Sacagawea

Sacagawea syntyi vuosien 1787–1789 välillä shoshoniperheeseen Idahossa. Vuonna 1800 hidatsa-intiaanit hyökkäsivät hänen kotikyläänsä ja surmasivat osan asukkaista. Jättäessään taistelutantereen yksi hyökkääjistä sieppasi tytön mukaansa. Sacagaweasta tuli hidatsojen orja kahden vuoden ajaksi. Tyttö pääsi vapauteen, kun hän oli noin 14-vuotias, mutta hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä. Hidatsat adoptoivat hänet heimonsa jäseneksi kyläänsä, joka sijaitsi Knifejoen ja Missourin yhtymäkohdassa. Lähialue muodosti sioux-kielisten heimojen metropolin, ja siellä käytiin lähes jatkuvaa kauppaa. Myös Sacagawean tie johti markkinatoreille, joissa liikkui intiaanien lisäksi valkoisia turkiskauppiaita Kanadan puolelta.[3]

Mandanien kylässä asuneesta ranskalais-kanadalaisesta Toussaint Charbonneausta tuli Sacagawean aviomies.[6]. Charbonneau oli turkismetsästäjä, mutta tarpeen vaatiessa otti vastaan myös muita sekalaisia töitä, ja hän toimi muun muassa matkaoppaana. Ei ole tarkkaa tietoa, oliko joku toinen ostanut Sacagawean hidatsoilta tai saanut hänet itselleen eri sukujen kesken annettuna lahjana. Charbonneaun on uskottu voittaneen tytön itselleen uhkapelissä. Mandanit, joiden parissa turkismetsästäjä asui, olivat moniavioisia. Charbonneau, jolla oli ennestään yksi vaimo, noudatti heimon yleistä käytäntöä, ja Sacagaweasta tuli hänen uusi teinivaimonsa. Hyvin pian Sacagawea alkoi odottaa lasta itseään lähes kolme kertaa vanhemmalle Charbonneaulle.[6][7]

Tutkimusretken johtajat Meriwether Lewis ja William Clark.

Syksyllä vuonna 1804 mandanien kyliin saapuivat Meriwether Lewis ja William Clark, jotka johtivat alun perin 45-miehistä retkikuntaa.[8] Yhdysvaltain silloisen presidentin Thomas Jeffersonin unelma oli vähitellen asuttaa Pohjois-Amerikan länsirannikko, mutta alueet piti kartoittaa sitä ennen. Lewis oli presidentin hyvä ystävä ja yksityissihteeri. Clark taas tunnettiin kokeneena eränkävijänä, jollaista tarvittiin tulevalla matkalla. Retkikunta joutui asumaan seudulla talven yli ja rakensi tukikohdan nykyisen Bismarckin kaupungin seudulle. Rakennus nimettiin Fort Mandaniksi lähellä olevan mandanikylän mukaan. Sieltä Lewis ja Clark etsivät retkikuntaansa sopivaa tulkkia ja opasta, joka ymmärtäisi intiaanikieliä ja osaisi liikkua erämaissa, metsissä ja vuoristoissa.[9]

Sacagawea oli kuudennella kuukaudella raskaana, kun Lewis ja Clark tapasivat hänen miehensä Touissaint Charbonneaun. Tutkimusmatkailijat kertoivat mandanien kylässä asuvalle Charbonneaulle vapaana olevasta paikasta tulevalla löytöretkellä länteen. Rahan tarpeessa oleva turkismetsästäjä tarttui oitis tilaisuuteen. Siouxien murteita puhuvana hän oli sopiva täydennys retkikuntaan, jonka molemmat intiaanien kieliä puhuneet tulkit olivat kadonneet omille teilleen.[7] Lewis ja Clark halusivat myös Sacagawean mukaan matkalle kuultuaan tämän syntyperästä. Miehet uskoivat, että shoshoninkielen taitaja tulisi helpottamaan suuresti heidän pääsemistään päämääräänsä.[9]

Helmikuussa Sacagawea synnytti pojan, joka kasteessa sai nimen Jean Baptiste. Lasta alettiin kutsua Pompiksi. Kahden kuukauden kuluttua Sacagawea oli valmis lähtemään mukaan tutkimusmatkalle. Poika kulki äitinsä mukana tämän selässä olevassa korissa. Matka käynnistyi huhtikuun toisella viikolla vuonna 1805 ja suuntautui Missourijokea ylöspäin. Retkikuntaa, johon kuului 34 miestä, nainen ja lapsi kuljetti kuusi kanoottia ja kaksi puusta koverrettua venettä, joita kutsuttiin pirogueiksi.[10] Retkikunnan jäsenet oli tarkkaan valittu kykyjensä ja taitojensa perusteella. Heistä neljä oli ammattisotilaita, loput tätä tehtävää varten värvättyjä yksityishenkilöitä. Mukana oli myös Clarkin musta henkilökohtainen miespalvelija ja koira.[7]

