Saturnus (jumala)

Saturnus oli roomalaisessa mytologiassa maanviljelyksen ja sadonkorjuun jumala. Roomalaiset ovat mahdollisesti omaksuneet jumalan etruskeilta. Myöhemmin Saturnus samaistettiin kreikkalaisen mytologian Kronokseen.[1] Saturnus kuvataan usein vanhaksi mieheksi, jolla on puujalka ja kädessään viikate.[2] Saturnuksen puoliso oli sadonkorjuun jumalatar Ops. Heidän poikansa puolestaan oli roomalaisten pääjumala Juppiter.[1][3]

Saturnus roomalaisessa kolikossa.

Roomalaisen tarun mukaan Saturnus oli paennut Italiaan sen jälkeen, kun Zeus oli ottanut hänen paikkansa kreikkalaisen jumalmaailman valtiaana. Roomassa Saturnus joutui jakamaan vallan Janiculum-kukkulalta käsin hallitsevan Januksen kanssa. Saturnus itse perusti tarun mukaan Capitoliumille Saturnia-nimisen yhdyskunnan – tarinassa saattaa olla jopa jotain perää, sillä kukkulalta on löytynyt jäänteitä pronssikautisesta asutuksesta. Roomalaiset muistelivat myöhemmin Saturnuksen hallintoaikaa kultaisena aikana, jolloin he oppivat viljelemään maata ja kunnioittamaan lakeja.

Saturnus oli myös ylijumala Juppiterin isä, jonka tämä syrjäytti valtaistuimelta.[2]

Saturnuksen kulttipaikka sijaitsi Roomassa Capitoliumin juurella. Aluksi se oli pelkkä avoimen taivaan alla sijaitseva alttari, mutta kuningasajan lopulla paikalle rakennettiin temppeli, joka pyhitettiin Saturnukselle 498 eaa. Myöhemmin temppeli on rakennettu useaan kertaan uudestaan. Temppelin yhteydessä sijaitsi Rooman valtion rahasto, aerarium Saturni[1].

Planeetta Saturnus on nimetty Saturnus-jumalan mukaan. Sitä on astrologiassa pidetty "melankolisena planeettana", jonka vaikutuksen alla syntyneet ovat kylmiä, kuivia ja epäystävällisiä. Saturnus-planeettaan liitetyt myönteiset ominaisuudet ovat puolestaan huolellisuus, kestävyys ja kärsivällisyys, jotka ilmeisesti liittyvät planeetan pitkään kiertorataan.[2]

Saturnuksen kunniaksi vietettiin keskitalvenjuhlaa Saturnaliaa, jonka aikana oli tapana, että isännät tarjoilivat orjilleen ja ihmiset antoivat toisilleen kynttilöitä lahjaksi. Kynttilöiden valon ajateltiin olevan taianomainen lahja talviauringon hiipuvalle voimalle.[1]