Saksan 2. panssaridivisioona

2. panssaridivisioona perustettiin Würzburgissa 15. lokakuuta 1935 ja sen ensimmäiseksi komentajaksi määrättiin eversti Heinz Guderian. Yhtymään kuuluivat 2. kivääriprikaati ja 2. panssariprikaati. Kivääriprikaatin muodostivat 2. kiväärirykmentti ja 2. moottoripyöräpataljoona. Panssariprikaatin muodostivat ja 3. ja 4. panssarirykmentti. Näiden lisäksi divisioonaan kuului kaksi patteristoinen 74. panssaritykistörykmentti sekä joukko divisioonayksiköitä, jotka liitettiin siihen vasta vuonna 1937. Vuonna 1942 divisioonaan liitettiin 273. ilmatorjuntapatteristo. Panssariprikaatin esikunta lakkautettiin vuoden 1942 lopulla ja kivääriprikaatin esikunta kesällä 1943 divisioonan supistuttua tappioiden ja siirtojen vuoksi.[1]

Divisioona sijoitettiin Wieniin Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen vuonna 1938. Toisen maailmansodan alkaessa pääosa divisioonan miehistöstä oli Itävallasta.[1]

Hyökkäys Puolaan alkoi 1. syyskuuta 1939. Divisioona kärsi Puolan keskiosissa käydyissä taisteluissa merkittäviä tappioita. Se oli mukana Saksan aloittaessa hyökkäyksen länteen vuonna 1940, jolloin se kuului Guderianin johtamaan XIX motorisoituun armeijakuntaan. Se osallistui Luxemburgin valtaukseen ja jatkoi sen jälkeen etenemistään Belgian eteläosiin ja Pohjois-Ranskaan. Divisioonan joukot valtasivat muun muassa toukokuussa 1940 Englannin kanaalin rannikolta Abbevillen. Se oli ensimmäinen yksikkö kanaalin rannikolla ja muodosti siten Dunkerquen motin.[2][1]

Ranskan antautumisen jälkeen divisioona palasi Saksaan, josta se siirrettiin syyskuussa 1940 edelleen Puolaan miehitystehtäviin. Vuoden 1940 lopulla 4. panssarirykmentti sekä muuta henkilöstöä siirrettiin perustettavaan 13. panssaridivisioonaan ja heitä korvaamaan divisioonaan siirrettiin 304. panssarikrenatöörirykmentti. Uudelleen järjestelyn jälkeen divisioonaan kuului kolmipataljoonaiseksi laajennettu 3. panssarirykmentti sekä kaksipataljoonaiset 2. ja 304. rykmentit, kolmipatteristoinen 74. panssaritykistörykmentti sekä 2. moottoripyörä-, 5. motorisoitu tiedustelu-, 38. panssarintorjunta- ja 38. viestipataljoona.[3]

Kaksi divisioonan vaunua Kreikassa. Toisen kannella vangittu uusiseelantilainen sotilas.

Maaliskuussa 1941 divisioona lähetettiin Romaniaan, ja se otti osaa Balkanin taisteluihin. Divisioona valtasi 6. vuoristodivisioonan kanssa huhtikuussa Ateenan pakotettuaan Kreikan avuksi lähetetyt brittijoukot vetäytymään etelään.

Kreikan taisteluiden jälkeen divisioona lähetettiin Baijeriin lepoon.[3] Miehistö ja pyöräajoneuvot siirrettiin Albanian kautta Jugoslaviaan ja edelleen Kroatiaan, mistä ne siirrettiin junakuljetuksin Saksaan. Divisioonan telakalusto lastattiin M/S Marburgiin (7564 grt)[4] ja M/S Kybfelsiin (7764 grt)[5] Patraksen satamassa Kreikassa, josta ne oli tarkoitus kuljettaa Tarantoon Etelä-Italiaan.[6]

