Senecat

Genesee Riverin upeat maisemat ja putoukset läntisessä New Yorkissa kuuluivat osana Senecain kotimaahan.

Senecojen ja heidän sukulaiskansojensa liitto hioutui lopulliseen muotoonsa 1600-luvun alkupuoliskolla Euroopan mahtivaltojen perustaessa omia siirtokuntiaan Yhdysvaltain itärannikolle. Kaupankäynnissä näiden kanssa irokeesit solmivat vahvimmat suhteet Uusiin-Alankomaihin, joka hollantilaisten lisäksi koostui germaaneista, skandinaaveista, ja jopa afrikkalaisista.[4] Vaikka kauppayhtymä Dutch West Indian Company pyrki kontrolloimaan kaupankäyntiä, monet siirtokunnan yksityiset kauppiaat myivät irokeeseille musketteja. Tämä antoi senecoille ja muille liiton jäsenkansoille merkittävän edun muihin alueen heimoihin nähden, jotka eivät olleet onnistuneet avaamaan asekauppaa.[4]

Hollantilaisten mieltymys turkiksiin johti nopeasti siihen, että irokeesit ansastivat tyhjiksi metsiensä majavakannan. Heidän tunkeutumisensa ranskalaismielisten heimojen maille sai aikaan majavasotien nimellä tunnetun ajanjakson, johon sisältyi näkyvimpänä osana irokeesiliiton käyttämä aseellinen väkivalta.[5] Vuosien 1638–1675 aikana heidän onnistui järjestelmällisesti tuhota likimain kaikki todelliset tai epäillyt ranskalaismieliset naapurinsa, joihin lukeutuivat muun muassa huronit, eriet ja susquehannockit. Mohawkit ja senecat johtivat irokeesien iskuryhmiä, jotka surmasivat suuren osan potentiaalisia liittolaisiaan, joita olisi tarvittu myöhemmissä sodissa eurooppalaisia vastaan. Uusi-Ranska vahvistettuine joukkoineen onnistui kuitenkin iskemään vuodesta 1686 eteenpäin tuntuvia aukkoja irokeesien puolustukseen. Markiisi de Denonville poltatti useita senecain paaluvarustettuja kyliä. Ranskalaiset käyttivät liittolaisinaan Kanadan puolelta tulleita algonkininkielisiä heimoja, joiden tehokkaan sissisodan ansiosta tilanne muuttui Uuden-Ranskan eduksi. Vuonna 1700 irokeesien liittokunta joutuikin solmimaan rauhan ranskalaisten sekä heidän kaikkien liittolaistensa kanssa.[6]

Irokeesien tyytyessä kasvattamaan populaatiotaan senecoista erkani pieni kansanosa, joka liittyi algonkin-pakolaisiin ja matkasi Ohioon. Tämä ryhmä tunnettiin jonkin aikaa Ohion senecoina, kunnes heistä muotoutui mingoiksi kutsuttu heimo. Mingot koostuivat pääosin irokeesien aiemmin adoptoimista attiwendaronkeista, erieistä ja huroneista. Liittokunnan repeilyä pyrittiin paikkaamaan rannikkoseutujen hajaantuneista heimoista, joita pyrki Pohjois-Carolinan alueilta irokeesien maille. 1710-luvun puolivälissä oneidain kylissä otettiin ystävällisesti vastaan tuscarorat, jotka hyväksyttiin vuonna 1722 viralliseksi kuudenneksi irokeesiliiton kansaksi. Tuscarorat saivat säilyttää omat klaaninsa ja perinteensä mutta liittoneuvostoon heitä ei laskettu mukaan.[7]

Seneca-johtaja Guyasuta oli eräs Pontiacin kapinan tärkeimmistä johtajista.

Vuonna 1763 irokeesiliiton yksimielisyys joutui koetukselle. Senecat ja mohawkit tekivät toisistaan eriävän päätöksen, joka liittyi ottawapäällikkö Pontiacin aloittamaan kapinaan, jonka kohteena olivat brittien ranskalaisilta valtaamat linnakkeet. Mohawkit sotivat englantilaisten tukena senecain ottaessa osaa hyökkäyksiin brittilinnakkeita vastaan.[8] Senecojen johdossa olleen Guyasutan soturit iskivät kolmeen brittikohteeseen ja tuhosivat Fort Venangon, Breslu Islen ja La Bouefin.[9].

