Samurai

Sana samurai on japanin kielen verbin saburau / samurau substantiivimuoto, joka tarkoittaa "hän, joka palvelee". Isännätöntä samuraita kutsutaan roniniksi.[3]

Samuraiden sotilasluokka sai alkunsa Japanissa joskus 930-luvulla.[4] Asevelvollisuus oli lakkautettu vuonna 792, minkä jälkeen Heian-kaudella 794–1185 ylimystö perusti itselleen yksityisarmeijoita. Feodaaliherrat eli daimiot palkkasivat samuraita puolustamaan maitaan kilpailijoita, valtion vihollisia sekä vihamielisiä heimoja ja ryöväreitä vastaan. Samurait eivät olleet ainoa soturiluokka Japanissa, mutta he olivat ainoa, joka palveli keisarillista hovia.[2]

Kun daimiot itse oleskelivat pääkaupungissa Kiotossa, he antoivat maakuntansa hallinnon ja järjestyksenpidon paikallisten samuraiden hoidettavaksi. Näiden viransijaisten lapset perivät sitten isiensä työn ja jatkoivat isäntäsukunsa palvelemista. Palveluksistaan palkinnoksi samurait saivat osia isäntänsä maista ja niillä toimivista maanviljelijöistä eli maaorjista. Nämä talonpojat myös seurasivat ratsain taistelleita samuraita taisteluhin jalkaväkenä (ashigaru). Samuraiden erikoisasema talonpoikiin verrattuna näkyi siinä, että he saivat kantaa asetta eivätkä joutuneet maksamaan vuokraa maastaan.[5]

Samurait saattoivat asua varuskunnissa, linnassa tai omissa kodeissaan. Moni samurai tuli Kanton tasangolta, missä he olivat keränneet taistelukokemusta pohjoisia ainuheimoja vastaan käydyillä sotaretkillä. Niiden aikana soturit olivat alkaneet kehittää omaa käyttäytymiskoodistoaan, jonka avulla he saavuttivat mainetta ja asemaa vertaistensa ja isäntiensä keskuudessa. Tärkeää oli rohkeus taistelukentällä. Samurait alkoivatkin ratsastaa taisteluun julistaen huutaen esivanhempiensa nimiä ja aiempia tekojaan, ja he haastoivat kenet tahansa vihollisen riveistä kaksintaisteluun. Myöhemmin huutojen tilalle tulivat sotaliput.[2]

Kamakura-kaudella 1185–1333 Japaniin syntyi uusi sotilashallintojärjestelmä, jota hallitsivat soturit ja jota johti sotilasdiktaattori shōgun. Tämä järjestelmä säilyi aina 1800-luvulle saakka.[2] Sekasortoisella Muromachi-kaudella paikalliset samuraivoimat saivat maasta yhä enemmän otetta. Näihin aikoihin Japanin 20 miljoonasta asukkaasta kaksi miljoonaa kuului samurai-luokkaan.[6]

Samurait saivat Tokugawa-kauden 1603–1868 aikana standardisoidun järjestelmän määrittämään heidän asemansa ja arvojärjestyksensä. Alin taso oli gokenin, feodaaliherran vasalli. Toinen taso oli goshi, joka sai viljellä omaa maataan mutta ei saanut kantaa kahta miekkaa. Kolmas taso oli hatamoto, jonka odotettiin puolustavan herransa etuja hengellään ja taistelevan kuolemaan asti. Vangitsemisen edessä samurain odotettiin tekevän itsemurhan eli seppukun. Tämän jälkeen samurain seuraajien ja palvelijoiden odotettiin tekevän samoin (junshi).[2]

Kansallinen Samurai-dokor eli palvelijoiden johtokunta tarkkaili gokenineja ja jakeli rangaistuksia rikkomuksista. Vuodesta 1591 alkaen samuraiden ei enää sallittu olla samanaikaisesti maanviljelijöitä ja sotureita, vaan he joutuivat valitsemaan jommankumman. Näin heidät saatiin enemmän riippuvaisiksi isännistään ja lojaaleiksi näille.[2]

Samurailla oli Tokugawa-kaudella oikeus surmata aateliton, joka käyttäytyi epäkunnioittavasti. Samurailla oli myös oikeus surmata aviorikoksen tehnyt vaimonsa. Lisäksi samurai sai hakea lupaa verikostoon (katakiuchi) surmatakseen ylempiarvoisensa, kuten isänsä tai isoveljensä, surmaajan. Ilman lupaa tällainen kosto johti samurain rankaisemiseen.[7]

Samurai haarniskassaan. Valokuva 1860-luvulta.

