Sarjamurhaaja

Termin keksi FBI-agentti Robert Ressler 1970-luvulla kriminologien tarpeisiin.[3] Kriminologit erottavat sarjamurhaajan spree killeristä ja joukkomurhaajasta. Tavallisesti mainitaan ainakin seuraavat määritelmät:

• Uhrimäärä: Sarjamurhaajan on täytynyt tappaa ainakin kolme ihmistä.[1]
• Paikka: Murhat, uhrien kaappaaminen ja/tai ruumiiden löytymispaikat ovat eri paikoissa.
• Aikaväli: Tämä on määritelmä, joka erottaa sarjamurhaajat spree killer -tyypistä; murhien välissä on "viilentymispaussi" eli pitkä aikaväli, jolloin sarjamurhaaja valmistautuu seuraavan verityöhön.

On olemassa tapauksia, joissa kaksi tai useampi tekijä on toiminut yhteistyössä, mutta yleensä tekijöitä on vain yksi.

Sarjamurhaajan uhrit eivät yleensä ole murhaajalle tuttuja. Sarjamurhaajat luokitellaan usein sosiopaateiksi, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kärsimyksistä. Eräät sarjamurhaajat erikoistuvat niin sanottuun kidutusmurhaan, jolla tarkoitetaan uhrien hidasta surmaamista erityisen pitkän ajanjakson aikana.

Sarjamurhaajat yleistyivät 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tätä varhaisempia esimerkkejä sarjamurhaajista ovat muun muassa Lontoon Viiltäjä-Jack (1888), Hannoverin Fritz Haarmann (1924) ja Düsseldorfin Peter Kürten.

Sarjamurhaajien varhaisiksi edeltäjiksi mainitut Gilles de Rais (1400-luku) ja Erzsébet Báthory (1600-luku) erosivat nykyajan sarjamurhaajista siinä, että he olivat korkeassa asemassa ja hyödynsivät rikosten toteuttamisessa valtaansa.

Suuri osa Pohjois-Euroopassa kiinni jääneistä sarjamurhaajista on toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa.[4][5] Pohjolassa sarjamurhaajailmiö oli medialle ja suurelle yleisölle käytännössä tuntematon ennen kuin ruotsalainen Thomas Quick tunnusti kymmeniä hyvin pitkällä aikavälillä tekemiään murhia Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Quick tuomittiin kahdeksasta murhasta, mutta hänen kaikki tuomionsa purettiin myöhemmin hänen peruuttaessa tunnustuksensa vuonna 2008, joka täten johti uusiin oikeuskäsittelyihin, joissa näyttö ei enää riittänyt ilman tunnustuksia.[6][7] Pohjoismaissa, myös Suomessa, on kuitenkin ollut useita sarjamurhaajatyyppisiä henkirikollisia. Vuosina 1964–1965 Kuopiossa tapahtuneet nailonsukkamurhat ovat esimerkki sarjamurhaajatyyppisestä seksuaalihenkirikosten sarjasta.[8] Ismo Junni syyllistyi vuosina 1980–1988 Helsingissä vaimonsa ja neljän miehen murhaamiseen. Vaimonsa hän oli pahoinpidellyt kuoliaaksi, ja muut uhrit hän oli pahoinpidellyt ja polttanut siirtolapuutarhamökkeihin. Ominaista Junnin teoille oli se, että hän irrotti usein uhreiltaan hampaan - mukaan lukien vaimoltaan.[9][10] Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilasta murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Ann-Maria Myllgren (ent. Aino Kerttu Annikki Nykopp-Koski).[11] Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan, Martti Lehden, mukaan Junni ja Nykopp-Koski ovat tyypillisiä sarjamurhaajia.[10] Alibi-lehden mukaan ainoa suomalainen Yhdysvaltain liittovaltion poliisin (FBI) virallisesti sarjamurhaajaksi luokittelema henkilö on Michael Penttilä (syntyjään Jukka Lindholm), joka sai mediassa liikanimen sarjakuristaja.[12]

Yhdysvalloissa FBI:n akatemiassa profilointia opiskelleen Suomen keskusrikospoliisin rikosylikomisario Thomas Elfgrenin mukaan Suomessa on ollut useita sarjamurhaajatyyppisiä henkirikoksen tekijöitä, jotka ovat jääneet kiinni jo ensimmäisen henkirikoksen jälkeen. Elfgrenin mukaan sarjamurhaaja ei Suomessa ehdi yleensä tekemään enempää, kuin yhden henkirikoksen ennen kiinnijäämistään.[13][14]

Saksalainen Niels Högel tuomittiin elinkautiseen vankeuteen elokuussa 2019 85 potilaan murhasta vuosina 2000–2005 eri sairaaloissa.[15]

