Scottsboro Boys

Scottsboro Boys olivat yhdeksän afroamerikkalaista poikaa, joita syytettiin kahden valkoisen naisen raiskaamisesta vuonna 1931 Alabaman osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tapauksesta seurasi useita oikeudenkäyntejä, joissa annettiin myös kuolemantuomioita, sekä kaksi korkeimman oikeuden ennakkotapausta. Lopulta neljä miehistä tuomittiin vankilaan. Myöhemmin heidät kaikki armahdettiin, tosin kolme heistä vasta vuosia sen jälkeen, kun kaikki miehet olivat kuolleet.

Tausta

12–19-vuotiaat afroamerikkalaiset pojat, joista useimmat eivät tunteneet toisiaan, olivat matkustaneet tavarajunalla Jacksonin piirikunnassa töitä etsimässä. Junassa he joutuivat tappeluun valkoisten poikien kanssa. Valkoiset pojat joutuivat lähtemään junasta ja he ottivat yhteyttä poliisiin. Juna pysäytettiin Paint Rockissa lähellä Scottsboron kaupunkia pohjoisessa Alabamassa. Junassa oli myös kaksi nuorta valkoista naista, Victoria Price ja Ruby Bates, jotka sanoivat mustien poikien raiskanneen heidät.[1][2]

Ensimmäiset oikeudenkäynnit

Ennen pikaisia oikeudenkäyntejä pojat siirrettiin toiseen kaupunkiin, ja kansalliskaartin yksikkö suojeli heitä lynkkausjoukoilta. Oikeudenkäynnit käytiin Scottsboron kaupungissa. Puolustusasianajajia oli kaksi, jotka ehtivät tavata asiakkaitaan puolen tunnin ajan ennen oikeudenkäyntiä. Juttua pääasiassa hoitanut asianajaja vakuutteli, ettei hän virallisesti ollut poikien lakimies, vaan hän vain avusti asiassa eikä hänelle edes maksettu työstä.[3] Kahdeksan syytettyä tuomittiin kuolemaan, mutta nuorimman oikeudenkäynti raukesi, koska valamiehistö ei ollut yksimielinen siitä, pitäisikö hänet teloittaa vai ei. Hän jäi vankilaan odottamaan tulevia oikeudenkäyntejä.[4]

Kommunistipuolueen tuki

Poikia alkoi puolustaa Yhdysvaltain kommunistisen puolueen tukema International Labor Defense (ILD) -järjestö. Kommunistisen järjestön mukanaolo jonkin verran haittasi poikien puolustusta, sillä sitä vastustettiin jo pelkästään aatteellisista syistä. Lisäksi arveltiin, että järjestö käytti tapausta omiin tarkoituksiinsa saadakseen itselleen julkisuutta. Myöhemmin puolustukseen liittyi myös kansalaisoikeusjärjestö National Association for the Advancement of Colored People (NAACP).[4][5]

Ensimmäinen käsittely korkeimmassa oikeudessa

Ensimmäisiin oikeudenkäynteihin liittyvä tapaus korkeimmassa oikeudessa oli loka-marraskuussa 1932 käsitelty Powell vastaan Alabama. Korkein oikeus päätti äänin 7–2, että syytetyt eivät olleet saaneet perustuslain mukaista oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, koska heidän puolustuksensa oli ollut niin huono. Pojat olivat nuoria ja lukutaidottomia, eikä heille ollut annettu aikaa hankkia parempaa puolustusta, vaikka mahdollisena tuomiona oli kuolemanrangaistus.[6]

