Saksanniemen kahakka

Suomen suuriruhtinaskunnan ylin järjestysvalta kaatui maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä, kun kenraalikuvernööri Franz Albert Seyn vangittiin ja kansanjoukot pakottivat hänen alaisuudessaan toimineet vihatut poliisit eroamaan. Järjestyksenpito siirtyi venäläiselle sotaväelle, joka puolestaan luovutti sen edelleen järjestäytyneelle työväelle. Vielä maaliskuun aikana perustettiin kansanmiliisi, jonka toiminta loppui senaatin määräyksestä lähes koko maassa jo toukokuun lopussa. Miliisi jatkoi edelleen toimintaansa muun muassa Helsingissä, jossa se kuitenkin oli lakossa lähes koko heinäkuun.[3]

Lakon päätyttyä porvaristo perusti Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan alaisen miliisin vastapainoksi entisistä poliiseista kootun Yövartijayhdistyksen ja elokuisten elintarvikemellakoiden jälkeen pelkästään porvaristosta koostunut Helsingin kaupunginhallitus perusti kuun lopussa everstiluutnantti Bruno Jalanderin johtaman poliisireservin, jota alettiin kouluttamaan Kaivohuoneella. Jalander värväsi eri puolilta Suomea 400 miestä, joiden kouluttajiksi palkattiin keväällä viroistaan erotettuja entisiä komisarioita. Työväestö ei kuitenkaan luottanut Jalanderiin, koska hän oli aikaisemmin hajottanut maatalouslakkoja voimatoimin, ja lopulta työväen järjestyskaarti hajotti ”lahtarikaartina” pidetyn Kaivohuoneen poliisikoulun syyskuussa.[3]

Porvarillinen Setälän senaatti päätti 19. syyskuuta perustaa poliisikoulun, joka aloitti toimintansa Porvoossa. Sen toiminta oli salaista, eikä oppilaiksi hyväksytty lainkaan työväestön edustajia, vaan heidät värvättiin entisten poliisien, maanviljelijöiden ja ylioppilaiden keskuudesta. Lokakuun puoliväliin mennessä siihen oli liittynyt noin 200 miestä.[3] Ratsupoliiseja kouluttaneen opiston paikaksi valittiin Kiialan kartanoon kuulunut Saksanniemen tila, joka sijaitsi Porvoonjoen varrella noin neljä kilometriä kaupungin keskustan pohjoispuolella.[4] Sen johtajaksi valittiin aikaisemmin Suomen rakuunarykmentissä palvellut ratsumestari Gaston Ahrenberg. Hänen apulaisenaan toimi keväällä erotettu poliisikomissaari Pekka Kuokkanen, joka oli myös entinen rakuuna.[5]

Oppilaiden joukkoon onnistui kuitenkin värväytymään myös joitakin työläisiä, ja lopulta koulun toiminta paljastettiin Työmies-lehdessä. Vasemmisto piti sen perustamista työväestöä vastaan suunnattuna provokaationa ja porvariston valmistautumisena sisällissotaan.[3] Poliisikoulun hajottamisesta levisi ensimmäisiä huhuja jo lokakuussa, mutta ilmeisesti viranomaisten väliintulo esti Helsingin työväen järjestyskaartia toteuttamasta hanketta. Päätös Saksanniemen poliisikoulun hävittämisestä tehtiin lopullisesti ennen marraskuun puolivälissä alkanutta yleislakkoa, koska sen toiminnan epäiltiin haittaavan lakon toteuttamista Helsingissä.[6]

