Samuel Palmer

Samuel Palmer (27. tammikuuta 1805 Lontoo – 24. toukokuuta 1881 Redhill, Surrey) oli brittiläinen taidemaalari ja etsaaja, joka tunnetaan parhaiten visionäärisistä maisemamaalauksistaan.[1] Vaikka niiden aiheet ovat perinteisiä maalaisaiheita, rikkaiden muotojen ja värien käyttö tekee niistä omaperäisiä.[2] Palmer oli keskeinen henkilö englantilaisessa romantiikassa.[3]

Samuel Palmer, omakuva noin vuodelta 1825.

Palmerin isä oli kirjakauppias, joka kannusti häntä jo varhain suuntautumaan taiteilijaksi. Perhe oli alkujaan baptisteja, mutta Palmer omaksui myöhemmin eräänlaisen korkeakirkollisen anglikaanisen vakaumuksen ja kiinnostui samalla keskiajan taiteesta. Palmer sai jo vuonna 1819 esiteltyä joitain töitään Royal Academyssa, mutta tässä vaiheessa hän suosi vielä perinteistä tyyliä. Seuraavina vuosina hänen tyylinsä kuitenkin kehittyi visionääriseen, mystiseen ja uskonnolliseen suuntaan.[1] Hän loi omaperäisen tyylin, jota on luonnehdittu primitiiviseksi. Muutokseen vaikutti luultavasti Palmerin tutustuminen taidemaalari John Linnelliin.[4] Linnell esitteli Palmerin lokakuussa 1824 William Blakelle, josta tuli hänelle tärkein innoittaja. Palmer vaikuttui Blaken töiden itsenäisestä luonteesta ja mielikuvituksekkaasta kuvastosta, ja Blake kannusti Palmeria jatkamaan pidemmälle mystiikan suuntaan.[1][4] Blaken vaikutus näkyy selvästi Palmerin vuosina 1824–1825 tekemässä maalauksessa Pyhän perheen lepo ja samoihin aikoihin valmistuneissa seepiapiirroksissa.[1] Tosin Blakesta poiketen Palmer keskittyi tuotannossaan pääosin maisema-aiheisiin, ja ilmensi niissä melko viattomalla tavalla rakkauttaan luontoon vastakohtana Blaken teosten monitasoiselle ja usein ironiselle sanomalle.[3] Palmerin suuria innoittajia olivat myös Jakob Böhmen, John Miltonin ja John Bunyanin kaltaiset uskonnolliset kirjailijat.[1]

Samuel Palmer: The Magic Apple Tree (1830).

Vuosina 1826–1835 Palmer asui Shorehamin kylässä koillisessa Kentissä, mitä hän myöhemmin muisteli luovimpana kautenaan ja elämänsä onnellisimpana aikana. Hänen ympärilleen oli syntynyt nimellä ”Ancients” (muinaiset) tunnettu taiteilijaryhmä, jonka jäsenet halusivat hylätä nykyaikaisen yhteiskunnan etsiäkseen entisaikojen hengellisyyttä. Ryhmän muut tunnetut jäsenet olivat Edward Calvert, George Richmond ja Henry Walter.[5] Tuona aikana Palmerin taide sai naturalistisempia piirteitä, mutta säilytti edelleen visionäärisen luonteensa. Hänen tuottoisin kautensa osui vuosiin 1827–1830. Palmer etääntyi kuitenkin vähitellen nuoruutensa uskonnollisesta kiihkosta ja samalla myös aiemmasta tyylistään.[1] Hän tosin maalasi viimeisten Shorehamin vuosiensa aikana suurimmat ja runollisimmat maalaismaisemansa, mutta hänen työnsä ei saanut kriitikkojen tunnustusta ja vähitellen hän menetti kiinnostuksensa maalaiselämään Shorehamissa. Hän muutti vuonna 1835 takaisin Lontooseen.[5] Hän teki myöhemmin vaelluksia Walesissa ja Italiassa, mutta ei tavoittanut enää nuoruutensa intoa.[1]

Palmer meni vuonna 1837 naimisiin Linnellin tyttären kanssa ja Italian-matkansa jälkeen hän asettui aloilleen. Nyt hän onnistui löytämään paremmin kriitikkoja ja taiteenostajia miellyttäneen tyylin ja siirtyi vuoden 1850 tienoilla tekemään etsauksia. Hän kävi enää vain noin kerran vuodessa tekemässä luonnoksia maaseudulla.[6] Hänen myöhäiskautensa parhaana työnä pidetään kesken jäänyttä maisemataulujen sarjaa, joiden aiheena olivat Miltonin varhaiset runot. Toinen kesken jäänyt suurtyö oli Vergiliuksen Bucolican kääntäminen englanniksi ja kuvittaminen. Kuollessaan vuonna 1881 Palmer oli siihenastisen arvostuksensa huipulla. Myöhemmin suhtautuminen hänen taiteeseensa on vaihdellut, mutta 2000-luvulla kiinnostus hänen töihinsä on ollut jälleen lisääntymässä.[7] Palmerin tyyliltään perinteisempää myöhäistuotantoa on perinteisesti pidetty merkkinä hänen taiteensa tason laskusta, mutta myöhemmin sitäkin on alettu arvostaa.[8]