Uudet oikeudenkäynnit

ILD palkkasi puolustusasianajajaksi aikakauden tunnetuimman rikosasianajajan, newyorkilaisen Samuel Leibowitzin.[7] Uudessa oikeudenkäynnissä Ruby Bates sanoi raiskaussyytösten olleen Victoria Pricen keksintöä. Varmaa tietoa ei ole siitä, mitä junassa tapahtui, mutta yksi mahdollinen selitys on se, että naiset saattoivat ajatella joutuvansa itse vaikeuksiin poliisien kanssa ja keksivät siksi syyttää miehiä.[8][1] Gynekologi todisti, ettei Victoria Pricessa ollut merkkejä raiskauksesta. Loppupuheenvuorossaan syyttäjä kehotti valamiehistöä näyttämään, ettei alabamalaista oikeutta voinut ”ostaa ja myydä juutalaisella rahalla New Yorkista”. Valamiehistö antoi jälleen kuolemantuomion. Oikeudenkäynnin tuomari James Horton kuitenkin kumosi tuomion ja määräsi uuden oikeudenkäynnin, koska hän oli vakuuttunut siitä, ettei syyllisyyttä ollut todistettu kunnolla.[9]

Osavaltio jatkoi poikien syyttämistä. Seuraavassa oikeudenkäynissä tuomari William Washington Callahan sanoi loppulausunnossaan, ettei kukaan valkoinen nainen harrastaisi vapaaehtoisesti seksiä mustan miehen kanssa. Joulukuussa 1933 kaksi miehistä sai kuolemantuomion jo kolmannen kerran.[10][4]

Poikien puolesta pidettiin mielenosoituksia pohjoisissa osavaltioissa ja muun muassa Valkoisen talon edessä. Presidentti Franklin D. Roosevelt vetosi kiireisiin, eikä tavannut mielenosoittajia.[11]

Toinen käsittely korkeimmassa oikeudessa

Seuraava korkeimman oikeuden käsittely pidettiin vuoden 1935 keväällä.[4] Jälleen korkein oikeus päätti, etteivät syytetyt olleet saaneet oikeudenmukaista oikeudenkäsittelyä, tällä kertaa siksi, että valamiehistöstä oli tarkoituksellisesti suljettu pois kaikki afroamerikkalaiset henkilöt. Decaturin kaupungissa, jossa uudet oikeudenkäynnit oli pidetty, ei ollut ollut yhtään mustaa valamiestä yli kuuteenkymmeneen vuoteen.[12]

Viimeiset oikeudenkäynnit

Seuraavaa oikeudenkäyntiä varten puolustusta hoitaneet eripuraiset järjestöt perustivat yhteisen Scottsboro Defense Committee -organisaation. Asianajaja Leibowitz jättäytyi taka-alalle. Hän oli haukkunut alabamalaisia lehdistölle New Yorkissa, eikä hän juutalaisena muutenkaan ollut paikallisten suosiossa. Tuomari Callahanin käytös kuitenkin uuvutti uuden asianajajan. Viimeisessä oikeudenkäynnissä Leibowitz menetti malttinsa ja huusi, että syytettyinä olivat "juutalainen lakimies ja New Yorkin osavaltio".[4][13]

Tuomiot

Viimeisissä oikeudenkäynneissä neljä miestä tuomittiin raiskauksesta:

Haywood Patterson tuomittiin 75 vuodeksi vankilaan, josta hän karkasi vuonna 1948. FBI löysi hänet Detroitista, mutta Michiganin kuvernööri ei suostunut luovuttamaan häntä Alabamaan. Patterson tuomittiin vankilaan kuolemaan johtaneesta baaritappelusta, ja hän kuoli syöpään vankilassa 1950-luvun alkupuolella.[4][14]

Clarence Norris tuomittiin kuolemaan, mutta Alabaman kuvernööri Bibb Graves muutti tuomion elinkautiseksi.[4] Vuonna 1944 Norris pääsi ehdonalaiseen, mutta rikkoi sen ehtoja poistumalla osavaltiosta. Hän palasi vankilaan ja pääsi ehdonalaiseen vuonna 1946.[14]

Andy Wright tuomittiin 99 vuodeksi vankilaan. Hänkin pääsi ehdonalaiseen vuonna 1944 ja rikkoi ehtoja poistumalla osavaltiosta. Hän palasi vankilaan ja pääsi ehdonalaiseen vuonna 1950.[15]