Elintarvikepulan synnyttämien lakkojen vuoksi koko kesä oli myös Porvoossa hyvin levoton. Elintarvikkeiden hinnat olivat muutaman kuukauden aikana nousseet pahimmillaan jopa kolminkertaisiksi. Kaupungissa toimi jo tuolloin useita kirja- ja lehtipainoja, joiden kirjaltajat olivat lakossa koko kesän ajan vaatien hinnannousujen johdosta suuria palkankorotuksia. Tuloksettomana päättyneen lakon jälkeen paikallinen työväenkaarti ja lakkokomitea pyysivät elokuussa Helsingin järjestyskaartilta apua ahneina pitämisensä kauppiaiden kuriinsaamiseksi. Porvoo oli tuolloin porvarienemmistöinen kaupunki, jonka suojeluskunnassa oli noin 150–200 jäsentä. Kokonaan siviilien johtamalla suojeluskunnalla ei kuitenkaan ollut aseita ja myös sen organisaatio oli hyvin hataralla pohjalla. Porvoon työväen järjestyskaartiin kuului 300–400 miestä, joilla ei myöskään ollut käytännössä lainkaan aseita. Lisäksi Porvoon Työväenyhdistyksen sisäiset kiistat tekivät järjestyskaartista hajanaisen, ja se piti itseään suojeluskuntaa sekä Saksanniemen poliisikoulua heikompana.[4]

Yleislakko käynnistyi Porvoossa vuorokautta Helsinkiä myöhemmin torstaina 15. marraskuuta. Lakko alkoi hajanaisesti ja sen yhteydessä esiintyi myös levottomuuksia, joihin työväenyhdistys pelkäsi suojeluskunnan ja poliisikoulun puuttuvan. Järjestyskaartilla oli hyvät suhteet Helsinkiin, josta vielä samana päivänä pyydettiin apua Saksanniemen poliisikoulun hajottamiseksi ja yleislakon turvaamiseksi. Lisäksi mukaan vaadittiin venäläisiä sotilaita.[4] Historioitsija Tuija Wetterstrandin tutkimuksen kukaan Porvooseen lähti ilmeisesti Helsingin varsinaisesta järjestyskaartista erillään toiminut vallankumouksellinen osasto, joka kutsui itseään punakaartiksi. Se oli muodostettu toukokuussa 1917 Kaisaniemessä pidetyssä entisten punakaartilaisten kokouksessa.[7]

Tieto Porvoon työväenkaartin esittämästä avunpyynnöstä kiiri Saksanniemeen seuraavana päivänä, jolloin se kantautui myös senaatin perustamalle salaiselle sotilaskomitealle. Sen jäsenet matkasivat viimeisellä mahdollisella junalla Porvooseen entisen Venäjän armeijan ratsumestarin Hannes Ignatiuksen koollekutsumaan neuvonpitoon Itä-Uudenmaan suojeluskuntien päällikön, vapaaherra Gustav Silfverhjelmin sekä paikallisten liikemiesten kanssa. Tapaamiseen saapui myös ratsumestari Ahrenberg, joka vaati koululle aseita puolustautumista varten. Uusi kenraalikuvernööri N. V. Nekrasov ei ollut antanut poliisikoululle aseita, koska pelkäsi niitä käytettävän venäläistä sotaväkeä vastaan. Sotilaskomitean jäsenet toivat mukanaan muutamia kivääreitä ja pistooleja, mutta panoksia ei heilläkään ollut.[4]

Kokouksen jälkeen Ignatius, Ahrenberg, ja Kuokkanen lähtivät Saksanniemeen suunnittelemaan koulun puolustamista tulevaa hyökkäystä vastaan. Se kuitenkin todettiin mahdottomaksi käytössä olevalla aseistuksella, joka käsitti vain kymmenkunta vanhaa kertalaukauksista Berdan-kivääriä sekä saman verran Colt-pistooleja.[4] Lisäksi oppilailla oli univormuun kuuluvia sapeleita.[6] Apuvoimiakaan ei ollut saatavilla, sillä Itä-Uudenmaan suojeluskuntalaiset olivat kyseisenä viikonloppuna 40 kilometrin päässä keskellä merta sijaitsevalla Hamnskärin saarella vastaanottamassa saksalaisen UC-57-sukellusveneen salakuljettamaa ase- ja tarvikelastia.[4]

Epätoivoiseksi havaitusta tehtävästä huolimatta koulun vartiointia tehostettiin seuraavaksi yöksi. Helsingin, Mäntsälän ja Loviisan maanteille lähetettiin parin-kolmen miehen vahvuisia ratsastavia tiedustelupartioita, ja lisäksi Sipoon suunnalle Hinthaaran ja Nikkilän kyliin asetettiin etuvartiot. Sipoon suojeluskuntaa pyydettiin katkaisemaan rata punakaartin junan pysäyttämiseksi, mutta siitä kuitenkin kieltäydyttiin, koska samalla myös kaikki muu junaliikenne olisi kärsinyt.[4]

Järjestyskaarti saapui junalla Kiialan seisakkeelle.