Useimmilla sarjamurhaajilla on ollut huonot kotiolot lapsena. Heitä on lapsena pahoinpidelty ruumiillisesti tai henkisesti tai käytetty seksuaalisesti hyväksi. Rikosten ja pahoinpitelyn välillä voi olla hyvinkin läheinen yhteys. Esimerkiksi John Wayne Gacyn isä hakkasi tätä, haukkui häntä ”nynnyksi” ja syytti homoseksuaaliksi. Aikuisena Gacy raiskasi ja kidutti poikia ja haukkui heitä ”hinteiksi” ja ”nynnyiksi”. Tällainen henkilö jakaa ihmiset vallankäyttäjiin ja niihin, joita kohtaan käytetään valtaa. Lapsena hän kokee väkivaltaisen, tai hallitsevan vanhemman vallankäyttäjäksi ja itsensä vallankäytön kohteeksi ja hän alkaa haaveilemaan vallankäyttäjän roolin ottamisesta ja jonkun toisen asettamisesta vallankäytön kohteen asemaan. Tämä liittyy persoonallisuuden puolustuskeinoon, josta käytetään nimitystä identifikaatio aggressoriin, eli samaistuminen hyökkääjään.[16] Vallankäyttäjän roolissa ollessaan tällainen henkilö tuottaa itselleen seksuaalista nautintoa ja tyydytystä.

Osa sarjamurhaajista ei ole joutunut lapsuuden aikaisen fyysisen väkivallan kohteeksi, mutta tällöin he ovat tavallisesti ottolapsia, avioliiton ulkopuolisia lapsia tai heitä siirrellään sukulaiselta toiselle, jolloin lapsi tuntee itsensä ei-toivotuksi ja juurettomaksi.

Fantasia on sarjamurhaajien kehittymisessä erittäin tärkeää. He fantasioivat usein murhaamisesta murrosiässä, joskus jopa ennen sitä. Fantasiamaailma on erittäin rikasta, ja he haaveilevat pakkomielteisesti alistamisesta, alistumisesta ja murhaamisesta. Yleensä oikeissa murhissa on nimenomaisia aineksia fantasioista. Jotkut pitävät tarinoista tai valokuvista, joissa on muun muassa raiskauksia, kidutusta ja murhaamista.[17] Tappaessaan sarjamurhaaja pyrkii toteuttamaan fantasiansa. Käytäntö ei kuitenkaan koskaan vastaa fantasiaa ja tämän vuoksi sarjamurhaaja jää tavoittelemaan täydellistä fantasian toteuttamista ja tappaa yhä uudelleen ja uudelleen.[18][19] Murhien välillä monet sarjamurhaajat pyrkivät tyydyttämään tappamisen aiheuttavan tarpeensa, muistelemalla tekemiään henkirikoksia, tai raiskauksia ja monet sarjamurhaajat ottavat uhreistaan muistoksi ja masturbaatiotarkoitukseen valokuvia, muistoesineitä, tai ruumiinosia.[20][19]

Sarjamurhaajat yrittävät usein tehdä tapahtumasta samanlaisen kuin se, mikä teki heistä sarjamurhaajia. Siksi uhreilla voi olla keskenään samanlaisia yhteisiä fyysisiä piirteitä, kuten pituus, ikä tai hiusten väri.[21] Esimerkiksi Ted Bundyn uhrit muistuttivat hänen ensimmäistä tyttöystäväänsä, joka oli jättänyt hänet.

Sarjamurhaajia yleisesti yhdistävä piirre on joko normaaliin nähden puutteellinen omatunto, tai omantunnon puuttuminen kokonaan ja omaantuntoon liittyvien syvempien, toisista välittämiseen liittyvien tunteiden, kuten rakkaudentunteen puutteellisuus, tai puuttuminen.[22] Helen Morrisonin näkemys on, ettei syynä murhanhimoon ole seksuaalinen hyväksikäyttö, riittämättömyyden tunne tai alhainen sosioekonominen asema vaan puutteellinen tunnekehitys. Morrisonin teorian mukaan puutteellinen tunteiden kehitys tekee sarjamurhaajien persoonallisuuksista rikkoutuneita tai muuten epätavallisia, mikä tarkoittaa, että heiltä puuttuu sellaisia kykyjä, joita normaaleilla ihmisillä on.[23] Morrisonin mukaan tyrehtynyt tunnekehitys selittää myös joitakin sarjamurhaajien yleisiä luonteenpiirteitä, kuten nauttiminen pehmeiden materiaalien pitämisestä suuta vasten, jota todettiin Richard Otto Macekilla, John Wayne Gacylla ja muilla (suu on vauvaikäisten tärkein tuntoelin).

Teorian mukaan sarjamurhaajilla ei myöskään ole kehittynyt tunnekontrollin perustasoja, ja seurauksena sarjamurhaaja ”tuntee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunnetta, ja syynä voivat olla nöyryytykset ja herjat”, mikä saa heidät tappamaan. Itse murhan akti on siten eräänlainen kokeilu, joka on täysin estoton, koska tekijällä ei juuri ole kykyä kokea myötätuntoa uhreja kohtaan.

