Saivo

Sáiva tunnetaan terminä kaikilla saamelaisalueilla, mutta sen merkitys vaihtelee kieliryhmittäin. Kuolansaamelaisisilla se merkitsee ilmansuuntaa, etelää tai lounasta.[2] Läntisillä alueilla se puolestaan on liittynyt tiettyihin tuntureihin, mutta ruotsin- ja suomensaamelaisten perinteessä saivo-järvet ovat puolestaan olleet keskeisiä käsitteitä.[3] Etymologisesti sana ’sáiva’ palautuu samaan kantasanaan kuin ruotsin sana ’sjö’ (”meri”, ”järvi”).[4]

Saivon todellinen merkitys on jäänyt hämäräksi, eikä siitä pysty esittämään kuin arvioita. Länsi-Ruijassa ja Suomen Lapissa se on viitanut kaksipohjaisiksi kuviteltuihin järviin, joissa tuonpuoleiset olennot ovat asuttaneet. Tällaiset järvet olivat usein kirkasvetisiä lähdejärviä, joiden pohjassa saattoi olla järvien väliseksi aukoksi tulkittu lähteensilmä.[4] Järviin liittyvän uskomuksen on arveltu olleen alkuperäinen. Se liittyy luultavasti saamelaisten vanhoihin uralilaisiin vainajalakäsityksiin, jotka väistyivät viimeistään germaanien vaikutuksesta.[5]

Pyhiin tuntureihin ja ylipäätänsä jonkinlaiseen pyhyyteen viittaava saivo-käsitys lienee toissijainen. Se on todennäköisesti syntynyt eteläsaamelaisten alueilla muinaisgermanisista ideoista. Niiden mukaan vainajat siirtyivät pyhiin vuoriin elämään maallista elämää onnellisemmin. Tällaisia vanhoja norjalaisia pyhiä vuoria on erityisesti alueella, jolta myös tuntureihin liittyviä saivo-käsityksiä on koottu.[5]

Saivo-järvien on ajateltu olleen kalaisia ja niiden kalojen erityisen hyviä. Niiden ajoittaista kalattomuutta selitetään kaksipohjaisuudella (reahpenjávrit, ’räppänäjärvet’). Monien saamelaisuskomusten mukaan joissain hyvin kalaisista järvistä ei saa kalaa, koska kalat ovat menneet välipohjassa olevasta reiästä toiseen pohjan alla olevaan järveen. Tällaisia järviä ovat myöhäisperinteessä olleet muun muassa Enontekiön Näkkäläjärvi ja Pöyrisjärvi.[2]

Saivo-järviä on tavallisesti pidetty pyhinä, ja niiden rannoilla on uhrattu sekä järvelle että siinä asuville olennoille. Kultin oletetaan liittyvän käsityksiin vedenalaisista vainajalasta.[2] Saivo on sanana ollut monimuotoinen, sillä järvien ja tuntureiden lisäksi sanalla on tarkoitettu myös näitä niissä asuvia yliluonnollisia olentoja.[6] Saivo-olennot jo vainajien henget ovat toisinaan samaistettu, mutta sáiva-olentoja on rinnastettu myös maahisiin ja joskus muihinkin haltijoihin. Saivo-olennoille uhraaminen on kuulunut tyypillisesti miesten tehtäviin. Uhririitit on suoritettu kaukana asumuksista vanhalla kulttipaikalla. Uhrilahjoina on tarjottu esimerkiksi uhrieläinten sarvia tai muita ruhon osia.[2]

Saivo-järvien ja -tuntureiden eläinhahmoisia olentoja on pidetty saamelaisnoidan apuhenkinä ja ihmismuotoisia olentoja suojelushenkinä. Jälkimmäiset olivat edesmenneiden noitien henkiä. Saivo-henkiä oli kuitenkin useimpien lähteiden mukaan myös tavallisilla ihmisillä, jotka eivät kuitenkaan pystyneet kommunikoimaan niiden kanssa suoraan.[5]

• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
• Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto: Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.