Saskatchewanin kapina

Manitoban provinssissa 1869–1870 tapahtuneen Redjoen kapinan jälkeen monet métisit muuttivat nykyisen Saskatchewajoen laaksoon (Luoteisterritoriot, nykyisin Saskatchewanin provinssi), jossa he perustivat Batochen kylän Saskatchewanjoen etelähaaran varteen.

Samoin kuin aikaisemmin Manotobassa, englanninkieliset siirtolaiset Ontariosta saapuivat ja asettuivat asemaan alueelle. He vaativat maan jakoa suoritettavaksi englantilaisen järjestelmän mukaan neliskanttisiin palstoihin. Métisit suosivat ranskalaista Seigneurial-järjestelmää, jossa alue ulottui pitkinä suorakaiteen muotoisina alueina alkaen vesistöstä. Métisit ja First Nations -intiaanit olivat myös huolestuneita biisonin metsästämisestä lähes sukupuuttoon Hudson's Bay Companyn ja muiden metsästäjien taholta. Biisoni oli ollut heidän tärkein ravinnonlähteensä vuosisatojen ajan. Biisonien katoaminen aiheutti cree-, mustajalka- ja First Nations -intiaanien keskuudessa lähes nälänhätää, jota pahensi valtion tukien leikkaukset 1883 ja treaty-lupausten hoitamatta jättäminen. Métisien haluttiin lopettavan metsästys ja keskittyvän maanviljelyyn, mutta muutos ei ollut helppo monimutkaisen maanomistusbyrokratian vuoksi. Käytännössä kaikilla alueen asukkailla oli jonkinlaista kaunaa hallintoa vastaan.

Vuonna 1884 englantilaiset siirtolaiset, anglo-métisit ja métisit pitivät kokouksia ja yrittivät taivutella vastahakoista alueen hallintoa helpottamaan byrokratiaa. 24. maaliskuuta Batochen kylässä pidetyssä kokouksessa kolmekymmentä eteläisen alueen métisiä päätti ehdottaa Rieliä palaamaan takaisin ja edustamaan heidän asiaansa. 6. toukokuuta "Settler's Union" kokoontui keskustelemaan asiasta. Kokoukseen osallistui métisejä, englanninkielisiä edustajia Prince Albertista, sekä métisien kannattaja, Ontariosta kotoisin oleva siirtolainen William Henry Jackson[1], joka tunnettiin myös nimellä "Honoré Jackson" ja anglo-métisi James Isbister.[2] Kokouksessa päätettiin lähettää valtuuskunta Rielin johdolla neuvottelemaan Kanadan hallituksen kanssa, edellyttäen että Riel suostuisi palaamaan maanpaostaan. Rieliä tapaamaan lähtevän retkikunnan johtajana toimi tunnettu biisonin metsästäjä ja Saint-Laurentin métisien johtaja Gabriel Dumont.[3] Dumont ja Riel olivat tavanneet aikaisemmin Manitobassa. James Isbister oli joukon ainoa anglo-métisi.[4] Riel oli helposti taivuteltavissa asian kannalle ja hän saapui Batocheen 5. heinäkuuta. Maaliskuussa 1885, Riel, Gabriel Dumont, William Henry Jackson ja muutamat muut perustivat alueelle väliaikaishallituksen toivoen täten vaikuttamaan Kanadan hallituksen päätöksiin, samaan tapaan kuin aikaisemmassa Redjoen kapinassa 1869. Rielillä ei kuitenkaan ollut riittävää tukea alueen englanninkielisiltä asukkailta eikä alueen intiaaneilta, hän oli oman uskomuksensa mukaan jumalan lähettämä profeetta jonka tehtävänä oli johtaa hänen omaa kansaansa, tämän vuoksi katolinen kirkko veti tukensa hänen toimiltaan. Pappi Albert Lacombe jopa neuvotteli sopimuksen mustajalka-intiaanipäällikkö Crowfootn kanssa jossa hän lupasi heimonsa pysyvän sivussa kapinasta.

