Salli Saari

Salli Sisko Saari (o.s. Kaukinen, s. 19. heinäkuuta 1944 Jämsä)[1] on suomalainen psykologi. Hän on ollut perustamassa Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologitoimintaa. Hän oli vuodesta 2007 alkaen Psykologian tieteellisen neuvottelukunnan jäsen.[2] Neuvottelukunta muotoilee suosituksia psykologian eri sovellusaloilla käytettävistä työmenetelmistä. Suositukset on tarkoitettu sekä psykologien ammattikunnalle että asiakkaille ja viranomaisillekin.[3]

Saari valmistui ylioppilaaksi vuonna 1963 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1968. Hän valmistui lisensiaatiksi 1979 ja väitteli valtiotieteiden tohtoriksi 1981 Turun yliopistossa. Vuodesta 1984 Saari on ollut Helsingin yliopiston terveydenhuollon psykologian dosentti.[1]

Vuodesta 1969 Saari työskenteli Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) psykologina. Hän oli YTHS:n valtuuskunnan jäsen 1969–1971 ja hallituksen jäsen 1973–1975 sekä työsuojelutoimikunnan puheenjohtaja 1986–1989. Vuosina 1982–1985 Saari oli Suomen Akatemian nuorempi tutkija.[1]

Saari veti SPR:n psykologien suuronnettomuuksien valmiusryhmää vuodesta 1993 ja on toiminut kriisi- ja katastrofipsykologian asiantuntija-, koulutus- ja työnohjaustehtävissä vuodesta 1994.[1]

Vuonna 2007 Saari sai Suomen Mielenterveysseuran pro salutate mentis -mitalin.[4] Vuonna 2008 hänelle myönnettiin työympäristötyön erityisansiomitali.[5] Vuonna 2009 Saarelle myönnettiin valtion tiedonjulkistamispalkinto.[1]

Saari katsoo, että suomalainen kriisityö on kehittynyt vaiheittain:

1. Alkuvaihe ajoittuu 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkupuolelle. Tuolloin äkillisen järkyttävän tapahtuman jälkeen järjestettiin psykologinen jälkipuinti-istunto. Samoihin aikoihin Suomen Mielenterveysseura ja A-klinikkasäätiö perustivat kriisikeskuksia Mobile-projektin kautta[6].
2. Kriisityön laajenemisvaihe ajoittuu 2000-luvun alkuvuosiin. Kriisiryhmien käyttämä menetelmä oli psykologinen jälkipuinti (debriefing).
3. 2010-luvulla alettiin kehittää ensilinjan auttajien toivomuksesta ammattihenkilöiden toteuttamaa psyykkistä ensiapua. Sen sijaan debriefing-menetelmä jäi sivuasiaksi. Tätä toimintaa ohjaa käsitys, että ihmisen välittömät reaktiot ja pitkäkestoiset reaktiot ovat osa henkilön psykologista sopeutumista. [7]