Yhdysvaltain vapaussota repi 1770-luvulla kuuden kansakunnan liittoa huomattavasti pahemmin. Kongressi lähetti irokeesiliitolle viestin, jossa pyydettiin liittokunnan kansoja pysymään puolueettomina sodassa, joka oli Britannian ja sen siirtokuntien välinen asia. Oneidat ja tuscarorat asettuivat kuitenkin siirtokuntien puolelle brittejä vastaan. Osa irokeeseista siirtyi brittien puolelle mohawkjohtaja Joseph Brantin, kouluja käyneen ja Euroopassakin vierailleen sotapäällikön johtaessa joukkoja. Hänen sotaväkeensä yhtyivät senecat, joiden johtajana toimi maineikas päällikkö Cornplanter, ”Maissin istuttaja”. Kummankin päällikön alaisuudessa tehtiin useita ryöstö- ja tuhoamisretkiä New Yorkin ja myös Pennsylvanian asutuksia vastaan ja useita rajakyliä hävitettiin. Siirtokuntien puolella taistelevat oneidat ja tuscarorat joutuivat pakenemaan senecoja ja mohawkeja, oman liittonsa jäseniä.[10]

Tilanteen hillitsemiseksi itsenäisyystaistelijoiden ylin päällikkö George Washington lähetti suuret määrät amerikkalaisia joukkoja tuhoamaan irokeesien kylät. Kenraalimajuri John Sullivan otti joukot komentoonsa ja oneidatiedustelijoiden opastamina hänen sotavoimansa tunkeutuivat irokeesien maahan polttaen kylät, pellot ja puutarhat. Nähdessään valkoisten ylivoiman Cornplanter ja Brant keräsivät kansansa ja vetäytyivät Kanadaan. Vaikka irokeesit menettivät vain pienen osan väkimäärästään, heidän kärsimänsä aineelliset vahinkonsa olivat suuret.[11]

John Mix Stanleyn maalaus senecajohtaja Red Jacketin koettelemuksesta puhujana. (Tarkoituksena oli yrittää pitää irokeesiliiton soturit puolueettomina Yhdysvaltain vapaussodassa.)

Samoihin aikoihin toinen maineikkaista senecajohtajista, Red Jacket ”Punatakki”, onnistui pitämään suuren määrän sotureista puolueettomina. Muut päälliköt näkivät hänet pelkurina eivätkä arvostaneet häntä. Red Jacketia pidettiin loistavana puhujana ja hänen mietelauseitaan on säilynyt historian sivuille.[2] George Washington palkitsi myöhemmin hänet urhoollisuusmitalilla.[12]

Mohawkien ja cayugain jäädessä Ontarioon, Kanadaan, suurin osa muista irokeesiliiton kansoista palasi takaisin New Yorkiin. Liittokunnan yhtenäisyys oli kuitenkin kadonnut, eikä elämä palannut enää normaaleihin uomiinsa.[13]

Vuonna 1838 osa senecain päälliköistä painostettiin myymään Yhdysvalloille neljä heidän New Yorkissa olevaa reservaatiota. Ostolla oli jälkiseurauksensa, kun itsensä petytyiksi tunteneet muut senecat asettuivat vastarintaan ja vaativat maitaan takaisin. Yhdysvallat suostuivat kumoamaan tekemistään kaupoista kaksi, mutta se ei riittänyt. Tonawandan reservaatissa eläneet senecat aloittivat lähes kaksikymmenvuotisen oikeustaistelun menetetyistä maistaan. Lopulta korkein oikeus määräsi senaatin kumoamaan kaupan. Vuonna 1857 senecat saivat palata Tonawandaan.[14]