Kun yön aikana ei tapahtunut mitään, päätti Ignatius varhain aamulla lähteä Sipoon Svartbölessä sijaitsevalle huvilalleen. Kello 10 saatiin kuitenkin Nikkilästä puhelimitse tieto, että järjestyskaartin juna oli juuri ohittanut aseman. Sen kyydissä kerrottiin olevan satamäärin punaisin tunnuksin varustettuja aseistettuja miehiä, joiden joukossa oli myös paljon venäläisiä sotilaita. Ahrenberg soitti Svartböleen Ignatiukselle ja pyysi tältä apua hyökkäyksen torjumiseen. Ignatius pakkasikin huvilallaan olleet aseensa autoon ja lähti kuljettamaan niitä Porvooseen. Puolenpäivän aikaan tuli Hinthaarasta hälytys junasta, jossa oli ”400 huligaania ja saman verran ryssiä vahvasti aseistettuina”. Kaupungille levinneet huhut puolestaan kertoivat jopa tuhannesta punakaartilaisesta, anarkistimatruusista ja venäläisestä sotilaasta.[4] Todellisuudessa järjestyskaartin miehiä saapui Porvooseen vain noin 350,[8] eikä tapahtumista kirjoittaneiden porvarillisten sanomalehtienkään mukaan joukossa ollut venäläisiä.[9][10]

Viimeisen hälytyksen jälkeen rata aiottiin vielä katkaista ennen Kiialan seisaketta, mutta kun Ahrenberg ja Kuokkanen saapuivat paikalle, oli järjestyskaartin juna jo perillä. Seisake sijaitsi aivan Kiialan kartanon päärakennuksen tuntumassa, josta poliisioppilaat avasivat tulen junasta nousseita järjestyskaartilaisia kohti. Kun hyökkääjät vastasivat tulitukseen ja tekivät rynnäkön kohti kartanoa, ei Ahrenbergille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kehottaa miehiään hajaantumaan epäjärjestyksessä ja pyrkimään turvaan eri suuntiin.[4]

Tarkastettuaan Kiialan päärakennuksen aseiden ja elintarvikkeiden löytämiseksi Vilhelm Nikanderin johtama järjestyskaarti suuntasi kohti Saksanniemen tilaa, joka sijaitsi noin puolitoista kilometriä kartanon pohjoispuolella laajan peltoaukean takana. Poliisikoululaisten pakoa suojasi 12 miehen vahvuinen osasto, jonka Ahrenberg sijoitti asemiin keskellä peltoaukeaa sijaitsevan Vessilänmäen rinteille. Miehille oli jaettu kertalaukauksiset kiväärit, joihin kullekin riitti vain kymmenenkunta koulun varastossa ollutta ikivanhaa patruunaa. Viimeisenä Kiialasta vetäytyi Ahrenbergin johtama ratsuosasto, jota punakaartilaiset seurasivat ampumaketjussa marssien.[4]

Kun järjestyskaartilaiset olivat edenneet ampumaetäisyydelle, avasivat poliisikoululaiset tulen. Puolenkymmentä järjestyskaartilaista haavoittui, vaikkeivät kaikki kiväärit toimineet kunnolla, ja myös osa patruunoista oli viallisia. Poliisikoululaiset olivat niin hyvin suojautuneita, että laukaustenvaihdossa haavoittui vain yksi oppilas. Patruunoiden loputtua poliisikoululaiset vetäytyivät nopeasti puolustusasemistaan ja pakenivat koulun jo jättäneiden tavoin Mäntsälän suuntaan tai Porvoonjoen yli kohti Loviisaa. Viimeisinä vetäytyneet jäivät seuraamaan järjestyskaartin toimia joen vastarannalla sijaitsevalle Kallolankalliolle. Kaupungin porvarit puolestaan seurasivat yhteenottoa Pappilanmäeltä, josta avautui näköala Kiialan peltoaukealle.[4]

Kiialan kartano, jonka takana olevalla peltoaukealla yhteenotto tapahtui.