Matkan varrella koettiin vastoinkäymisiä. Venekunta joutui Missouria pitkin edetessään äkillisen myrskyn kouriin riepottelevan tuulen tarttuessa osaan veneistä kuljettaen niitä kohti rantaa. Valkoinen pirague, jossa Charbonneau perheineen matkasi yhden Clarkin miehen kanssa, ajautui vaikeuksiin. Peräsintä hoitava Charbonneau joutui täydelliseen paniikkiin ja irrotti otteensa peräsimestä.[2] Rannalle selviytynyt kapteeni Clark hyppäsi hyiseen veteen ja ui paikoillaan pyörivää venettä kohti.[2] Hänen tarkoituksenaan oli pelastaa piroguessa oleva arvokas tutkimusmateriaali, mutta kylmässä aallokossa uiminen kangisti hänet. Charbonneaun perheen veneessä ollut retkikunnan jäsen Pierre Cruzatte uhkasi ampua Charbonneaun, ellei tämä tekisi työtään peräsimessä.[6] Tuulen, pauhun ja yleisen hälinän keskellä Sacagawea alkoi oman ja poikansa hengen vaarantaen onkia veneestä pudonneita papereita, jotka olivat aallokon mukana nopeasti kulkeutumassa tavoittamattomiin. Hän piti pientä poikaansa aallonharjalla ja kykeni samaan aikaan kalastamaan toisella kädellään suurimman osan muistiinpanoista talteen.[10][11]

Jälkeenpäin kapteeni Clark lahjoitti Sacagawealle sinisistä helmistä valmistetun rukousnauhan tämän rohkeasta teosta yhteisen edun hyväksi. Hänen miehensä ei saanut kunniaa. Käytöstään häpeillyt Charbonneau paljasti olevansa täysin uimataidoton ja paniikin johtuneen siitä.[2]

Shoshonien kylä. W. H. Jacksonin valokuva Wyomingista vuodelta 1870.

Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet vaikeuttivat matkaa. Keskikesän voimakkaat rankkasateet aiheuttivat kanjonien tukkeutumisen vesimassoista ja tekivät liikkumisesta vaivalloista. Retkikunta saavutti Montanan heinäkuussa. Ennen saman kuun puoliväliä Sacagawea sairastui äkillisesti eikä kyennyt syömään moneen päivään. Lewis yritti lievittää nuoren äidin kuumetta ja sekavaa olotilaa erilaisin hautein. Oopiumilla, salpietarilla ja paikallisen lähteen rikkipitoisella vedellä hän onnistui hoitamaan potilaan ennalleen. Sairauden uusiutumisesta myöhemmin ei ole löytynyt mainintoja.[12][13]

Kesän aikana Sacagawean arvostus nousi hänen huolehtiessaan ruoanlaitosta ja retkikunnan jäsenten vaatteiden pesusta. Hän osasi lukea mokkasiinien jäljistä, mikä heimo oli lähellä, ja kiertää vaikeat kohdat maastossa. Elokuun alussa tutkimusmatkaajat löysivät shoshonien kylän, josta aikoivat ostaa itselleen ratsut selvitäkseen yli Kalliovuorten ennen talven tuloa. Shoshonien johtajana toimi Cameahwait-niminen nuori päällikkö.[10]

Päällikköjen tiipiissä käyty neuvottelu vaati usean henkilön mukanaoloa. Sacagawea itse puhui shoshonia sekä hidatsaa, mutta ei juurikaan ranskaa tai englantia. Tyttö käänsi päälliköiden puheet hidatsankielelle, jota hänen miehensä ymmärsi. Charbonneau puolestaan käänsi puheen ranskaksi yhdelle retkikunnan jäsenelle, joka tulkitsi kuulemansa Lewisille ja Clarkille.[2][13] Tämän monimutkaisen kääntämistoimituksen aikana Sacagawea tunnisti Cameahwaitin veljekseen, jonka oli luullut menettäneensä vuosia sitten.[14]

Saatuaan nähdä sisarensa elossa Cameahwait oli valmis tekemään mitä tahansa matkailijoiden puolesta. Kun retkikunta oli jättämässä shoshonien kylän, Cameahwait yritti saada sisartaan jäämään heimon luokse. Sacagawea oli kuitenkin tehnyt päätöksensä eikä muuttanut sitä. Hän oli ollut pois liian kauan ja halusi todennäköisesti nähdä, miten suuri seikkailu retkikunnan mukana tulisi päättymään. Jos Sacagawea olisi jäänyt, hänen elämänsä olisi muotoutunut normaaliksi heimoelämäksi ja hänen poikansa olisi perinyt aikanaan päällikön arvon.[10]

