Sempachin taistelu

Pelottaakseen liittokuntaa, lähetettiin heidän kokoukseensa useita lähettiläitä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten herrojen puolelta. Liittolaiset asettuivat metsäisille kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin ylpeästi marssivassa sotaväessä oli hyvin panssaroituja sotilaita, jotka olivat niin varmat voitostaan, että kerrotaan heidän ottaneen köydet mukaansa vankien sitomista varten.

Herttua Leopold halusi innokkaasti ratkaisevaa taistelua. Koska seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan maahan ja muodostamaan tiiviin rivin, niin että he seisoivat ikään kuin läpipääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina pitkissä riveissä. Ennen taistelun alkua laskeutuivat liittolaiset polvilleen ja rukoilivat Jumalalta voimaa alkavaan ankaraan taisteluun. Kerrotaan ritarien saaneen siitä aiheen pilkata talonpoikien pelkoa, sillä he luulivat heidät polvillaan rukoilevan armoa.

Pian itävaltalaiset huomasivat erehdyksensä: kiilanmuotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä varusteissaan rohkeasti alas kentälle panssaroituja ritareita vastaan, toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti, ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäisiin. Vähitellen levisi ritarijoukko puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.

Silloin, kerrotaan, teki Arnold Winkelried ylevän päätöksen: hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä: "Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli vaimostani ja lapsistani!" Sitten hän astui esiin, kokosi voimakkailla käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollisen kimppuun. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat liittolaiset vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille, joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta.

Moni kaatui talonpoikain nuijien ja miekkojen iskuista, moni tukehtui ahdingossa oman panssarinsa painosta, moni vaipui väsymyksestä maahan. Kun Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!" huusi hän tarinan mukaan, kun jo voittajien tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva, sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin taistella loppuun asti; siten kaatui satoja ritareita, suurimmaksi osaksi aatelisia, sekä tuhansittain jalkaväkeä.

Sempachin taistelua pidettiin ratkaisevana voittona Itävallasta.

• Sjögren, Otto: Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika, WSOY, 1888.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sempachin taistelu Wikimedia Commonsissa