Seneca Ely Samuel Parker (Doneho’gawa) toimi 1860-luvulla Yhdysvaltain sisällissodassa insinööriupseerina sekä hieman myöhemmin kenraali Ulysses Grantin adjutanttina. Vuodet 1869–1871 hän toimi Yhdysvaltain intiaanihallinnon johdossa, mutta ajaessaan rohkeasti intiaanien etuja hän suututti joukon omia etujaan ajavia poliitikkoja. Ensimmäisen hyökkäyksen Parkeria vastaan teki entinen intiaanien parissa toiminut lähetyssaarnaaja. Hän syytti presidenttiä siitä, että tämä oli hyväksynyt intiaaniviraston ylijohtajaksi miehen, joka oli edennyt ”vain askeleen barbarismista”. Parker erosi lopulta virastaan paitsi valheellisten syytösten saattelemina, myös siksi, että hän salli intiaanien harjoittaa vanhoja uskontojaan.[14]

Irokeesien politiikan on sanottu olleen pitkälle kehittynein Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurissa. Heidän yhdistyneet kansakuntansa on antanut suuntaa tämän päivän YK:lle ja eritoten senecain poliittinen järjestelmä sisälsi järjestelyitä, joiden on oletettu toimineen mallina amerikkalaiselle valtiomuodolle. Senecat siirtyivät (Tonewanka-heimoa lukuun ottamatta) käyttämään demokraattista hallitusmuotoa kyllästyttyään siihen, että kansan johtajuus tuli sukuperän mukaan. Kun kansan syvät rivit saatiin mukaan äänestykseen, oli helpompaa saada mieleinen päällikkö. Senecanaiset olivat mukana päättämässä päällikkyydestä ja jos vastavalittu johtaja ei vastannut odotuksia, hänet oli helppo syrjäyttää ja valita tilalle toinen.[2] Koska naiset omistivat paljon, päällikkö tarvitsi heidän tukeaan menestyäkseen. Monet päälliköt järjestivätkin juhlia ja jakoivat lahjoja pitääkseen väkensä tyytyväisenä.[19]

Irokeesien yhdistyneet kansakunnat asustivat toistensa rajanaapureina muodostaen aluksi Rauhanliiton, myöhemmin vahvan sotaliiton.

Irokeesien liittokuntaa johti 50 päällikköä käsittävä heimoneuvosto, jonka suurin tehtävä oli säilyttää rauhanomaiset suhteet liiton kansojen kesken. Heillä on otaksuttu olleen keskinäisiä sotia ennen liiton perustamista ja suuri Rauhanliitto oli tehty juuri niiden estämiseksi. Elämä kylissä olikin varsin rauhallista, sillä heimoneuvosto rankaisi kurittomuudesta, varsinkin veritöistä. Heimojen väliset riitaisuudet koetettiin selvittää puhumalla. Jos liittoon kuuluva surmasi toisen liittoon kuuluvan, vaikkakin eri heimoa edustavan henkilön, seurauksena oli tuomio, joka käytännössä merkitsi taloudellisen korvauksen antamista surmatun perheelle. Heimoneuvoston toiminta onnistui pitämään irokeesiliiton pystyssä vuosisatojen ajan.[20]

Alun perin heimoneuvosto päätti sodista, mutta myöhempinä aikoina nuori innokas sotapäällikkö saattoi aloittaa miehineen sodan ilman neuvoston suostumusta. Aloite sotaanlähtöön saattoi tulla myös jonkun heimon arvovaltaiselta naiselta, joka halusi adoptoida kuolleiden soturien tilalle uusia jäseniä.[21]

Senecat käyttivät irokeesien liittokunnassa eniten kansansa kasvua edistävää vankien adoptiointia. Heimon jäseneksi ei kuitenkaan kelvannut kuka tahansa. Adoptioitavan oli pääsääntöisesti oltava irokeesinkielinen. Irokeesit takaa-ajoivat 1600-luvun sotien aikana vaikeakulkuisissa maastoissa omaa kieliryhmäänsä puhuvien heimojen pakolaisia vain saadakseen populaationsa määrän kasvuun.[10]

