Sankarivainaja

Vuonna 1918 käydyssä Suomen sisällissodassa sekä hallituksen joukot, valkoiset että kapinaan nousseet punaiset hautasivat sankarivainajansa asianmukaisin menoin, joissa esiintyi kummallakin puolella samoja rituaaleja: kukkien ja seppeleiden laskeminen sankarihaudalle, suojeluskunnan tai työväenjärjestön lippu, papin tai työväenjärjestön edustajan puhe, virsi tai työväenlaulu. Sisällissodan jälkeen hautajaiset saivat sisäpoliittisen merkityksen. Tuolloin kiellettiin punaisten hautajaismenot, jotka tulkittiin hävinneiden tehdyiksi väitettyjen valtiorikosten ylistämiseksi, esimerkiksi Helsingissä punaiset olivat haudanneet sankarivainajiaan Mäntymäelle, mutta sodan päätyttyä vainajat oli siirrettävä Malmin hautausmaalle.[2][3] Myös sankarimuistomerkkien pystyttäminen pidettiin valkoisten yksinoikeutena: vielä kymmenen vuotta sodan jälkeen punaisten hautamuistomerkkejä oli vain neljä.

Talvisodan päätyttyä puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim antoi keväällä 1940 päiväkäskyn, jonka mukaan toukokuun kolmatta sunnuntaita tuli viettää ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Tällöin syntyi kaatuneiden muistopäivän vietto Suomessa ja alettiin käyttää käsitettä vakaumuksensa puolesta sisällissodan takia kuolleille.[4][5]

Vakaumuksena puolesta kuolleiden – varsinkin punaisten – hautakivissä ei useissa tapauksissa ole vainajien nimiä, yleensä niissä on merkittynä vuosiluku 1918. Kaikki kuolleet eivät ole tiedossa, koska tietoja ei ollut ja niiden säilyttäminen oli sisällissodan jälkeen aina 1930-luvun lopulle saakka kuolleiden punaisten omaisille erittäin raskauttavaa. Tilanne kuitenkin lientyi talvisodan myötä ja muuttui täysin vuonna 1944 Suomen kärsittyä tappion jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan.[6]

Suomen osalta toisen maailmansodan eli talvi-, jatko- ja Lapin sodan 1939–1945 vuoksi menehtyneet sankarivainajat pyrittiin hautaamaan kotipaikkakuntiensa sankarihautoihin.[7] Jos sodassa kaatuneiden jäännöksiä ei saatu talteen rintamalla eikä näin ollen voitu laskea sankarihautoihin, ne siunattiin rintamalle jääneinä. Heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa avautui mahdollisuus etsiä vainajien jäännöksiä jatkosodan sotatoimialueelta, lähinnä Karjalankannakselta.[8]

Avainasemassa kaatuneitten kotiin tuomiseen oli toisen armeijakunnan esikunnan pastori Johannes Sillanpää, joka perusti talvisodassa ensimmäisen kaatuneiden evakuointikeskuksen. Virallisesti ennen sotaa esikunnasta oli määräys haudata kaatuneet kentälle kuten yleisesti maailmalla oli tapana.

Nykyisin Kansallisarkisto ylläpitää ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja heimosotien sotatoimissa tai jälkitapahtumissa surmansa saaneiden suomalaisten tietokantaa Suomen sotasurmat 1914–1922. Sen lisäksi on Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tietokanta, josta voi erilaisin tiedoin hakea henkilöitä. Hakutietoina voi olla muun muassa nimi, joukkoyksikkö, kuolinpaikka, kuolinaika tai sotilasarvo.