Britannian kuninkaallisen laivaston miinalaiva Abdielin oli keväällä 1941 laskenut 150 miinan miinasulun Lefkasin ja Kefalonian välille. 21. toukokuuta divisioonan kalustoa kuljettaneet alukset ajoivat Ducatonniemen itäpuolella sulkuun ja upposivat.[6] Lisäksi tuhoutuivat kuljetusta suojanneet Regia Marinan hävittäjä RN Carlo Mirabello ja tykkivene RN Matteucci.[7] Hyökkäyksen Neuvostoliittoon alkaessa 22. kesäkuuta 1941 divisioona oli Saksassa odottamassa uutta kalustoa. Divisioona siirrettiin heinäkuussa Puolaan, josta se siirrettiin elokuussa Etelä-Ranskaan.[8]

Itärintamalla

Syyskuussa 1941 2. panssaridivisioona siirrettiin itärintamalle keskustan armeijaryhmään, ja se saapui rintamalle lokakuussa. Vuoden lopulla divisioona osallistui Moskovan taisteluun. Se pääsi Himkiin saakka, ja sen 5. panssaritiedustelupataljoona raportoi nähneensä Moskovan Kremlin. Neuvostojoukkojen talvihyökkäys 1941–1942 työnsi divisioonan armeijaryhmän mukana kauemmas Moskovasta ja se osallistui Klinin, Karmanovon, Bjelojen ja Rževin taisteluihin, jossa divisioona kärsi suuria tappioita.[3]

Divisioonan panssarivaunu Neuvostoliitossa elokuussa 1943

Vuonna 1942 5. tiedustelupataljoona organisoitiin uudelleen. Siitä muodostettiin 24. moottoripyöräpataljoona, joka siirrettiin 24. panssaridivisioonaan. Myöhemmin 2. moottoripyöräpataljoona organisoitiin 2. panssaritiedustelupataljoonaksi. Divisioona myös menetti kaksi panssaripataljoonistaan, kun ne lähetettiin etelään Volgalle ja Kaukasukselle tehtävään hyökkäykseen. Maaliskuussa 1943 muodostettiin uusi Panther-panssarivaunuin varustettu 3. panssarirykmentin I pataljoona. Heikentynyt divisioona otti osaa taisteluihin keskustan armeijaryhmän alueella vuonna 1942 sekä seuraavana vuonna operaatio Büffeliin eli vetäytymiseen Rževin alueelta. Näiden lisäksi se osallistui vuonna 1943 Kurskin panssaritaisteluun sekä Orjolin, Kiovan, Homelin ja puolustustaisteluihin Dneprin keskijuoksulla.[3]

Ranskassa 1944

Tilanne 9.-10. kesäkuuta 1944

Tammikuussa 1944 raskaita tappioita kärsinyt divisioona vedettiin Amiensiin Ranskaan lepoon ja täydennettäväksi. Siihen liitettiin Tiger-vaunuin varustettu 507. raskas panssaripataljoona ja 3. panssarirykmentin I pataljoona sai kalustokseen Panther-vaunut. Divisioonan joukot saivat myös koulutusta, muun muassa pimeätoiminnasta. Divisioona sai määräyksen 10. kesäkuuta siirtyä Normandian maihinnousun torjuntaan, mihin se kykeni siirtymään tulematta havaituksi. Brittiläinen 7. panssaridivisioona, joka oli vallannut Villers-Bocagen 13. kesäkuuta, yllättyi havaittuaan 2. panssaridivisioonan jalkaväkijoukkojen olevan alueella[9]. Brittidivisioona vetäytyi Tracy-Bocageen, joka sen tuli pitää hinnalla millä hyvänsä[10]. 2. panssaridivisioonan joukot valtasivat 15.–16. kesäkuuta kukkulan 174 ryhmittyen puolustukseen Caumontin ympäristöön. Divisioona siirrettiin kesäkuun lopulla Vireen. Divisioona osallistui epäonnistuneeseen Mortainin vastahyökkäykseen elokuussa, minkä jälkeen vaunuja oli jäljellä enää 25. Falaisen motissa divisioona tuhoutui lähes täysin murtautuessaan motista ulos, ja se vedettiin rintamalta.[11]