Samuraiden kausi loppui pian Meiji-restauraation jälkeen, kun samuraiden tulot lakkautettiin ja heiltä poistettiin aseenkanto-oikeus. Japanin ruhtinaskunnat lakkautettiin 1869 ja daimiot lähetettiin eläkkeelle. Maahan säädettiin yleinen asevelvollisuus 1872. Samuraiden riisinä saama palkka lakkautettiin ja tämä etu muutettiin valtion obligaatioiksi, jotka tuottivat vuotuista korkoa. Samuraille tämä merkitsi kuitenkin merkittävää tulojen vähennystä. Samurait joutuivat hakeutumaan toisiin töihin, kuten opettajiksi, virkamiehiksi, upseereiksi tai yrittäjiksi. Kyūshūn Satsuman hanin samurait nousivat vielä kapinaan 1877, mikä kukistettiin suurin ponnistuksin.[8]

Tokugawa-kaudella vuoteen 1868 saakka vain samurailla oli periaatteessa oikeus käyttää sukunimeä. Samurain sukunimi kirjoitettiin yleensä kahdella kiinalaisella kirjoitusmerkillä eli kanjilla, joskus kolmella. Moni samurain sukunimi viittasi johonkin maantieteelliseen paikkaan, kuten Takeda, ‘bambuviljelmä’.[9]

Myös samuraiden muut nimikäytännöt erottivat heidät tavallisesta väestä. Sukunimeä seurasi sarja vaihtuvia nimiä, joilla kaikilla oli samuraille jokin merkitys. Samurain ensimmäinen etunimi oli hänen lapsinimensä, jota hänestä käytettiin murrosiän aikuistumisriittiin asti 13–17 vuoden iässä. Silloin samurai sai kaksi uutta nimeä, joista ensimmäinen usein heijasteli hänen syntymäjärjestystään, ja sitä käyttivät hänen perheensä ja parhaat ystävänsä. Toista etunimeä käytettiin virallisemmissa yhteyksissä. Joillakin samurailla oli vielä kolmaskin etunimi, joka korosti hänen oppineisuuttaan. Eläkeiässä jotkin samurait ottivat käyttöön buddhalaisen nimen. Kuolemansa jälkeen joillekin korkea-arvoisille samuraille annettiin vielä kuolinnimi. Daimyot saattoivat myöntää alaisilleen samuraille kunniasukunimiä. Samurai saattoi käyttää myös jotain arvonimiä.[9]

Samurain ”miestentaidot” (dangyo) olivat taitoja, joita samurain oli opiskeltava ja taidettava, jotta hän olisi hyödyksi isännälleen. Täydellisenä tällainen oppi tuli ylemmän samurai-luokan osalle, ja alemmat luokat joutuivat tyytymään hajanaisempaan kokonaisuuteen.[10]

Samurai koulutettiin sotataidoissa (bu) sekä sivistystaidoissa eli “rauhantaidoissa” (bun). Sotataidot olivat pitkään tärkeämpiä kuin sivistystaidot, sillä samurait tarvitsivat niitä epävakaissa oloissa, mutta Tokugawa-kauden rauhallisten olojen aikana 1600-luvun lopulta alkaen sivistystaitojen merkitys nousi sotataitojen edelle.[11]

Samurain sotataitokoulutus alkoi 10-vuotiaana, joskus nuorempanakin.[2] Samuraille opetettaviin sotataitoihin kuuluivat miekkailu (kenjutsu), jousiammunta (kyūjutsu), ratsastus (bajutsu), keihäänkäyttö (sōjutsu) sekä ilman aseita käytävä taistelu (jujutsu).[12]

Sivistystaitoihin kuuluivat etenkin kirjallisuuden ja historian opiskelu sekä runonkirjoituksen taito.[12] Myös esimerkiksi teetaide, taidemaalaus ja puutarhasuunnittelu kuuluivat joidenkin samuraiden hallitsemiin sivistystaitoihin.[11]

Samuraita aseineen ja haarniskoineen noin vuosilta 1802–1814.