Cree-intiaanien osallistuminen on usein ymmärretty väärin johtuen hallituksen virallisista julkilausumista joissa kerrotaan heidän yhdistäneen voimansa métisien kanssa. Vuoden 1870 loppupuolella tilanne alkoi kärjistyä biisonien määrän harventuessa aiheuttaen vakavia ongelmia.[5] Kanadan hallitus useaan otteeseen rikkoi vuosikymmenen loppupuolella tekemiään treaty-sopimuksia [6] Sopimusrikkomuksista ja kasvavasta nälänhädästä johtuen cree-intiaanipäällikkö Big Bear yritti avata treaty-sopimukset uudelleen neuvoteltavaksi. Oli vain sattumaa että métisit aloittivat oman kampanjasa hallitusta vastaan samoihin aikoihin.[7] Cree-intiaanien aloittaessa vihollisuudet 1885 oli todennäköisesti täysin riippumaton Rielin ja métisien meneillään olevasta kapinasta. Frog Lake “Massacre” ja “Siege” of Fort Battleford taistelut olivat molemmat pienien oma-aloitteisten cree-joukkojen hyökkäyksiä kapinoiden Big Bearin ja Poundmakerin valtaa vastaan.[8] Intiaanipäälliköt viestittivät Ottawaan näiden hyökkäysten olevat epätoivoisten, nälkää kärsivien miesten toimia, eivätkä liittyneet käynnissä olevaan kapinaan. Tästä huolimatta territorion varakuvernööri Edgar Dewdney julkisesti ilmoitti métisien ja cree-intiaanien yhdistäneen voimansa.[9]

Métis ja First Nation vankeja, elokuussa 1885.

Pian kapinan kukistamisen jälkeen suurin osa cree-taistelijoista antautui seuraavien viikkojen aikana, tietäen ettei heillä ollut pienintäkään voiton mahdollisuutta hallituksen joukkojen suurta ylivoimaa vastaan. Hallitus pystyi rauhoittamaan cree- ja assiniboine-intiaanit toimittamalla heille ruoka- sekä muita tarvikkeita. Poundmaker ja Big Bear tuomittiin vankeusrangaistukseen, kahdeksan muuta intiaanijohtajaa teloitettiin hirttämällä ja Louis Riel tuomittiin oikeudenkäynnissä teloitettavaksi hirttämällä. Rielin tuomiosta aiheitui eripuraa ja vilkasta keskustelua englanninkielisen ja ranskankielisen Kanadan välille. Intiaanipäällikkö Big Bear antautui 3. kesäkuuta käydyssä Loon Laken taistelussa.[10]

Riel oli laskenut paljon Luoteisterritorioiden syrjäisyyden varaan. Hän luotti siihen, ettei Kanadan hallitus pystyisi lähettämään alueelle riittävästi joukkoja. Hän pystyisi näin ollen pakottamaan hallituksen neuvotteluihin. Taktiikka oli käytännössä sama kuin aikaisemmassa Redjoen kapinassa 1870, jossa ensimmäiset joukot saapuivat vasta kolmen kuukauden päästä kapinan alkamisesta. Hän ei ottanut huomioon uutta Canadian Pacific Railwayn rautatietä. Huolimatta osittain keskeneräisestä rautatiestä, ensimmäiset hallituksen joukot kenraali-majuri Frederick Dobson Middletonin johdolla saapuivat Duck Lakelle vain kaksi viikkoa Rielin vaatimusten jälkeen. Alueella oli myös hiljattain perustetun ratsupoliisin tukikohta.

• Barkwell, Lawrence J. Batoche 1885: The Militia of the Metis Liberation Movement. Winnipeg: Manitoba Metis Federation, #0-9683493-3-1, [2005].

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saskatchewanin kapina Wikimedia Commonsissa