Salahmin ruukki

Salahmin rautaruukki toimi Pohjois-Savossa Vieremällä Salahmin kylässä vuosina 1807–1908. Ruukki käytti raaka-aineenaan järvien pohjasta nostettua järvimalmia (limoniittia).

Salahmin ruukki ja mylly Vieremällä; sillalta katsottuna.

Salahmissa raudan valmistus alkoi pienessä mittakaavassa jo 1807 kun ruotsalaiset Taalainmaalta tulleet veljekset Elias ja Lars Fredrik Dahlström perustivat pienen sulaton ja harkkorautapajan Murennusjoen Kyhjönkoskelle. Vuonna 1822 ruukin omistaja Anders Westerlund esitti senaatille anomuksen Suomen ensimmäistä putlausmenetelmää käytettäväksi Salahmin ruukissa, anomusta ei kuteinkaan hyväksytty[1]. Nämä laitokset vaihtoivat omistajaa tiheään tahtiin. Savon ja Karjalan läänin maaherra, kenraalimajuri Gustaf Aminoff omisti ruukin eräässä vaiheessa.[2] Kunnes vuonna 1828 raahelainen kauppaneuvos ja piispa Frans Mikael Franzénin nuorempi veli Zachris Franzén (1787–1852) osti ne 20 000 ruplalla. Franzén nimesi laitoksen Salahmin ruukiksi ja sai sille toimiluvan 1829. Ruukin raudan tuotanto oli tässä vaiheessa 150 kippuntaa (25 000 kiloa) rautaa vuodessa. Franzén perusti Pohjois-Savoon myös toisen rautaruukin 1831 Sonkajärven Jyrkkäkoskelle.

Järvien pohjasta nostettu malmi sulatettiin harkkoraudaksi harkkohyteissä joita sijaitsi Ostokoskella sekä Saarikoskelle ja Nissilän Myllykoskella. Vuonna 1859 valmistui kankirautapaja jossa harkkorauta taottiin vesivoimalla toimivilla moukareilla kankiraudaksi. Kankiraudasta tehtiin sitten rekirautoja, ankkureita ja kettinkiä. Vuonna 1837 uudistetussa manufaktuuripajassa taas valmistettiin kirveitä, lapioita, nauloja, hevosenkenkiä ym. taoksia. Valmiit tuotteet kuljetettiin hevoskyydillä joko lähikaupunkeihin tai sitten Raaheen jossa sijaitsi Salahmin raudan kauppa. Ruukin alueelle rakennettiin asuntoja työntekijöille ja siellä alettiin harjoittaa myös maanviljelyä ja karjataloutta koska lähiseudulta ei saatu riittävästi elintarvikkeita ruukin työväelle. 1850-luvun alussa valmistui ruukinpatruuna Franzénin perheen asunnoksi osin kaksikerroksinen, uusklassinen ruukin päärakennus kosken rannalle. Päärakennusta ympäröi laaja puisto jossa oli muun muassa huvimajoja.

Kauppaneuvos Franzénin kuoltua 1852 ruukin johtoon tuli hänen vävynsä Fredrik Sovelius nuorempi (1822–1897). Ruukin asioiden hoito hankaloitui sillä laivanvarustajana toiminut Sovelius asui vakituisesti Raahessa. Soveliuksen aikana ruukin alueelle valmistui 1858 80 lehmän kivinavetta jonne hankittiin lehmiä aina Hollannista saakka. Soveliuksen vaimo Lovisa Franzén perusti vuonna 1855 Salahmiin "Rouvan kouluksi" kutsutun Bell-Lancaster-tyyppisen koulun jossa varttuneemmat oppilaat avustivat opettajaa nuorempien oppilaiden opetuksessa. Ruukin raudantuotanto kasvoi niin että se oli 1857 jo 854 kippuntaa. Kankirautaa valmistui 1859 noin 460 kippuntaa ja erilaisia taoksia valmistui keskimäärin 89,3 kippuntaa vuodessa vuosien 1858–1873 välillä.

Salahmin ruukin liikenneyhteydet paranivat kun Saimaan kanava valmistui 1856. Fredrik Sovelius rakennutti 1858 38 lästin kaljaasi Salahmin joka aloitti liikenteen Maaningasta Kuopion kautta Saimaan kanavalle ja edelleen joko Pietariin tai Suomen rannikkokaupunkeihin ja vielä edemmäs Tallinnaan, Lyypekkiin ja Kööpenhaminaan. Kaljaasi haaksirikkoutui 1865 Ruotsin rannikolla.

Vuonna 1874 Sovelius myi ruukin viipurilaiselle Paul Wahl & Co:lle 246 000 markan hinnasta. Wahlin aikana ruukkiin rakennettiin masuuni joka korvasi harkkohytit. Ruukin tuottama rauta meni nyt Wahlin Varkaudessa sijainneille laitoksille. Raudan valmistus Salahmissa päättyi 1908 ja seuraavana vuonna ruukki siirtyi Wahlin Varkauden tehtaat ostaneelle A. Ahlström Osakeyhtiölle. Vuonna 1950 ruukin koskialueen ja päärakennuksen osti Savon Voima Oy.

Ruukin tuotantorakennukset purettiin 1900-luvun aikana mutta ruukinkartanon päärakennus puistoineen sekä muutamia talousrakennuksia on säilynyt. Salahmin ruukin päärakennuksessa toimii nykyään perhekoti.[3]

Museovirasto on määritellyt Savon järvimalmiruukit, joihin kuuluvat Salahmin ohella myös Jyrkkäkosken ja Haapakosken ruukit, valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi.[4]