Ostamillaan hevosilla retkikunta aloitti matkansa yli Kalliovuorten. Seuraavien kuukausien aikana Sacagawea osoitti lopullisesti taitonsa kommunikoida ja neuvotella eri heimojen kanssa. Kun intiaanit näkivät valkoisten miesten joukossa ratsastavan intiaaninaisen pieni lapsi selässään, niin sotaiset aikeet häipyivät taka-alalle. Naista ja lasta ei mielletty sotajoukkoihin.[15] Lisäksi Sacagawean vaikuttavimpia piirteitä oli hänen tyynen rauhallinen ja vakuuttava käytöksensä. Pelkällä olemassaolollaan hän tuntui riisuvan potentiaalisetkin viholliset aseista. Clark ja Lewis hyödynsivät Sacagawean valtaa intiaaneihin vaihtamalla väsyneitä ratsuja uusiin ja nauttimalla hyviä aterioita paikallisten heimojen luona. Kun matkan edetessä ruokaa oli niukalti, Sacagawea valmisti keräämistään marjoista, pähkinöistä ja puunjuurista sekä kaikesta muusta syötäväksi kelpaavista aineksista ruokaa. Elämä hidatsojen orjana oli opettanut hänelle taidon selviytyä hengissä vaikeissa olosuhteissa.[16]

Columbiajoella retkikunta kohtasi chinook-intiaaneja. Charles Marion Russellin maalaus vuodelta 1905.

Bitterrootvuoristossa retkikunta joutui eksyksiin syyskuun lopulla. Harhailtuaan päiväkausia nälkäisinä, märkinä ja viluisina he saivat apua nez percéiltä. Sacagawean shoshonikielestä ei täällä ollut apua, mutta hän onnistui elekielellä vakuuttamaan intiaanit retkikunnan rauhallisista aikeista. Lopuksi nez percet ottivat huostaan vieraidensa 38 hevosta ja lupasivat pitää niistä huolta yli talven. Itsetekemillään kanooteilla ja veneillä retkikunta laski Columbiajokea Tyynen valtameren rannoille. Talveksi he rakensivat Oregoniin tukikohdan. He tekivät vierailuja seudun alkuperäisväestön kyliin tavaten muun muassa flatheadit, chinookit, pend d'Oreillet ja yakimat.[8]

Uudelleen kunnostettu Fort Clatsop.

Linnake sai nimekseen Fort Clatsop ja sijaitsi samannimisen heimon alueilla lähellä Oregonin rannikkoa. Matkailijat viettivät siellä talven ja tutustuivat paikallisiin intiaaneihin ja heidän kulttuuriinsa. Sacagawea näki ”suuren veden” ensi kertaa elämässään, samoin rantaan tulleen valaan. Nämä vaikuttivat häneen voimakkaasti. Retkikunnan lähtiessä paluumatkalle Sacagawean poika sairastui. Erilaisten luonnonlääkkeiden, kuten männynpihkan, mehiläisvahan, keitetyn sipulin ja karhuöljyn yhteisvaikutuksella lapsi toipui ennalleen.[10] Tämän jälkeen Pompia pidettiin miehistön täysivaltaisena jäsenenä. Kapteeni Clark oli matkan edetessä ystävystynyt pojan äidin kanssa ja alkanut kutsua tätä ”Janeyksi”.[2] Mustasukkaisen Charbonneaun kuultiin tämän jälkeen kurittaneen vaimoaan lyömällä. Myöhemmin Charbonneausta annettiinkin varsin negatiivisia kuvauksia, sillä hänet oli leimattu pelkuriksi, tunariksi ja vaimonhakkaajaksi.[2]

Paluumatkan aikana kapteeni Lewis joutui ampumaan erään mustajalka-intiaanin, joka yritti varastaa retkikunnalta kiväärin.[17] Tämä teko aiheutti myöhemmin pitkän vihamielisyyden mustajalkojen ja amerikkalaisten välillä. Matkan edetessä kohti loppuaan Clark kiintyi Sacagawean poikaan ja nimesi Yellowstonejoen varrella olevan jyhkeän kallion Pompy's Toweriksi, joka myöhemmin muutettiin Pompeys Pillariksi. Kalliolta oli mahtava näköala tasangolle, jolla biisonit, vapitit ja sudet samoilivat. Lähellä virtaavan puron Clark nimesi niin ikään Sacagawean pojan mukaan Baptiste's Creekiksi.[10]

Pompin kunniaksi nimetty Pompeys Pillar Montanassa.