Charlie Weems tuomittiin 75 vuodeksi vankilaan. Hän pääsi ehdonalaiseen vuonna 1943.[16]

Ozzie Powellin raiskaussyytteistä luovuttiin, mutta hänet tuomittiin poliisin päällekäymisestä 20 vuodeksi vankilaan, josta hän pääsi ehdonalaiseen vuonna 1946. Yhteenotossa poliisin kanssa häntä oli ammuttu päähän, ja hän sai aivovaurion.[17] Roy Wright (Andy Wrightin nuorempi veli), Olen Montgomery, Willie Roberson ja Eugene Williams olivat vankilassa vuoteen 1937 asti, jolloin heidän syytteistään luovuttiin.[18][4]

Armahdukset

Clarence Norris oli neljästä tuomitusta miehestä ainoa, joka armahdettiin elinaikanaan. Vuonna 1976 Alabaman ehdonalaislautakunta totesi yksimielisesti hänen olleen syytön ja kuvernööri George C. Wallace allekirjoitti armahduksen. Norris kuoli miehistä viimeisenä, vuonna 1989. Hän oli 76-vuotias.[19]

Marraskuussa 2013 Alabaman ehdonalaislautakunta päätti yksimielisesti armahtaa Haywood Pattersonin, Andy Wrightin ja Charlie Weemsin.[1]

Naisten elämä tapauksen jälkeen

Ruby Bates kiersi jonkin aikaa ILD:n kanssa puhujakiertueella, mutta jossakin vaiheessa molemmat naiset vetäytyivät julkisuudesta.[20]

Vuonna 1976 NBC-televisioyhtiö esitti ohjelman Judge Horton and the Scottsboro Boys, joka voitti muun muassa Peabody-palkinnon. Ohjelman tekijät luulivat Batesin ja Pricen kuolleen, mutta nämä olivatkin elossa ja haastoivat televisioyhtiön oikeuteen kunnianloukkauksesta. He olivat molemmat naimisissa ja käyttivät uusia nimiä. NBC voitti ensimmäisen oikeudenkäynnin, mutta maksoi lopulta Victoria Pricelle korvauksen, jottei asiaa vietäisi enää eteenpäin. Ruby Bates kuoli kesken oikeudenkäynnin vuonna 1976. Victoria Price osti rahoilla talon; hän kuoli vuonna 1983.[21]

Lähteet
  • Geis, Gilbert & Bienen, Leigh B.: Crimes of the century : from Leopold and Loeb to O.J. Simpson. Northeastern University Press, 2000. ISBN 9781555533601. Verkkoversio.

Viitteet
  1. Watkins, Tom & Baldacci, Marlena: Posthumous pardons in Scottsboro Boys rape cases CNN. 22.11.2013. Viitattu 10.9.2017.
  2. Geis, s. 49.
  3. Geis, s. 50.
  4. Salter, Daren: Scottsboro Trials Encyclopedia of Alabama. Viitattu 10.9.2017. (englanniksi)
  5. Geis, s. 51, 61–62.
  6. Geis, s. 56.
  7. Geis, s. 50, 58.
  8. Geis, s. 60.
  9. Geis, s.60–62.
  10. Geis, s.64.
  11. Gis, s.61.
  12. Geis, s.66–67.
  13. Geis, s.61, 65, 67–70.
  14. Geis, s. 71.
  15. Geis, s.71. (kirjassa väärä vuosiluku 1960)
  16. Geis, s. 70–71.
  17. Geis, s. 68, 70.
  18. s. 70.
  19. Krebs, Albin: Clarence Norris, The Last Survivor of 'Scottsboro Boys', Dies at 76 The New York Times. 26.1.1989. Viitattu 10.9.2017. (englanniksi)
  20. Geis, s. 72.
  21. Geis, s.72–73.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.