Lapsena koetun väkivallan ohella toinen sarjamurhaajilla yleisesti tavattava piirre on alkoholismi.[24][25] Yhdysvaltalainen oikeuspsykiatri Park Dietz, sekä sarjamurhaajiin erikoistuneet FBI:n agentit John Douglas ja Robert Ressler ovat jo 1980-luvulla tuoneet esiin, että useimmat sarjamurhaajat ovat olleet alkoholisteja. Vuonna 1995 FBI:n profiloijana toiminut psykoterapeutti ja riippuvuusasiantuntija John Kelly toi esiin alkoholismin ja sarjamurhaajien välillä olevan yhteyden ja vuonna 2007 psykiatri Helen Morrison vahvisti päätelmän tästä yhteydestä.[26][27] Niin John Wayne Gacy, Ted Bundy ja Jeffrey Dahmer, kuin Richard Speck, Joel Rifkin ja Aileen Wuornoskin olivat alkoholisteja. Myös murhasarjan aiheuttava tappamisesta riippuvaistuminen muistuttaa alkoholiriippuvuutta.[24][25][19]

Useimmat sarjamurhaajat tappavat ensimmäisen uhrinsa yli 20-vuotiaina, vaikkakin aloitusajankohta voi vaihdella. Tappamista on vaikea lopettaa, kun sen on aloittanut. Murhien tiheys vaihtelee myös suuresti. Juan Corona murhasi kuudessa viikossa 25 ihmistä, kun taas Fred West ja hänen vaimonsa Rosemary West tappoivat 12 uhria 25 vuoden kuluessa.

Ensimmäistä henkirikosta edeltää yleensä pitkään jatkunut, lapsuudessa, tai murrosiässä alkanut häiriökäyttäytyminen. Tällaisen häiriökäyttäytymisen muotoja ovat olleet mm. tirkistely, tuhopolttotarkoituksessa tehtyjen tulipalojen sytyttäminen ja väkivaltaisuus eläimiä, myös isompia eläimiä, kuten kissoja ja koiria kohtaan.[28]

Sarjamurhaaja Ted Bundy vankilassa.

FBI on luonut viisi yleistä motiivia, joiden perusteella sarjamurhaajat voidaan luokitella viiteen päätyyppiin.

Sarjamurhaajat ovat aina kiinnostaneet yleisöä, ja he ovat saaneet tiedotusvälineissä paljon julkisuutta. Siihen on vaikuttanut osaksi rikosten kammottavuus, osittain tekijöiden persoonallisuus sekä heidän kykynsä välttää kiinnijääminen. Kiinnostus on synnyttänyt rikosromaaneja ja sarjamurhaajaelokuvia, joista Thomas Harrisin Uhrilampaiden ja Bret Easton Ellisin Amerikan psykon tapaiset teokset ovat suosituimpia. Uusimpana aluevaltauksena voidaan pitää Jeff Lindsayn kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa Dexter, jossa katsoja on Dexterin ystävä ja ainoa, joka tietää Dexterin salaisuuden.

• Luettelo sarjamurhaajista

• Lauerma, Hannu: Pahuuden anatomia : pahuus, hulluus, poikkeavuus. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5451-8.

• Leyton, Elliot: Hunting Humans: Inside the minds of the real-life Hannibal Lecters, John Blake Publishing Ltd 2001 ISBN 1-903402-06-9 (englanniksi)
• Douglas, John ja Olshaker, Mark: Mind Hunter: Inside the FBI's Elite Serial Crime Unit, Pocket Books 1997 ISBN 0-671-01375-0 (englanniksi)
• Douglas, John ja Olshaker, Mark: Journey into Darkness, Pocket Books 1997 ISBN 0-671-00394-1 (englanniksi)
• Müller, Thomas: Ihmispeto, Gummerus 2006 ISBN 9789512071654
• Vronsky, Peter: Amerikkalaiset sarjamurhaajat : synkimmät vuodet 1950–2000. (American Serial Killers). Suomentanut Sallamo, Lauri & Tihveräinen, Heidi. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3678-0.

• Abe, Kenji: A Simple Classification Chart of Serial Killers, Spree Killers, and Mass Murderers. European Journal of Academic Essays, 2018, 5. vsk, nro 5, s. 7–11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).
• Freeman, Shanna : How Serial Killers Work  HowStuffWorks . Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).
• Montaldo, Charles : Mass Murderers, Spree and Serial Killers  ThoughtCo . 26.1.2018 . Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).
• Serial Killers  Crime Museum . 2017 . Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).
• Types Of Serial Killers  Crime Museum . 2017 . Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).
• Infamous Serial Killers  Biography . Viitattu 18.10.2018 (englanniksi).