Samuel Baker

Bakerin isä Samuel Baker oli varakas laivanomistaja ja pankkiiri, joka omisti sokeriplantaaseja Mauritiuksella ja Jamaikalla. Baker oli toinen ja vanhin aikuiseksi elänyt vanhempiensa kahdeksasta lapsesta, ja hän peri isänsä varallisuuden tämän kuoltua vuonna 1862. Baker kävi koulua Rottingdeanissa ja Gloucesterissa, sai yksityisopetusta Tottenhamissa ja matkusti vuonna 1840 puoleksitoista vuodeksi Saksaan täydentämään opintojaan. Siellä hän käytti suuren osan ajastaan metsästykseen ja oppi taitavaksi kiväärin käytössä. Palattuaan Englantiin hän nai vuonna 1843 Henrietta Biddulphin ja työskenteli sen jälkeen isänsä palveluksessa Lontoossa. Vuonna 1845 hän hoiti jonkin aikaa perheensä plantaasia Mauritiuksella yhdessä John-veljensä kanssa.[2]

Baker asui vuosina 1846–1855 Ceylonilla.[1] Hän perusti oman kahviplantaasin ja brittiläisen siirtokunnan vuoristoseudulle Nuwara Eliyaan, otti liikekumppaneikseen veljensä Johnin ja Valentinen ja sai lopulta hankkeen menestymään vaikeissa oloissa. Ceylonin-vuosinaan Baker sai mainetta suurriistanmetsästäjänä. Hän kokeili norsun- ja hirvenmetsästyksessä uusia kiväärimalleja ja väijymis- ja ampumistekniikoita sekä kirjoitti kokemuksistaan kaksi kirjaa.[2] Baker palasi Englantiin vuonna 1855, mutta hänen vaimonsa Henrietta kuoli saman vuoden lopussa lavantautiin Ranskassa.[2][3] Kaksi heidän seitsemästä lapsestaan oli kuollut jo aiemmin Mauritiuksella ja matkalla Ceylonille.[2]

Baker yritti värväytyä vapaaehtoisena Krimin sotaan, mutta hänen saapuessaan Krimille sota oli juuri päättynyt, joten paluumatkalla hän kiersi metsästämässä Balkanilla.[2] Hän palasi sinne vuonna 1858 Tonavan varsilla metsästysretkellä olleen Punjabin maharadžan Duleep Singhin seurassa. Heidän pistäytyessään vuonna 1859 Vidinin kaupungissa Baker löysi orjamarkkinoilta lapsena Osmanien valtakuntaan orjuuteen joutuneen unkarilaissyntyisen Florence von Sassin ja kuljetti tämän vapauteen. Heistä tuli pariskunta 20 vuoden ikäerosta huolimatta.[2][4][5] Vuosina 1859–1860 Baker toimi Romaniassa Constanțan ja Tonavan välistä rautatieyhteyttä rakentaneen rautatieyhtiön johtajana. Radan valmistuttua hän matkusteli von Sassin kanssa Vähässä-Aasiassa.[2]

Florence ja Samuel Baker, Alphonse de Neuvillen piirros vuodelta 1867.

Kuultuaan maanmiestensä John Hanning Speken ja James Augustus Grantin vuonna 1860 aloittamasta tutkimusmatkasta Baker päätti lähteä Afrikkaan etsimään Niilin lähdettä. Hänen aikeenaan oli myös tavoittaa Speke ja Grant.[2] Baker aloitti matkansa von Sassin kanssa Kairosta huhtikuussa 1861. He samosivat noin vuoden ajan Niilin sivujokia Atbaraa ja Sinistä-Niiliä sekä niiden sivujokia Sudanin ja Etiopian rajaseudulla. Baker oppi arabian kielen ja metsästi paikallisten arabien kanssa.[2][3][1] Tukikohtanaan hänellä oli Sofi-niminen kylä Atbaran varrella. Baker sai muun muassa selville, että Niilin sedimentti oli lähtöisin sen sivujoista Etiopiassa. Baker ja von Sass saapuivat kesäkuussa 1862 Khartumiin, jossa he odottivat puoli vuotta sadekauden päättymistä.[2]

Joulukuussa 1862 Bakerin ja von Sassin johtama retkikunta lähti Khartumista kolmella aluksella kohti Valkoisen-Niilin yläjuoksua. He kohtasivat helmikuussa 1863 Gondokorossa Speken ja Grantin, jotka olivat paluumatkalla vaellettuaan Afrikan itärannikolta Victorianjärvelle.[2][3] Vastineeksi Bakerin tarjoamista tarvikkeista ja aluksista Speke luovutti hänelle karttoja ja kertoi kuulleensa toisesta suuresta järvestä, Luta N’zigéstä. Baker ja von Sass jatkoivat matkaansa Gondokorosta maaliskuussa 1863. Turvatakseen huoltonsa he joutuivat lyöttäytymään paikallisen norsunluu- ja orjakaravaanin matkaan, vaikka Baker oli jatkuvasti hyvin huonoissa väleissä arabiorjakauppiaiden kanssa ja nämä yllyttivät hänen kantajiaan kapinoimaan. Baker ja von Sass vierailivat Bunyoron valtakunnan pääkaupungissa Kisunassa kuningas Kamrasin luona.[2]

