Semstvo

Aleksanteri II:n antama asetus kuvernementtien ja ujestien semstvolaitoksesta vuodelta 1864

Vuodesta 1826 Venäjän alueellista hallintoa johtivat tsaarin nimittämät kuvernöörit. Keisari Nikolai I järjesti asian siten, että valitsi tähän tehtävään pääasiassa siviilikenraaleita, joiden toimintaa vuorostaan valvoi Keisarillisen kanslian III osasto eli salainen poliisi. Krimin sota päättyi Venäjän nöyryytykseen, ja sen jälkeen keisari Aleksanteri II suoritti lukuisia uudistuksia kuten maaorjuuden lakkauttamisen 1860-luvulla. Tähän liittyi paikallishallinnon uudistaminen ja semstvolaitoksen synnyttäminen. Semstvot koostuivat aatelista, porvarillisista suurmaanomistajista ja talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista.[3]

Vuoden 1864 semstvouudistuksessa perustettiin paikalliset itsehallintoelimet 34:lle euroopanpuoleisen Venäjän alueelle. Uudistuksen ulkopuolelle jäivät Arkangelin, Astrahanin ja Orenburgin kuvernementit, joissa ei juurikaan ollut aateliston maanomistusta sekä Puolan, Baltian ja Kaukasian kaltaiset raja-alueet. Semstvolaitos koostui kihlakunnissa kolmen vuoden pituisiksi kausiksi valituista semstvokokouksista, jotka puolestaan valitsivat keskuudestaan johtokunnan sekä kuvernementin semstvokokouksen edustajat. Kokousten puheenjohtajana toimi paikallinen aateliston päämies eli aatelismarsalkka. Vaalitapa perustui säätyjakoon ja henkilön omaisuuden määrään, mikä takasi maata omistavalle aatelistolle valta-aseman semstvoissa. Eräissä pohjoisissa kuvernementeissa talonpojat muodostivat edustajien enemmistön. Porvariston ja aatelittoman sivistyneistön edustus laajeni myöhemmin huomattavasti. Vuoden 1890 vastauudistus lisäsi entisestään aateliston merkitystä ja riisti talonpojilta mahdollisuuden valita suoraan edustajansa.[4][5]

Semstvo lounaalla. Grigori Mjasojedovin maalaus vuodelta 1901

Semstvojen toimialaksi oli määritelty paikalliset taloudelliset kysymykset. Ne perustivat kouluja ja sairaaloita, ylläpitivät teitä ja siviilihallintoa, laativat tilastoja sekä kehittivät maanviljelyä ja karjanhoitoa. Tulonsa semstvot saivat lähinnä maa- ja kiinteistöveroista.[6] Aluksi ne saivat työskennellä melko vapaasti, mutta vuoden 1890 vastauudistus lisäsi viranomaisten mahdollisuuksia puuttua semstvojen toimintaan. Järjestelmän puutteiksi koettiin volostitason edustuslaitoksen sekä omien toimeenpanoelinten puuttuminen.[5]

Semstvolaitos keräsi ympärilleen liberaalia sivistyneistöä, narodnikkeja sekä muita poliittisten uudistusten kannattajia. Vuonna 1903 liberaalit perustivat kaksi perustuslakia vaatinutta salaista järjestöä ja Pietarissa vuonna 1904 pidetty semstvojen edustajainkokous laati poliittisen uudistusohjelman, jonka se esitti hallitukselle. Vuoden 1905 vallankumoustapahtumien jälkeen semstvojen liberaalit sulautuivat kadetteihin ja oktobristeihin.[4] Vuoden 1906 perustuslain mukaan semstvot saivat valita 40 edustajaa Venäjän keisarikunnan valtiopäivien ylähuoneena toimineeseen valtakunnanneuvostoon.[7]

Ensimmäisen maailmansodan aattona semstvolaitos toimi 43:ssa euroopanpuoleisen Venäjän kuvernementissa.[6] Vuonna 1912 sen alaisuudessa työskenteli 40 000 alkeiskoulua, noin 2 000 sairaalaa sekä muita laitoksia, joiden palveluksessa oli noin 150 000 henkilöä. Yhteensä 254 miljoonan ruplan budjetista 30 % käytettiin koulutukseen, 26 % terveydenhoitoon, 6,3 % maatalouden ja paikallisen taloudellisen toiminnan kehittämiseen ja 2,8 % eläinlääkintäpalveluihin. Sodan aikana perustettiin semstvojen ja kaupunkien liitot, joiden yhteistyöelin Zemgor koordinoi armeijan huoltoa sekä huolehti haavoittuneista ja pakolaisista.[8]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen semstvohallintojen puheenjohtajat nimitettiin väliaikaisen hallituksen paikallisiksi edustajiksi. Järjestelmä laajeni 19 uudelle alueelle ja samalla perustettiin myös volostien semstvot. Lokakuun vallankumouksen jälkeen neuvostohallitus lakkautti semstvolaitoksen vuonna 1918, mutta valkoisten hallitsemilla alueilla se toimi vielä Venäjän kansalaissodan ajan.[8]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Semstvo Wikimedia Commonsissa