Sandra Lehtinen

Parikkalan Koitsanlahdessa syntyneen Lehtisen vanhemmat olivat käräjäkirjuri Viktor Reinholdsson (1831–1886) ja Eufemia Nokelainen (s. 1847). Perheeseen syntyi myös kaksi nuorena kuollutta sisarusta. Isoisä Yrjö Reinholdsson (s. 1795) oli Koitsanlahden hovin verovouti, mutta isän ja pojan välit olivat katkenneet Viktorin alkoholinkäytön seurauksena, eikä Sandra tämän kuoltua päässyt nauttimaan perheen yhteiskunnallisen aseman tuomista eduista.[3]

Kansakoulun jälkeen Lehtinen aloitti 16-vuotiaana palvelijana kruununvouti Johan Bernhard Bromanin perheessä, jonka mukana hän muutti Helsinkiin vuonna 1894. Bromanin kuoltua Lehtinen työskenteli professori Fredrik Salzmanin luona, jolta saamansa huonon kohtelun myötä hän kiinnostui yhteiskunnallisista epäkohdista. Kesällä 1899 Lehtinen osallistui Helsingin vanhalla työväentalolla järjestettyyn palvelijain yleiseen kokoukseen, jossa hän liittyi aiemmin keväällä perustettuun Helsingin työväenyhdistyksen palvelijatarosastoon. Kaupungin toinen palvelijattarien ammattiosasto oli Miina Sillanpään johtama Helsingin palvelijataryhdistys, mutta Lehtinen päätti valita radikaalimman. Vuonna 1902 Lehtisestä tuli ammattiosastonsa puheenjohtaja. Hieman myöhemmin hän luopui palvelijan ammatistaan ja ryhtyi ompelijaksi.[3]

Lehtinen tutustui työväenliikkeen perusteisiin Helsingin työväentalon raittiuskahvila Juttutuvassa käytyjä keskusteluja seuraamalla. Puolueen järejestämiä agitaatiokursseja käytyään hänestä tuli sosialidemokraattisen naisliikkeen tunnetuimpia puhujia Ida Aalle-Teljon ja Fiina Pietikäisen ohella. Lehtinen oli mukana myös aktivistiliikkeessä. Vuoden 1904 Kutsuntalakkojen yhteydessä hän kiersi muun muassa Mimmi Kanervon kanssa eri puolilla Helsinkiä kagaalin rahoittamana agitaattorina. Suurlakon aikana Lehtinen puhui myös Kuopiossa, jonne erikoisjunalla matkannut lähetystö vei mukanaan Tampereella annetun Punaisen julistuksen. Hänen kansankokouksessa pitämänsä puhe herätti pahennusta kaupungin säätyläisissä. Toimittaja Sigurd Roosin mukaan hänen huudahduksensa ”Veri on porvareista imettävä viimeiseen pisaraan saakka!” oli vähällä aiheuttaa mellakan.[5] Tampereella marraskuussa 1905 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa Lehtinen valittiin SDP:n puoluehallitukseen.[6]

Lehtinen avioitui 1907 ja samana vuonna hänet valittiin kansanedustaksi Hämeen läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Lehtinen ei juurikaan pitänyt eduskuntatyöskentelystä ja hänen äänestyskäyttäytymisensä poikkesi usein piirin muista sosialidemokraateista. Vuoden 1910 vaaleissa Lehtinen pudotettiin ehdokaslistalta, kun tamperelaiset puoluetoverit pitivät häntä liian radikaalina siltasaarelaisen linjan edustajana.[3] Vuosina 1909–1913 Lehtinen toimi Sosialidemokraattisen Naisliiton puheenjohtajana, mutta jättäytyi vuosikymmenen jälkipuoliskolla taustalle puoluetoiminnasta ja keskittyi perheeseensä puolison hoitaessa päätoimittajan ja kansanedustajan tehtäviään.[5] Lehtinen toimi kuitenkin vielä naisliiton sihteerinä 1916–1918 ja marraskuun 1917 yleislakon aikana hänet valittiin liiton edustajana suurlakkokomiteaan.[3]

