajatusta poliittisesti mahdottomana, ja lopulta venäläinen arkkipiispa työnnettiin kylmästi sivuun. Serafimille annettiin mahdoton kuukauden määräaika selvitä valtion virkamiehelle pakollisesta tutkinnosta suomenkielessä - ja hän ei osannut suomea ensinkään, jopa kieltäytyi oppimasta.
Serafim siirrettiin vastoin omaa tahtoaan lakkautuspalkalle 1. tammikuuta 1924 ja uudeksi arkkipiispaksi valittiin virolaissyntyinen vuonna 1923 apulaispiispaksi valittu pastori Herman Aav vuodesta 1925 alkaen.
Serafim määrättiin kotiarestiin Konevitsan luostariin; hän olisi halunnut asua Valamon luostarissa, mutta sitä ei voitu sallia; luostari oli vielä käynnissä olleen ajanlaskukiistan polttopiste, ja entinen arkkipiispa oli kiistan käynnissä pitävä voima.
Tämä siksi, että Venäjän kirkko oli ilmoittanut, että päätös uudesta ajanlaskusta kuuluisi yleisortodoksiselle kirkolliskokoukselle, ja siihen asti pitäisi pysyä vanhassa juliaanisessa ajanlaskussa. Tätä päätöstä Serafim pyrki piispanvalansa vuoksi noudattamaan - ja Suomen valtiovalta ei taas voinut hyväksyäkään ajatusta, että valtionkirkoissa vietettäisiin kahta pääsiäistä ja muita juhlapyhiä.
Serafimin ehdottamaa ratkaisua, että koko Suomi palaisi vanhaan ajanlaskuun, ei voitu edes harkita.
Siksi kapinanlietsojaksi määritelty venäläinen pappismies lähetettiin Konevitsaan, jonka johto oli vannonut uskollisuutta Suomen hallitukselle. Hänelle ei annettu piispan oikeuksia luostarissa, joskin hän sai ottaa osaa jumalanpalveluksiin - mutta vain pappismunkkina, ei toimittavana piispana. Hänen valvojanaan ja rippi-isänään toimi luostarin valvoja, pappismunkki (1931 alkaen igumeni) Mavriki (Mihail Seretšin).
Konevitsassa olo muuttui Serafimille yhä tukalammaksi, ja huolimatta lakkautuspalkkansa menetyksestä hän muutti Englantiin vuonna 1926. Siellä hänestä tuli Karlovcin synodin piispa.
Sodan jälkeen hän olisi halunnut palata Suomeen, mutta kansalaisuudesta huolimatta häntä ei päästetty maahan; Serafim muuttikin Neuvostoliittoon ja kuoli moldavialaisessa Hîrbovăț'n luostarissa vuonna 1959.