Scott LaFaro

Rocco Scott LaFaro (3. huhtikuuta 1936 – 6. heinäkuuta 1961) oli 1900-luvun jazzmusiikin merkittävimpiä kontrabasisteja.

LaFaro syntyi Newarkissa New Jerseyssä ja kasvoi musikaalisessa perheessä (hänen isänsä soitti monissa big bandeissä). Hän aloitti pianonsoiton ollessaan vielä peruskoululainen ja vaihtoi tenorisaksofoniin siirtyessään high schooliin. Hän alkoi soittaa kontrabassoa vasta collegeen menoa edeltävänä kesänä, koska musiikin pääaineopiskelijoilta vaadittiin jousisoittimen hallintaa. Kolmen kuukauden collegessa olon jälkeen LaFaro päätti keskittyä kontrabassoon.

LaFaro meni collegeen opiskellakseen musiikkia, mutta keskeytti sen toisen vuoden alussa liittyessään Buddy Morrowin big bandiin. Hän jätti kouluympyrät soitettuaan eräällä Yhdysvaltain kattavalla kiertueella ja päätti kokeilla onneaan Los Angelesin musiikkiympyröissä. Siellä hän tuli nopeasti tunnetuksi yhtenä parhaista nuorista kontrabasisteista. Vuonna 1959, monien esiintymisen jälkeen muun muassa Chet Bakerin, Percy Heathin, Victor Feldmanin, Stan Kentonin ja Benny Goodmanin kanssa, LaFaro liittyi Miles Davisin sekstetin juuri jättäneen Bill Evansin trioon. Juuri yhtyeen pianistin Evansin ja rumpali Paul Motianin kanssa LaFaro kehitti omintakeisen vastamelodioihin ja rytmisiä vapauksia sisältävän tyylinsä, joka oli hänen soitolleen luonteenomaista. Myös Ornette Coleman työskenteli hänen kanssaan noihin aikoihin.

LaFaro kuoli auto-onnettomuudessa kesällä 1961 Flintissä lähellä New Yorkin Genevaa kaksi päivää sen jälkeen, kun hän oli soittanut Stan Getzin kanssa Newportin jazzfestivaaleilla. Vaikka hän esiintyi julkisesti vain kuusi vuotta, 1955–1961, hänen innovatiivinen lähestymistapansa bassonsoittoon on muokannut basson roolia jazzissa ja innostanut lukuisia basisteja hänen jälkeensä.