Seminolesodat

Floridan alkuperäisväestö oli kuollut espanjalaisten tuomiin sairauksiin ja brittien tekemiin hyökkäyksiin 1700-lukuun mennessä. Tyhjäksi jääneelle alueelle muutti useiden eri heimojen rippeitä kuten creekien hajanaisia ryhmiä ja Englannin hallitsemilta alueilta vapaaksi päässeitä orjia.[2] Osa orjista joutui Floridaan siirtyneiden intiaanien orjiksi, mutta osa sai myös heimojen jäsenyyden. Heimoihin liittyneistä orjista muodostui niin sanotut mustat seminolet. Espanjalaiset alkoivat kutsua alueelle tulleita intiaaneja cimarroneiksi, josta muotoutui nimitys seminolet. Nimen tarkoitus on kiistanalainen.[3]

Amerikan vallankumouksen aikana britit käyttivät seminoleja hyökkäyksissä amerikkalaisten kapinallisten kimppuun. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen Florida annettiin takaisin Espanjalle 1783, mutta se joutui luopumaan siitä 1819 ja alue annettiin Yhdysvalloille.

Ensimmäinen seminolesota on määrittelemätön ja näin ollen sen alkamis- ja loppumisajankohdasta on epäselvyyksiä. Yhdysvaltojen armeijan mukaan sota käytiin aikavälillä 1814–1819 ja laivaston mukaan 1816–1819. Creek-sota aiheutti yhä useampien creek-intiaanien muuton Floridaan, kun he joutuivat luopumaan alueistaan Alabamassa ja Georgiassa. Vuoden 1812 sota alkoi 1814 ja britit laskivat joukkojaan Floridaan ja alkoivat jälleen hankkia liittolaisia intiaaneista. Yhdysvallat ajoivat kuitenkin britit pois. Nämä jättivät suuria määriä kivääreitä, ammuksia ja jopa tykkejä intiaaneille. Britit jättivät jälkeensä myös Negro Fortin linnoituksen, jota yhdysvaltalaiset pitivät uhkana. Jos orjat pääsisivät pakenemaan sinne, he saisivat linnoituksesta erinomaisen tukikohdan. 1816 amerikkalaiset tuhosivat linnoituksen, vaikka se oli Espanjan aluetta.[4]

Seminolet kaappasivat amerikkalaisen laivan Floridassa 1817 ja tappoivat laivan miehistön. Tämä johti siihen, että Yhdysvallat hyökkäsi Floridaan. Amerikkalaiset polttivat intiaanien kyliä ja valtasivat Espanjan linnoitukset alueella. Espanja ei kuitenkaan julistanut sotaa, vaan tyytyi pelkkiin vastalauseisiin. Samaan aikaan Yhdysvaltojen ulkoministeri John Quincy Adams neuvotteli Floridan ostamisesta espanjalaisilta. Espanjalaiset luovuttivat alueen 1819, kun Yhdysvallat lupasi luopua vaatimuksistaan Texasiin ja muihin Espanjan Amerikan alueisiin. Seminolet kuitenkin pitivät Floridaa omanaan, joten Yhdysvaltain tuli joko ostaa tai vallata se.[5]

Seminoleille vuonna 1823 annettu reservaatti Floridan keskiosassa.

Yhdysvallat päätti 1823 siirtää seminolet Floridan sisäosiin 16 000 km² kokoiseen reservaattiin. Seminolet puolestaan suostuivat käännyttämään alueilleen pakenevat orjat ja sallivat teiden rakennuksen maittensa läpi. Seminoleille tuli kuitenkin suuria vaikeuksia reservaatin sisällä, sillä heidän piti rakentaa kaikki uudestaan. Seminolet alkoivat muuttaa takaisin vanhoille alueilleen ja Yhdysvallat piti tätä uhkana. Valkoisen talon uudeksi isännäksi noussut Andrew Jackson päätti anastaa seminolien maat pakkokeinoin, ja siirtää intiaanit Mississippin länsipuolelle.[6] Seminolet kuitenkaan eivät halunneet muuttaa mailtaan ja välikohtauksia amerikkalaisten kanssa esiintyi.[7]

Kun seminolien haluttomuus luopua maistaan kävi ilmeiseksi, Yhdysvallat alkoi valmistella sotaa. Tämä liittyi laajempaan Kyynelten tie -nimen saaneeseen pakkomuuttoon. Seminolet aloittivat hyökkäykset uudisasukkaita vastaan 1835. Taudit ja seminolien hyökkäykset pakottivat Yhdysvaltojen armeijan hylkäämään monia linnoituksiaan. Seminolet saivat väijytystaktiikallaan monia voittoja amerikkalaisista, sillä Yhdysvallat siirteli joukkojaan isoissa kolonnissa pitkin Floridan huonoja teitä. Vuonna 1836 Thomas Jesup nimitettiin amerikkalaisten komentajaksi ja hän otti taktiikakseen vastustajan aseistariisumisen, eikä enää yrittänyt saada seminoleja rintamataisteluun. Sodan käännekohta saavutettiin 1837 ja osa seminolepäälliköistä teki rauhan. Seminoleen vaikutusvaltaisin johtaja Osceola ja jotkut sotapäälliköistä jatkoivat kuitenkin vastarintaa.[7] [6]

Jesup hyökkäsi heitä vastaan ajaen heitä yhä etelämmäksi. Okeechobeejärvellä 800 amerikkalaista Zachary Taylorin johdolla otti yhteen 400 seminolen kanssa. Alue oli suota ja seminolet olivat väijytysasemissa. Seminolet joutuivat kuitenkin perääntymään ja he menettivät 11 soturia. Yhdysvallat menetti 26 sotilasta, mutta piti taistelua silti voittona. Vaikka seminolet tappoivat enemmän kuin menettivät, heidän joukkonsa olivat hupenemessa. He jatkoivat kuitenkin taistelua ja mielialat Yhdysvalloissa alkoivat kääntyä sodanvastaisiksi. Vuonna 1839 Yhdysvallat ja jäljellä olevat seminolet tekivät sopimuksen, jolla seminoleille annettiin pieni reservaatti Floridan eteläosasta.