Samurain jousi tehtiin yleensä laminoidusta bambusta, joka kierrettiin puisen ytimen ympärille. Nuolet olivat yleensä 86–96 senttimetriä pitkiä, ja niissä oli bambuvarsi, rautainen tai teräksinen terä sekä höyhenperä lennon vakauttamiseksi.[2]

Japanilaiset miekat olivat keskiaikaisten miekkojen parhaimmistoa. Pitemmän miekan, katanan, terä oli noin 60 senttimetriä pitkä. Lyhyen miekan, wakizashin, terä oli 30 senttimetriä. Samuraimiekka oli käyrä ja tehty teräksestä. Kahva tehtiin puusta, päällystettiin jättiläisrauskun nahalla ja sidottiin silkillä. Samurai kantoi kumpaakin miekkaansa terä ylöspäin. Joskus samurailla oli vielä mukanaan lyhyt tikari, tantō.[2]

Alkuaikoina samurait käyttivät myös peistä (yari) ja salkoasetta (naginata). Miekka nousi 1600-luvulta alkaen jousta tärkeämmäksi aseeksi, “samurain sieluksi”. Vain täydet samurait saivat vuoden 1588 jälkeen kantaa katanan lisäksi myös lyhyempää miekkaa, josta tulikin tärkeä statussymboli samuraille. Tuliaseiden käyttöönoton jälkeen jotkut samurait alkoivat kantaa pistoolia.[2]

Samurain haarniska koostui kapeista pronssi- tai rautapaloista, jotka oli sidottu yhteen narulla tai nahalla. Myös nahkalevyjä käytettiin keskiajalla. Tuliaseiden tultua käyttöön samurait alkoivat käyttää yhtenäistä eurooppalaistyylistä rintapanssaria. Samurain kypärä (kabuto) tehtiin yleensä niitatuista rauta- tai teräslevyistä. Kypärässä saattoi olla koristeena esimerkiksi sarvet tai kuunsirppi. Jotkut samurait käyttivät pelottavan näköistä kasvomaskia (menpo). Jalkojaan samurait eivät suojanneet mitenkään.[2]

Samurain haarniskan ja kypärän kuvioinnista näki yleensä hänen arvonsa, divisioonansa ja kotiseutunsa.[2]

Samurait ajelivat yleensä tukkansa etuosan, jotta kypärä olisi tuntunut mukavammalta. Muu tukka oli pitkä ja sidottiin takaa kiinni. Taistelussa samurai vapautti hiuksensa.[2]

Samurailla oli omintakeinen vaatetus ja kampaus, jopa kävelytyyli, jotka erottivat hänet tavallisesta väestä. Kaikenikäiset samurait ja heidän vaimonsa käyttivät kimonoa (kosode). Sen alla olivat alusvaatteet ja niiden alla lannevaate. Ulkona samurai käytti leveitä housuja (hakama) ja kimonon päällä pitkähihaista takkia (haori). Samurain vaatteiden väristä saattoi päätellä hänen arvonsa. Samurai kantoi vasemmalla puolellaan vyöllä kahta miekkaa, jotka saivat hänet kävelemään tunnusomaisin askelin lantio edellä. Jaloissaan hänellä oli sukat ja nahkasandaalit. Pää oli tavallisesti paljaana. Linnaan mennessään samurai käytti muodollista ja seremoniallista vaatetusta (kamishimo), johon kuului tietyntyyppinen kimono ja housut. Vaatteet olivat yleensä puuvillaa, mutta silkin suosio kasvoi Tokugawa-kaudella.[13]

Samuraihin yhdistetään nykyisin bushidō, ‘soturin tapa’, joka viittaa soturien ihanteisiin. Käsite syntyi kuitenkin vasta 1800-luvulla samuraijärjestelmän jo lakattua olemasta. Monen historioitsijan mukaan samurailla ei koskaan ollut kattavaa tai yhdenmukaista, selkeästi ilmaistua käyttäytymiskoodistoa.[14]