Baker ja von Sass saavuttivat 14. maaliskuuta 1864 Luta N’zigé -järven Mbakovian luona.[2] Baker piti järveä Niilin alkulähteenä ja nimesi sen prinssipuoliso Albertin mukaan Albertinjärveksi (Albert Nyanza).[1][6] He tutkivat järven itärantaa aina Victorian Niilin suulle saakka, mutta luopuivat aikeesta jatkaa pohjoisemmas löytääkseen Valkoisen-Niilin (Albertin Niilin) alkukohdan. Sen sijaan he kulkivat ylös Victorian Niiliä ja löysivät Murchisonin putouksen, jonka Baker nimesi ystävänsä Roderick Murchisonin mukaan. Baker vietti kaksi kuukautta kuumeessa Patoaanin saarella, kunnes kuningas Kamrasi haetutti hänet ja von Sassin takaisin Kisunaan, mistä he lähtivät paluumatkalle marraskuussa 1864. He saapuivat Khartumiin toukokuussa ja Englantiin lokakuussa 1865. Pian tämän jälkeen Bakerin avioliitto von Sassin kanssa virallistettiin.[2]

Baker julkaisi Englannissa suosioon kohonneen matkakuvauksen, jossa hän kuvasi myös orjakauppaa Sudanissa.[3] Baker sai monia suosionosoituksia, sillä hänen katsottiin yhdessä Speken ja Grantin kanssa selvittäneen Niilin lähteen arvoituksen. Hänelle myönnettiin Royal Geographical Societyn kultamitali ja useiden maiden maantieteelliset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen.[2] Hänet lyötiin ritariksi vuonna 1866.[1]

Baker matkusti vuonna 1869 prinssi Edvardin seurueessa Egyptiin.[2] Hän suostui kediivi Ismail paššan pyynnöstä johtamaan yli tuhannen miehen vahvuista sotilasretkikuntaa, joka ulottaisi Egyptin vallan Niilin yläjuoksulle päiväntasaajan seudulle Gondokorosta etelään sekä Victorianjärven alueelle.[2][3] Baker sai huhtikuussa 1869 valtuudet toimia valloitettavan alueen kuvernöörinä neljä vuotta, minä aikana hänen tuli vakiinnuttaa Egyptin valta, lopettaa orjakauppa, perustaa kauppa-asemien verkosto sekä käynnistää puuvillan viljely ja vesiliikenne Afrikan suurilla järvillä. Kediivi Ismail myönsi hänelle paššan arvon ja kenraalimajurin arvon osmanien armeijassa.[2] Palkkaa Baker sai 10 000 puntaa vuodessa koko kuvernöörikautensa ajan.[4] Hän lähti vaimoineen matkaan Kairosta joulukuussa 1869, mutta Suddin suoalueen ylittäminen hidasti retkikuntaa.[2][3] Baker saapui huhtikuussa 1871 Gondokoroon, ja julisti toukokuussa sen ja ympäröivän seudun kediivin nimissä liitetyksi Egyptiin.[2]

Ismaililta saamillaan valtuuksilla Baker perusti Niilin yläjuoksulle Ekvatorian provinssin. Neljän vuoden kuvernöörikaudesta ensimmäinen vuosi oli kulunut seudulle pääsemiseen ja toinen kului tukikohtien perustamiseen sekä joukkojen järjestämiseen.[3] Jotkin paikalliset heimot vastustivat valloittajia, toiset liittoutuivat heidän kanssaan arabiorjakauppiaita vastaan. Gondokoron seudulla asuneet barit eivät hyväksyneet valloitusta ja ryhtyivät aseelliseen vastarintaan Bakerin takavarikoitua heiltä karjaa joukkojensa ruokkimiseen.[2] Yrittäessään vuonna 1872 laajentaa valtaansa Bunyoroon Baker ajautui sotaan Kamrasin seuraajan Kabalegan kanssa ja joutui perääntymään Fatickiin, josta tuli provinssin eteläisin tukikohta. Kuvernöörinä Baker aloitti orjakaupan murentamisen ja loi pohjan siirtomaavallalle Etelä-Sudanissa, mutta ei onnistunut luomaan vahvaa valtaa Gondokoron ja Fatickin tukikohtien väliselle seudulle eikä valloittamaan toimeksiantoonsa sisältyneitä Bunyoron ja Bugandan kuningaskuntia. Hän palasi Englantiin vuonna 1873.[2][3] Kediivi Ismail nimitti samana vuonna Ekvatorian uudeksi kuvernööriksi toisen britin, Charles George Gordonin, joka jatkoi Niilin yläjuoksun kartoitusta.[7]

Baker asui loppuelämänsä Sanford Orleigh’n kartanossa Englannin Devonissa lähellä Newton Abbotia, jonka kaupunginvaltuustoon hänet valittiin. Hän teki metsästysmatkoja eri puolille maailmaa ja yhden maailmanympärimatkan vaimonsa kanssa. Hän muun muassa kaatoi Intiassa 22 tiikeriä eri matkoilla.[2] Baker vastusti brittien perääntymistä Sudanista vuonna 1885 ja myötävaikutti siihen, että alueen takaisinvaltaus annettiin myöhemmin Herbert Kitchenerin vastuulle.[8] Baker kuoli sydänkohtaukseen kotonaan vuonna 1893.[2]