Algonkin- ja sioux-kieliä puhuville kansoille senecat ja muut irokeesit käyttivät toisenlaista menetelmää. Näistä tuli tappion kärsittyään sopimusliiton (Covenant Chain) jäseniä, joka oli eräänlainen sotilas- ja kauppaliitto.[22] Käytännössä tässä liitossa olevat heimot olivat irokeesien tarkkailun ja käskyvallan alla.[10]

Joskus senecat adoptoivat myös eurooppalaisia. Eräs heistä oli Mary Jemison, jonka senecat olivat siepanneet 12-vuotiaana. Jemison kertoi muistelmissaan, että oli vaikeaa kuvitella onnellisempia ihmisiä kuin intiaanit rauhan aikaan. Hänet oli adoptoitu perheeseen, jonka kaksi tytärtä opettivat hänelle niin heimon tavat kuin kielenkin. Jemisonin mukaan häntä ”kohdeltiin aina kuin oikeaa sisarta, ikäänkuin olisin heidän äitinsä synnyttämä”.[19]

Irokeesiliiton perustuslaki asetti naisen varsin korkeaan asemaan heidän kulttuurissaan. Maat ja talot olivat naisten omistuksessa ja johtavien perheiden isoäidit, joita kutsuttiin nimellä Otinner ’aatelinen’, pystyivät halutessaan puuttumaan päälliköiden tekemiin päätöksiin[23]. Yleensä miehet toteuttivat naisten tekemät päätökset, mutta joskus johtavan perheen isoäiti otti itse tehtäväkseen päällikkyyden.[19]

Yleensä äidit valitsivat tyttärelleen tämän ensimmäisen aviomiehen, joka yleensä oli vanhempi ja kokeneempi mies. Nuorille sotureille taas etsittiin hieman vanhempi vaimo, jolla oli jo ollut kokemuksia avio-elämästä. Edellä mainitut ensimmäiset liitot jäivät usein sangen lyhytikäisiksi, kun nuoret hakeutuivat toistensa seuraan ja valitsivat uuden puolison omasta ikäluokastaan. Kun perheeseen syntyi lapsia, he kuuluivat aina äitinsä klaaniin. Kun mies avioitui, hän siirtyi asumaan vaimonsa klaanin kanssa, tosin tunnettiin myös poikkeuksia. Joskus naimisissa olevat pojat asustivat äitinsä ja sisartensa kanssa.[19]

Vanhemmat naiset toimivat työnjohtajina peltotöissä nuorempien viljellessä maissia, kurpitsaa, papuja sekä erilaisia vihanneksia. Nuoremmat miehet viettivät aikaansa metsästyksen parissa vanhempien käydessä kalassa. Vaikka sukupuolten välinen työnjako näyttikin päällisin puolin selvältä, niistä poikettiin joskus: naiset saattoivat metsästää miesten tehdessä ruokaa. Jos perheessä oli yksinomaan tyttäriä, yksi heistä saatettiin kasvattaa pojaksi. Kasvatus oli niin perinpohjaista, että hänelle valittiin puolisoksi nainen. Myös miespareja esiintyi ja he olivat erityisasemassa.[19]

Sotavankeja kohdeltiin hyvin, heitä syötettiin ja juotettiin, mutta vain parhaat kelpuutettiin jäseniksi. Vangit, joita ei hyväksytty heimoon, joutuivat kokemaan julman kohtalon: heidät kidutettiin hengiltä. Nämä tilaisuudet olivat avoimia tapahtumia, joihin monesti osallistui myös naisia.[19]

Irokeesien harrastama kannibalismi kuului osana heidän varhaisiin rituaaleihinsa. Polttaminen oli yleinen tapa sotavankeihin kohdistuneissa kidutuksissa. Uhri laitettiin kävelemään paljain jaloin tuleen, ja hänen ihoaan saatettiin suikaloida ja leikellä. Uhrit lauloivat kuolemanlaulunsa ja urheimmat heistä joutuivat kuolemansa jälkeen luovuttamaan sydämensä rituaalisiin menoihin. Soturit joivat uhriensa verta saadakseen itselleen näiden voimat.[10] Tilaisuuden päätti varsinainen ruokailutilaisuus, jossa sotavankien ruumiit paloiteltiin, keitettiin ja syötiin rituaalisissa pidoissa. Joskus ihmislihan sijalla saattoi olla karhunlihaa.[19]

