Salernon maihinnousu

Pohjois-Afrikan sotatoimien päätyttyä akselivaltain joukkojen antautumiseen liittoutuneiden sodanjohdolla oli erimielisyyttä siitä, missä sotatoimia jatkettaisiin. Winston Churchill halusi irrottaa Italian sodasta, mitä hän kutsui kevyeksi iskuksi akselivaltain vyön alle. Sodan kansansuosio Italiassa oli romahtanut ja Churchill uskoi maihinnousun seurauksena Italian luopuvan sodasta ja siten Välimeren alueen rauhoittuvan ja siten mahdollistavan liittoutuneille vapaan kulkemisen. Tämä vapauttaisi laivaston kalustoa Lähi-idän ja Tyynenmeren sotatoimiin sekä mahdollistaisi toimitusten lisäämisen Neuvostoliittoon. Lisäksi hyökkäys Italiaan sitoisi saksalaisten joukkoja pitäen ne poissa itärintamalta, mikä osaltaan loisi kuvan Josif Stalinin vaatimasta toisesta rintamasta.

Kenraali George Marshall sekä pääosa Yhdysvaltain ylintä johtoa halusi välttää operaatiota, joka voisi viivästyttää maihinnousua Eurooppaan. Maihinnoususta oli keskusteltu ja sen suunnittelu oli aloitettu vuonna 1942 ja se toteutui Normandian maihinnousuna (operaatio Overlord) kesällä 1944. Kun selvisi, ettei suurimittaista maihinnousua kyettäisi toteuttamaan vuonna 1943 sovittiin maihinnoususta Sisiliaan ilman sitoutumista jatko-operaatioihin. Franklin D. Roosevelt ja Churchill kuitenkin pitivät tarpeellisena sotatoimien jatkamista suunnitelmien välillä, jotta voitiin sitoa akselivaltain joukot taisteluun. Linjanvetoa jatkettiin Trident-kokouksessa Washingtonissa toukokuussa, mutta vasta heinäkuun lopulla Sisilian maihinnousun osoittaudutta menestykseksi saatiin päätös Benito Mussolinin kukistamisesta.

Sisilian maihinnousu heinäkuussa 1943 onnistui, vaikka runsaasti akselivaltain joukkoja pääsikin vetäytymään mantereelle. Heinäkuun lopulla Mussolini syöstiin vallasta ja uusi hallitus aloitti rauhan neuvottelut liittoutuneiden kanssa. Pikaisen maihinnousun uskottiin nopeuttavan ja helpottavan Italian irtautumista sodasta ja lopulta tuottavan nopean voiton saksalaisista, jotka jäisivät saarroksiin vihamieliseen maahan. Italian ja Saksan joukkojen vastarinta kuitenkin yllätti liittoutuneet ja sotatoimet alueella jatkuivat Berliinin antauduttua. Lisäksi liittoutuneet joutuivat huoltamaan valtaamillaan alueilla olleen siviiliväestön.

Operaatio alkoi 9. syyskuuta ilman ilmapommituksia ja laivaston tulivalmistelua. Alueen puolustuksesta vastasi Saksan 16. panssaridivisioonan komentaja kenraalimajuri Rudolf Sieckenius, joka oli muodostanut joukoistaan neljä taisteluosastoa. Dönemanin ryhmä oli Salernon itäpuolella, Stempelin ryhmä oli Pontecagnanon ja Battipaglian välillä, Holteyn ryhmä oli reservinä Persanossa ja von Doeringin ryhmä Albanellasta Rutinoon.

Maihinnoussut brittiläinen X armeijakunta, koostui brittiläisistä 46. ja 56. divisioonasta sekä Yhdysvaltain Ranger ja Britannian kommandoista. Rangerit eivät kohdanneet vastarintaa ja HMS Ledburyn tykkien tukemana valtasivat heille määrätyn vuoren laen. No. 2 Commando ja No. 41 Commando eivät myöskään kohdanneet vastarintaa vallatessaan La Molinan solan läpäisevän Salernosta Napoliin johtavan tien hallitsevat maastonkohdat.

Maihinnousseet divisioonat kokivat lujaa vastarintaa ja joutuivat laivatykistön tukemana taistelemaan itselleen jalansijan rannalta. Paestumissa ensi kertaa taistelussa olevat Yhdysvaltain 36. jalkaväkidivisioonan 141. ja 142. rykmentit saivat kovan vastaanoton. Ensin mainittu lyötiin hajalle ja se ei kyennyt saavuttamaan tavoitteitaan ja jälkimmäinen kykeni etenemään saatuaan apua 143. rykmentiltä.

Ensimmäisen taistelupäivän iltaan mennessä X armeijakunta oli vallannut noin 8–11 kilometrin sillanpään, vaikka 56. divisioona olikin jäänyt tavoitteistaan. Saksan XIV panssariarmeijakunnan komentaja Hermann Balck määräsi panssaridivisioona Hermann Göringin ja 15. panssarikrenätööridivisioonan osallistumaan taisteluihin. Lisäksi LXXVI panssariarmeijakunnan 29. panssarikrenatööridivisioona määrättiin Salernoon.

Tilanne 11.9. iltana Salernon sillanpäässä.

Liittoutuneet yrittivät laajentaa seuraavat kolme vuorokautta sillanpäätään ja saksalaiset estää sen sekä suojata vastahyökkäykseen koottavia joukkojaan. 12. syyskuuta X armeijakunta ryhmittyi puolustukseen vastaanottaakseen odottamansa saksalaisten vastahyökkäyksen.

Seuraavana aamuna alkoi vastahyökkäys. Herman Göring -divisioona hyökkäsi liittoutuneiden pohjoiseen sivustaan, mutta varsinainen isku tehtiin brittiläisen X ja Yhdysvaltain VI armeijakuntien saumaan Battipagliasta kohti merta olevalle linjalle painopisteen ollessa VI armeijakunnan kaistalla. Saksan 36. jalkaväkidivisioona valtasi Altavillan, mutta heidät lyötiin myöhemmin takaisin pimeän tultua. Taisteluosastot Kleine Limburg ja Krüger iskivät Persanoon työntäen tieltään 157. jalkaväkirykmentin ja tuhoten 143. rykmentin II pataljoonan.

Saksalaisten hyökkäys pysähtyi Caloren aukealla laivaston ja tykistön tukiessa pikaisesti kasattua puolustusryhmitystä. Yhdysvaltain joukkojen vastahyökkäys, jota täydensi alueelle tuotu 82. maahanlaskudivisioona. 14. syyskuuta iltana puolustus saatiin pitämään ja kriisi oli ohi.

Saksan 16. panssaridivisioona ja 29. panssarikrenatööridivisioona ryhmittyivät 15. syyskuuta puolustukseen, mikä samalla päätti niiden Paestrumille aiheuttaman uhan. Samana päivänä Kesselring raportoi liittoutuneiden ilmaylivoiman ja laivaston tuen estäneen LXXVI panssariarmeijakunnan etenemisen ja ryhmittymisen puolustukseen. XIV panssariarmeijakunnan saavutukset ratkaisisivat Saksan 10. armeijan menestyksen tai sitten armeijan tulisi vetäytyä.

16. syyskuuta saksalaiset XIV armeijakunta saavutti paikallista menestystä, mutta läpimurto jäi saavuttamatta. Seuraavana päivänä saksalaiset aloittivat irtautumisvalmistelut ja joukot irtautuivat 18.–19. syyskuuta ryhmittyen puolustukseen Volturnojoelle.