Saksanniemen päärakennukseen olivat jääneet koulun palveluksessa olleet entinen vanhan väen aliupseeri Heikki Kuusto (s. 1868) sekä entinen jefreitteri Johan Fallström (s. 1872), jotka molemmat olivat myös entisiä poliisikomissaareja. Valkoisten myöhemmän kertomuksen mukaan koululle saapuneet punakaartilaiset ampuivat välittömästi Kuuston, ja Fallström surmattiin hetkeä myöhemmin pistimillä lyhyen kuulustelun jälkeen. Poliisikoulun tilat tutkiessaan järjestyskaarti tuhosi opiston irtaimiston ja paperit sekä ryösti koulun rahat. Tämän jälkeen he hajaantuivat pienempiin ryhmiin ja tarkastivat vielä muun muassa Saksalan nuorisoseuran talon. Läheisestä metsästä tavoitettiin Kiialan kartanon tilanhoitaja, jonka osa kaartilaisista oli valmis ampumaan, mutta lopulta hänet saatettiin turvallisesti kotiinsa. Svartbölestä aseiden kanssa lähtenyt Ignatius ei ehtinyt perille ennen kahakan alkua. Tavattuaan Hinthaarassa poliisikoululta paenneita hän vetäytyi heidän kanssaan Drägsbyn kartanoon suunnittelemaan jatkotoimia.[4]

Osa hyökkääjistä lähti poliisikoulun ratsuilla pidättämään Sannaisten suuntaan paennutta Ahrenbergia, mutta eivät onnistuneet tavoittamaan häntä. Illansuussa he suuntasivat Porvooseen, jonne muu joukko oli jo aikaisemmin jatkanut Kiialasta junalla.[4] Sanomalehtitietojen mukaan järjestyskaartilaisia oli vastassa Porvoon porvareiden lähettämä neljän hengen lähetystö, jonka kanssa käytiin neuvotteluja lakon jatkumisesta. Työmies kertoo, että lakkokomitean vaatimuksiin suostuttiin vapaaehtoisesti ja kaupungissa oli tämän jälkeen rauhallista.[11] Uusimaa-lehden mukaan lähetystö kuitenkin otettiin panttivangeiksi ja vietiin työväentalolle, jonka jälkeen kaupunginvaltuusto suostui allekirjoitti vaaditun sopimuksen. Lisäksi lehti väitti, että järjestyskaartilaiset olivat jääneet koko yöksi kaupunkiin ryypiskelemään.[10] Myös Helsingin järjestyskaartiin kuulunut Anton Vilén on kertonut, että Porvoosta takaisin palanneen osaston miehet olivat umpihumalassa. Häneen mukaansa kaartilaisille aseenkäsittelyä opettanut Jukka Rahja oli myös myöhemmin Pietarissa vaihtanut Saksanniemestä vietyjä hevosia aseisiin.[7]

Saksanniemen tapahtumia on joka tapauksessa myöhemmässä vapaussotakirjallisuudessa paisuteltu, eikä niiden todellisesta kulusta ole tarkkaa tietoa.[4] Esimerkiksi mukana ollut järjestyskaartilainen Karl Koskelin on kuvannut yhteenottoa muisteluissaan vain tarkastuksen yhteydessä syntyneeksi ”pieneksi kahakaksi”, kun taas poliisikoulun oppilaana olleen Juho Korhosen mukaan järjestyskaarti piiritti koko Saksanniemen ampumaketjullaan.[12]

Saksanniemen kahakan jälkeen vajaa puolet poliisikoulun henkilöstöstä siirtyi Pohjanmaalle,[6] jossa se koottiin uudelleen joulukuussa 1917 Lappajärven Hyytiälän kylässä.[8] Sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918 poliisikoulun oppilaista muodostettiin osastoja, jotka osallistuivat ainakin Vilppulan, Heinolan ja Lahden taisteluihin.[5]

Paikalla paljastettiin 4. syyskuuta 1927 muistomerkki.[13]