Saman vuoden loppukesällä seminolet tekivät kuitenkin hyökkäyksen kauppatukikohtaa vastaan. Sotatila syttyi taas uudelleen. Amerikkalaiset eivät pystyneet puhdistamaan aluetta seminoleista. Edes vainukoirien käyttö ei auttanut intiaanien löytämisessä ja uudeksi taktiikaksi otettiin seminolien karjan haltuunotto ja peltojen polttaminen. Yhdysvaltojen laivasto sai isomman roolin sodassa ja se alkoi partioida pitkin Floridan jokia. Tämäkään ei ratkaissut sotaa ja Yhdysvallat alkoi lahjoa päälliköitä tuomaan johtamansa seminolet antautumaan. 55 000 $ käytettiin päällikköiden lahjomiseen ja 130 soturia antautui. Floridaan jäi arviolta vain 300 soturia. Heistäkin suurin osa ajettiin pois tai he antautuivat nälkäkuoleman uhkaamana. Vuonna 1842 jäljellä olevat 95 soturia ja 200 naista ja lasta. Heidät päätettiin jättää rauhaan ja heille annettiin paikallinen reservaatti, sillä heitä ei pidetty enää uhkana.

Toinen seminolesota aiheutti arviolta 40 miljoonan dollarin kustannukset Yhdysvalloille ja kaatuneita oli 1 466. Lopulta vuonna 1843 oli 3 824 seminolea siirretty Oklahomaan, ja heidän määränsä alkoi nopeasti vähetä. Sata vuotta myöhemmin vuonna 1962 Oklahomassa oli enää 2 343 seminolea. Seminolien tappioista sodan aikana ei ole tietoa. Sodan aikana saavutettu rauha kesti muutaman vuoden, mutta 1848 intiaanit ryhtyivät jälleen hyökkäilemään amerikkalaisia vastaan. Se johti päätökseen, että loputkin seminolit kuljetettiin pois Floridasta.

Billy Bowlegs, yksi seminolien johtajista kolmannessa seminolesodassa

1855 seminolet päättivät ryhtyä toimiin Yhdysvaltojen armeijaa vastaan. Floridalaiset alkoivat järjestää vapaajoukkoja ja miehittivät alueen linnoituksia. 1856 seminolet hyökkäsivät siviilejä vastaan tappaen yhdeksän. Armeija ja vapaajoukot partioivat alueella mutteivät löytäneet intiaaneja. Heidän onnistui kuitenkin tappaa Ocsen Tustenuggee, joka oli vastuussa uudisasukkaita vastaan tehdyistä hyökkäyksistä.

1856 otettiin käyttöön uusi taktiikka ja intiaanit yritettiin sulkea suoalueille, jossa he eivät pystyisi kasvattamaan viljaa tai pitämään karjaa. Yhdysvaltalaiset yrittivät neuvotella rauhasta, mutta he eivät saaneet yhteyttä seminolien johtajiin. Amerikkalaiset rakensivat niin sanottuja alligaattoriveneitä, jotka oli suunniteltu liikkumaan nimenomaan Floridan kosteikkoja pitkin. Näiden veneiden avulla saatiin kiinni useita seminoleja, kun taas maajoukot eivät siinä onnistuneet.

1858 saatiin viimeinkin yhteys seminolien johtajaan ja rauhanneuvottelut alkoivat. Seminolet olivat saaneet erillisen reservaatin creekien reservaatista Oklahomassa ja lisäksi seminoleille tarjottiin sata dollaria korvausta per henkilö muuttamisesta reservaattiin. 163 seminolea antautui ja heidät vietiin pois ja sota julistettiin loppuneeksi 4.5.1858.[6]

Noin vähhän päälle sata seminolia jäi jäljelle Floridaan mutta heistäkin 75 vietiin pois joulukuussa 1858. Kahta yhteisöä ei löydetty ja vapaajoukot palasivat koteihinsa. Seminolesotien aikana rakennetut linnoitukset purettiin. 1862 seminoleihin otettiin yhteyttä, jotta saataisiin varmistettua näiden puoleettomuus sisällissodan aikana. Seminolet eivät olleet kiinnostuneet sotimisesta ja he elivät lähestulkoon eristyksissä muusta maailmasta 1930-luvulle asti.[8]

• Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus, 2010. 978-952-495-162-3. Intiaanit (HTML) (viitattu 12.5.2011). ^{[vanhentunut linkki]}
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9. suomi
• Santoro, Nicholas J.: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5. (englanniksi)
• Pentti Virrankoski: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. , 1994. ISBN 951-717-7887. suomi
• Waldmar, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
• Waldman, Carl.: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seminolesodat Wikimedia Commonsissa