Savotta

Savotta (venäjän kielen sanasta завод zavód ’tehdas, sahalaitos’[1]) tarkoittaa metsätyömaata. Perinteisessä menetelmässä puut ensin kaadetaan, sitten karsitaan kunnes ne lopuksi juonnetaan eli vedetään yksi kerrallaan lastausta ja jatkokuljetusta varten esimerkiksi metsäautotien varteen. Savotoilla tehdään tukkeja ja pinotavaraa. Raskainta työtä lienee aikoinaan ollut niin sanotun egyptinparrun veistäminen.

Korjuupuita metsäautotien varressa Utajärvellä.
Entinen savottapirtti Ponteman lähellä.
Ponteman kämppäkartanon suuri hevostalli.

Savotaksi sanotaan myös halkotyömaata tai risusavottaa, jossa harvennetaan nuorta riukuvaiheen metsää tai varttunutta taimikkoa. Pohjois-Karjalassa savotta-sana voi tarkoittaa laajemminkin työmaata.[2]

Kehitysvaiheita

Perinteinen metsäsavotta oli aina 1960-luvulle asti merkittävä maaseudun työllistäjä, jossa metsäyhtiöt palkkasivat maatilojen työväkeä raskaaseen, runsaasti työvoimaa vaativaan metsätyöhön omistamilleen maille. Työ jakaantui pääasiassa ajomiesten ja puunkaatajien välillä, joista ajomiehet toivat savotalle mukanaan omat hevoset ja puureet puunkuljetusta varten. Edellisten lisäksi savotan työnvoimaan kuuluivat kaadettavien puiden merkitsijä, mittamies, jäämies (rekiurien jäädyttäjä), puun leimaaja, metsätyönjohtaja ja keittäjä. Suomessa oli suuria puunjalostusteollisuuden (sahat ja paperiteollisuus) savotoita aina 1950-luvulle saakka.

Koneellistettu metsäsavotta on vähentänyt savotan työväkeä merkittävästi. Savotan työvoima siirtyy työpäivän jälkeen omiin koteihinsa metsäautoteitä pitkin, joten savottapirttejä ei enää juuri tarvita. Voidaan sanoa, että moottorisaha, traktori ja auto ovat olleet kuolinisku romanttisen sävyn saaneelle savottakaudelle. Savotan työvoimaksi ovat jääneet jäljelle puun kaadosta vastaava metsuri ja puun kuljetuksen hoitava koneurakoitsija.

Nykyaikainen metsäsavotta käsittää koneurakointia, jossa metsänomistaja tilaa puunkorjuun puu-urakoitsijalta. Metsänomistaja voi myös tehdä metsäfirman kanssa ns. pystykaupan, missä puut myydään ns. kantohinnalla, ja metsäfirma huolehtii puunkorjuusta käyttäen sopimusurakoitsijoita. Valtakunnallisia puunostajia on enää kolme: UPM, Stora-Enso ja Metsäliitto. Metsänomistaja voi myös antaa paikalliselle metsänhoitoyhdistykselle valtakirjan, missä mhy valtuutetaan hoitamaan puunkorjuu ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet. Jälkimmäisessä tapauksessa puut myydään ns. hankinta- eli tienvarsihinnalla.

Savotan miehistö- ja eläintilat

Savottapirtti on savotan lyhytaikaiseen työväen majoitukseen tarkoitettu asuintila, johon kuului lavereilla varustettu pirtti, keittiö ja kuivaushuone. Keittiön ja pirtin välistä tarjoiluaukkoa sanottiin elämänluukuksi, työnjohdon erillistä osaa rakennuksesta puolestaan teräväksi pääksi. Savotan naispuolisella keittiöhenkilökunnalla oli oma tilansa, jonne muilla ei ollut pääsyä ilman lupaa. Pirtin rakennusaineena on käytetty savotan tuottamia tukkipuita, joista on rakennettu yksinkertainen lovettu puukehikko kuten hirsitaloissa. Lämpö pirttiin on saatu puukamiinasta. Savottatalli on hevostalli, joka on rakennettu kuten varsinainen savottapirtti lyhytaikaiseen käyttöön eläinten suojaksi. Tallin yhteydessä on tavallisesti myös kalustevaja työkalujen säilytystä ja korjausta varten.

Katso myös

Lähteet
  • Pakkanen, Esko & Leikola, Matti: Suomen metsien käytön historiaa. Ensimmäinen nide, Metsää, puuta ja kovaa työtä : puukauppaa, puunkorjuuta sekä metsässä toimijoita. Helsinki: Metsäkustannus, 2010. ISBN 978-952-5694-55-0.
  • Vuorela, Toivo: Kansanperinteen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08803-X.

Viitteet
  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1133. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Vuorela 1979, s. 423.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.