Divisioonaan kuului 1. syyskuuta 27 panssarivaunua, 12 tykkiä ja 1 600 miestä. Se muodostettiin uudelleen Bitburgissa sekä Winlichissä Eifelin alueella, jossa siihen liitettiin 352. jalkaväkidivisioonan jäänteet. Divisioona lähetettiin takaisin taisteluun, ja se otti joulukuussa osaa Ardennien taisteluun hyökkäyksen kärkenä. Divisioonan viimeinen sotatoimi oli Reinin puolustus keväällä 1945. Divisioonan vahvuus hupeni neljään panssarivaunuun, kolmeen rynnäkkötykkiin ja 200 mieheen. Divisioonan jäänteet liitettiin panssariprikaati Thüringeniin, ja se taisteli Moselin keskijuoksulla Hunsrückissä, Reinillä ja Karlsbad–Pilsenissä. Loput osallistuivat Fuldan puolustukseen huhtikuussa 1945. Jäljellä olevat antautuivat Yhdysvaltain armeijalle Plauenissa ja Kötzingissä toukokuussa 1945.[12][13]

Divisioonankomentajina olivat:[14]

• kenraaliluutnantti Heinz Guderian 15. lokakuuta 1935 - 1. helmikuuta 1938
• kenraaliluutnantti Rudolf Veiel 1. helmikuuta 1938 - 17. helmikuuta 1942
• kenraaliluutnantti Hans-Karl von Esebeck 17. helmikuuta - 1. kesäkuuta 1942
• kenraalimajuri Arno von Lenski 1. kesäkuuta - 1. heinäkuuta 1942
• kenraaliluutnantti Hans-Karl von Esebeck 1.-5. heinäkuuta 1942
• eversti Karl Fabiunke 5. heinäkuuta - 1. lokakuuta 1942
• kenraaliluutnantti Vollrath Lübbe 1. lokakuuta 1942 - 1. helmikuuta 1944
• kenraaliluutnantti Heinrich von Lüttwitz 1. helmikuuta - 5. toukokuuta 1944
• kenraaliluutnantti Franz Westhoven 5.-27. toukokuuta 1944
• kenraaliluutnantti Heinrich von Lüttwitz 27. toukokuuta - 1. syyskuuta 1944
• eversti Eberhard von Nostitz 1.-5. syyskuuta 1944
• kenraalimajuri Henning Schönfeld 5. syyskuuta - 15. joulukuuta 1944
• kenraalimajuri Meinrad von Lauchert 15. joulukuuta 1944 - 20. maaliskuuta 1945
• kenraalimajuri Oskar Munzel 20. maaliskuuta - 3. huhtikuuta 1945
• majuri Waldemar von Gazen 3.-4. huhtikuuta 1945
• eversti Karl Stollbrock 4. huhtikuuta 1945 - antautumiseen

• Puolan offensiivin aikana divisioonan sotilaita osallistui SS:n järjestämiin puolalaisten ja juutalaisten teloituksiin.
  • 5. syyskuuta 1939 Toporzysko-Bystran kylän lähellä eksynyt puolalainen sotilas antautui divisioonalle. Nämä käskivät sotavangin juosta. Kun puolalainen sotavanki lähti juoksemaan 2. panssaridivisioonan miehet ampuivat hänet sanoen estäneensä pakoyrityksen.[15]

• Mitcham, Samuel W. Jr: The Panzer Legions: A Guide to the German Army Tank Divisions of World War II and Their Commanders. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3353-3. (englanniksi)
• Rohwer, Jürgen: Chronology of the War at Sea 1939-1945 The Naval History of World War Two. Lontoo, UK: Chatham Publishing, 2005. ISBN 1-86176-257-7. (englanniksi)

• Axis history factbook