Irokeesien kannibalismi oli taikauskojen motivoima. Heidän uskomuksensa mukaan vihollisen lihaa syömällä sai tämän henkisen voiman itseensä. Irokeesit uskoivat myös saavuttavansa mainetta barbaarisilla tavoillaan ja pelottomuudellaan. Jos he osoittivat surua tai huusivat tuskasta joutuessaan vihollisen kiduttamaksi, heitä pidettiin heikkoina. Kannibalismi oli myös vaikuttava keino pelotella vihollisia ja osoittaa heille halveksuntaa. Monien lähteiden käyttämä esimerkkitapaus kertoo senecain ryöstöretkestä miamien kyliin, josta sieppaamiaan lapsia he olivat syöneet paluumatkalla kotiin, ja jättäneet polun varteen muistomerkkejä tapahtuneesta kannibalismista.[24] [25] Mainintoja erimuotoisista kannibalismiin liittyvistä rituaaleista on löydetty myös muun muassa creiden, ojibwojen, foxien ja ottawien keskuudesta.[26]

Senecoilla oli liittokunnan kansojen tavoin monia erilaisia festivaaleja, jotka olivat usean päivän mittaisia tapahtumia. "Uuden vuoden festivaalit" pidettiin talvella. Juhla tunnettiin myös "Keskitalven seremoniana" ja se merkitsi vuoden loppumista. Aurinko, kuu ja ukkonen olivat luonnonilmiöitä, joiden olemassaoloa kunnioitettiin. Keväällä juhlittiin "Vaahterafestivaaleja" ja niiden jälkeen oli vuorossa maissin istutuksen kunniaksi vietettävä juhla. Kesäisiä tapahtumia olivat "Mansikkafestivaalit" ja niitä seurannut "Vihreän Maissin juhla". Syksyllä vietettiin "kiitospäivää", jolloin juhlittiin sadonkorjuuta. Kaikissa tapahtumissa musiikilla, joka muodostui erilaisista kalisevista ja ratisevista äänistä, oli suuri osuus.[27]

Eräs tunnetuimmista irokeesien kulttuuriin liittyvistä asioista on senecain keskuudesta lähtöisin oleva Naamioseura, joka tunnettiin nimellä Valekasvot (False Faces). Tämä alun perin tietäjien muodostama seura harrasti riittejä, joissa torjuttiin sairauksien mukana tulleet pahat henget ja häivytettiin tuska. Valekasvot olivat puusta tehtyjä hirviömäisiä maskeja, jotka maalattiin joko punaisiksi, mustiksi tai punamustiksi.[28]

Jokainen uusi jäsen, joka liittyi valekasvojen seuraan, oli velvoitettu tekemään itselleen oman naamion. Hän käveli metsään kunnes löysi puun, josta henki puhui hänelle. Hahmoteltuaan tulevan kasvomaskin ääriviivat hän leikkasi tarvitsemansa osan puusta ja koversi naamarin lopulliseen muotoonsa. Ennen käyttöönottoa puukasvoja käsiteltiin tulessa, jotta niihin tulisi henki. Tämän jälkeen puunaamarille tehtiin tekohiukset, jotka usein koristeltiin sulin. Myös naiset saattoivat liittyä seuran jäseniksi mikäli olivat nähnyt määrätynlaisen unen, joka oli välttämätön ennen jäseneksi pääsyä. Valekasvojen irvokkaat naamat kuvasivat monia myyttisiä olentoja, jotka ilmaantuivat unissa tai olivat aiempina aikoina asustaneet kaukaisilla vuorilla maan rajalla tai samoilleet metsissä.[28] Valekasvojen seura on säilynyt irokeesikulttuurissa läpi vuosisatojen aivan tähän päivään asti.[29] Valekasvoja kaupataan myös yksityisille keräilijöille ja museoille.[28]