Pariskunnan toinen lapsi syntyi sisällissodan aikana helmikuussa 1918, minkä vuoksi Sandra pysytteli aviomiehestään poiketen sivussa punaisten toiminnasta. Helsingin taistelun alla 10. huhtikuuta Lehtiset evakuoitiin punaisten johdon mukana Viipuriin, jossa Sandra asui lapsineen kansanedustaja Evert Huttusen puolison Martan luona. Valkoisten hyökättyä kaupunkiin huhtikuun lopussa, perhe pakeni junalla punaisten hallussa olleeseen Kotkaan, josta he 1. toukokuuta jatkoivat laivalla Pietariin. Parin viikon kuluttua matka jatkui Moskovaan, jossa Lehtiset osallistuivat elokuussa SKP:n perustavaan kokoukseen.[5]

Syyskuun alussa perhe siirtyi punapakolaisille perustetulle Buin pakolaisleirille Moskovan itäpuolelle. Juho Kustaa Lehtisestä tuli leirin miliisiosaston päällikkö ja Sandrasta lastenkodin johtaja. Perheen nuorin lapsi kuoli heinäkuussa 1919 punatautiin, jonka jälkeen pariskunta erosi Juho Kustaan löydettyä uuden kumppanin. Buin leirin lakkauttamisen jälkeen Lehtinen muutti Leningradiin, jossa hän työskenteli vuosina 1920–1921 SKP:n naisosaston toimitsijana. Kesäkuussa 1921 Lehtinen palasi puolueen lähettämänä Suomeen tyttärensä kanssa.[5]

Suomeen palattuaan Lehtinen liittyi kielletyn SKP:n peitejärjestönä toimivaan SSTP:een työskennellen puhujana ja järjestäjänä puolueen lakkauttamiseen elokuuhun 1923 saakka. Lehtinen jatkoi SKP:n maanalaisissa tehtävissä ja oli myös Helsingin työväenyhdistyksen naisosaston puheenjohtaja 1923–1925. Vuonna 1925 Lehtinen valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon kommunistien vaalijärjestön STPV:n listoilta, jonka jälkeen hän toimi laillisten nais-ja raittiusjärjestöjen sekä kommunistien hallitseman Suomen Ravinto- ja Nautintoainetyöväen Liiton luennoitsijana.[5] Lehtinen yritti myös paluuta eduskuntaan, mutta hanke kariutui kommunistien sisäisiin kiistoihin.[3]

Joulukuussa 1929 Lehtinen vangittiin poliittisen toimintansa vuoksi samanaikaisesti Oskari Lammisen ja Katri Järvisen kanssa.[7] Lehtinen asetettiin kymmenen muun kommunistin tavoin syytteeseen valtiopetoksen valmistelusta ja huhtikuussa 1930 Turun hovioikeus tuomitsi hänet 2 vuoden kuritushuonerangaistukseen.[8][9]

Tuomionsa kärsittyään Lehtinen muutti vuonna 1932 Neuvostoliittoon, jossa hän asettui Petroskoihin. Lehtinen pysytteli syrjässä poliittisesta toiminnasta, minkä johdosta ilmeisesti säästyi Stalinin puhdistuksilta. Hänen tyttärensä Inkeri Lehtinen sen sijaan nousi korkeaan asemaan puolueorganisaatiossa.[5] 1930-luvun aikana Lehtinen kirjoitti Yrjö Sirolan ehdotuksesta muistelemansa, joita ei ole toistaiseksi julkaistu.[3] Suomen poliittisen tilanteen muututtua hän palasi kotimaahansa 1945 ja asui viimeiset vuotensa Helsingin Siltasaaressa. Lehtisestä tuli arvostettu työväenliikkeen veteraani ja SKP:n kunniapuheenjohtaja, joka oli mukana muun muassa SNDL:n toiminnassa. Lehtinen kuoli Helsingissä 81-vuotiaana syyskuussa 1954.[5]