Kamakura- ja Muromachi-kausilla samurain käyttäytymisihannetta kuvattiin sanoilla “ratsun ja jousen tapa”, joka erotti heidät hovin aristokraateista. Näihin arvoihin kuuluivat muun muassa rohkeus, kunnia, lojaalisuus isännälle sekä valmius uhrata itsensä taistelussa. Yleispätevää käyttäytymissäännöstöä ei kuitenkaan ollut, eivätkä samurait todellisuudessa olleet kovinkaan lojaaleja, vaan vaihtoivat isäntää omien tarpeidensa mukaan.[14]

Tokugawa-kauden rauhanoloissa samurait vaihtoivat todellisen taistelun taistelulajeihin, ja heidän lojaalisuutensa isännilleen vahvistui pakon edessä. Samuraiden odotettiin kehittävän taistelulajitaitojaan, työskentelevän kouluviranomaisina ja toimivan roolimalleina muille yhteiskuntaryhmille.[14]

Tomoe Gozen on harvinainen, joskin historiallisesti epävarma esimerkki oikeasta naispuolisesta samuraista. Shitomi Kangetsun piirros.

Naiset eivät olleet varsinaisia samuraita, vaan samurai-luokan naisia kutsuttiin soturikotitalouksien jäseniksi (buke no onna).[15] Samurain vaimosta käytettiin nimitystä okusan (hän joka jää kotiin). Taloudenhoito oli samurai-luokan naisten päävelvollisuus varsinkin feodaaliaikana, jolloin suvun miehet saattoivat olla pitkiä aikoja poissa osallistuen sotiin kaukana kotiseudulta vaikeakulkuisessa Japanissa. Miehen poissa ollessa samuraivaimo vastasi ja teki päätökset kaikesta kotiin liittyvästä: niin taloudesta, kodinhoidosta, viljelyksistä, rahankäytöstä ja jopa kodin aseellisesta puolustamisesta.

Muualla maailmassa samuraista kuultiin laajemmin ensi kertaa, kun Japani oli avautunut lännelle vuonna 1853. Yhdysvalloissa järjestettiin 1870-luvulta alkaen useita näyttelyitä, joissa miljoonat ihmiset pääsivät tutustumaan samuraiden ja muun Japanin materiaaliseen kulttuuriin. Niiden seurauksena samuraiesineistön ja -aseiden keräilystä tuli suosittua Yhdysvalloissa.[16]

1900-luvun alkupuolella Japanin sotamenestys ja militarismi yhdistyivät länsimaalaisissa mielissä usein samuraiperinteeseen ja bushidoon, ‘soturin tiehen’. Toisen maailmansodan japanilaiset kamikazelentäjät rinnastettiin kuuluisaan 47 rōninin tarinaan, jossa joukko samuraita tekee itsemurhan.[16]

Hävityn toisen maailmansodan jälkeen miehittäjät riisuivat japanilaisen yhteiskunnan kokonaan militarismista ja muustakin samuraihin viittaavasta. Samuraielokuvat sensuroitiin tai tuhottiin, ja samuraiarvojen tukijaksi nähtyä Kabuki-teatteriakin sensuroitiin.[16]

Samuraielokuvia alettiin jälleen nähdä 1950-luvulla. Niistä merkittävin on Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954), joka sai paljon jäljittelijöitä lännessä. 1990-luvulta alkaen samurait ovat nousseet näkyviksi hahmoiksi japanilaisessa kulttuurissa niin Japanissa kuin ulkomaillakin, elokuvien lisäksi myös esimerkiksi sarjakuvissa ja videopeleissä. Japanin jalkapallomaajoukkueen lempinimi on “Siniset samurait”.[16]

• Fält, Olavi K. & Tuovinen Anna & Nieminen, Kai & Vesterinen, Ilmari: Japanin kulttuuri. Otava, 1994, 2.p 1999. ISBN 951-1-12746-2.
• Lompolo, Juhani: Samurait: Japanin klassisia sankaritarinoita. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3156-4.
• Reenpää, Timo (päätoimittaja): BU – Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9.
• Vaporis, Constantine Nomikos: Samurai: An Encyclopedia of Japan’s Cultured Warriors. ABC-CLIO, 2019. ISBN 978-1-4408-4270-2.

• Kure, Mitsuo: Sotaisat samurait. (Samurai: An illustrated history, 2002.) Suomentanut Kai Kankaanpää. Helsinki: Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7138-X.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Samurai Wikimedia Commonsissa