Seitsemäs liittokunta

Seitsemäs liittokunta oli vuonna 1815 jatke kuudennelle Napoleonin vastaiselle liittokunnalle. Liittokuntaan kuuluivat Britannia, Venäjä, Itävalta ja Preussi.

Waterloon taistelu 1815.

Napoleonin kukistumisen 1814 jälkeen järjestettiin Wienin kongressi, jossa pyrittiin järjestämään Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien jälkeiset olot. Kongressi oli yhä kesken, kun Napoleon lähti maaliskuun 1815 alussa Elban saarelta syrjäyttääkseen Bourbon-kuningaskunnan. Napoleon eteni laukaustakaan ampumatta Pariisiin saakka kesäkuun alussa. Häntä pidättämään lähetetyt ranskalaisjoukot liittyivät hänen puolelleen. Näin hän palautti keisarikuntansa, joskin tämä vaihe kesti vain sata päivää.[1]

Napoleonin tavoitteena oli välttää uusi sota. Hänen vastustajansa eivät kuitenkaan aikailleet. Kun Wienin kongressissa kuultiin Napoleonin lähteneen Elbalta, vakuuttivat siellä olleet suurvaltojen johtajat kokoavansa entistä suuremman armeijan häntä vastaan. Kukin neljästä suurvallasta lupasi lähettää 150 000 miehen joukon uuteen liittokuntaan. Napoleon julistettiin 13. maaliskuuta maailmanrauhan viholliseksi. [1]

Seitsemäs liittokunta sai lopullisen voiton Napoleonista Waterloon taistelussa. Liittoutuneet olivat sotavoimiltaan ylivoimaisia, kun ne kesäkuussa kokoontuivat Belgiaan. Napoleonkin kokosi sinne joukkojaan hajottaakseen vihollisarmeijan. Liittokunnan Wellingtonilla oli komennossaan 100 000 miestä ja von Blücherillä 120 000. Napoleon oli saanut kootuksi 125 000 vanhaa veteraaniaan. Napoleon luotti siihen, että vihollinen lyötäisiin yksi armeija kerrallaan. Von Blücher hävisikin hänelle ensimmäisen yhteenoton 16. kesäkuuta, mutta Wellingtonin kohtaaminen 18. kesäkuuta päättyi toisin muun muassa siksi, että von Blücher ehti tulla avuksi. Napoleonin oli luovuttava keisarin kruunustaan.[1]

Sodan jälkeen jatkettiin Wienin kongressia. Itävallan ja Britannian tavoitteena oli lieventää voittajien vaatimuksia Ranskaa kohtaan ja vähentää liittolaisensa Venäjän kasvavaa mahtia. Rauhansopimus allekirjoitettiin 30. toukokuuta 1815. Ranska sai pitää vuoden 1792 rajansa eikä sen sotavoimien koolle asetettu ylärajaa.[1]