Elokuun 14. päivänä vuonna 1806 retkikunta saapui takaisin mandanien kyliin. Charbonneau palkittiin matkasta 500 dollarilla. 16 kuukautta kestäneen matkan aikana retkikunta oli taivaltanut noin 8 000 kilometriä ja kartoittanut kymmenien intiaaniheimojen alueet.[2] Useat nykyisen Idahon, Montanan, Nebraskan, Oregonin ja Washingtonin heimot saivat kuulla ensimmäisen kerran Yhdysvalloista Lewisiltä ja Clarkilta.[8] Presidentti Jefferson oli tyytyväinen tutkimusretken lopputulokseen, vaikka matkan kustannukset ylittivätkin suunnitellun budjetin. Menestyksekäs matka johti myös uusien retkikuntien syntymiseen. Luutnantti Zebulon Montgomery Pike johti 1800-luvun alkupuolella omaa tutkimusryhmäänsä etsien Mississipin alkulähteitä ja teki samalla vuosikymmenellä retkiä myös kohti etelää Coloradoon asti.[18] Piken matkat päättyivät etelässä valtaa pitäneiden espanjalaisten pidätettyä hänet. Sacagawean esimerkkiä seurannut iowaintiaani Maria Dorion toimi matkaoppaana valkoisen retkikunnan mukana pohjoisten tasankojen ja vuorten yli yltäväneellä matkalla, joka saavutti vuonna 1812 päämääränään olleen Columbiajoen suun. Maria ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan samanlaista kuuluisuutta kuin hänen edeltäjänsä.[19]

Sacagawea jäi asumaan mandankylään miehensä ja poikansa kanssa vuoteen 1809, jolloin he matkustivat jokilaivalla St. Louisiin. Charbonneau oli saanut tutkimusmatkaan osallistumisensa ansiosta lahjaksi 320 eekkeriä maata. Hänestä ei kuitenkaan ollut maanviljelijäksi. Myytyään maapalansa Clarkille hän palasi vaimonsa ja poikansa kanssa takaisin Missourin yläjuoksulle mandanien luo. Saatuaan työtä Missouri Fur Companylta Charbonneau siirtyi perheineen Etelä-Dakotaan, jossa Sacagawea synnytti vuonna 1812 tytön Fort Manuelissa. Tyttö sai nimekseen Lizette. Lapsen syntymän jälkeen Sacagawea sairastui vakavasti ja menehtyi saman vuoden joulukuussa isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin.[16] On todettu melko varmaksi, että kapteeni Clark otti Charbonneaun perheen molemmat lapset hetkeksi aikaa huostaansa St. Louisiin, koska ei pitänyt Sacagawean miestä kelvollisena kasvattajana. Vuonna 1813 Clark luovutti Jean Baptisten ja Lisetten St. Louisin orpokotiin.[6]

Vuosia myöhemmin kulkeutui amerikkalaisten korviin tarina, jonka mukaan Sacagawea ei ollutkaan kuollut. Fort Manuelin sairaalassa menehtynyt tyttö oli ollut riittävän samannäköinen, että heidät oli sekoitettu toisiinsa. Shoshonien perimätiedon mukaan Sacagawea palasi heidän pariinsa.[16][1][20]

Yhdysvaltalainen lääkäri ja kirjailija Grace Raymond Hebard on löytänyt todisteita siitä, että Sacagawean avioliitto kariutui aviomiehen väkivaltaisuuteen. Charbonneau oli tuonut kotiinsa uuden vaimon, nuoren ja kauniin ute-tytön. Naisten välillä puhjennut riita talouteen liittyvistä asioista oli johtanut siihen, että Charbonneau ruoski vanhemman vaimonsa.[21] Jo aiemmin miehensä pahoinpitelyjen kohteena ollut Sacagawea ei jäänyt odottamaan seuraavaa kuritusta, vaan jätti Charbonneaun. Vietettyään jonkin aikaa kiertelevää elämää Sacagawea jäi asumaan erään comanchien heimon pariin.[20] Täällä hänet tunnettiin Porivo-nimellä.[1] Comanchien parissa hän avioitui ja kasvatti kaksi lasta. Miehensä kuoleman jälkeen hän katosi pienen tyttönsä kanssa. Comanchet etsivät häntä kiowien ja wichitain parista, mutta turhaan. Kun comanchet jälkeenpäin puhuivat Porivosta tai Sacagaweasta he käyttivät nimeä Wadze-wipe, ”Kadonnut nainen”.[22]

Vuonna 1850 Porivo ilmaantui erääseen shoshonien leiriin ja kertoi tulleensa comanchien luota.[23] Tästä eteenpäin hän ajoi intiaanien asioita tarmokkaasti eteenpäin opettaen muun muassa maataloutta shoshoneille. Vuonna 1884, lähes satavuotiaana, hän kuolinhetkellään oli kuiskannut olevansa Sacagawea.[1]

Tohtori ja intiaanitutkija Charles Eastman.

Porivo haudattiin valkoisten hautausmaalle Fort Washakieen. Hänellä oli kaulassaan presidentti Thomas Jeffersonilta saatu medaljongi, samanlainen jonka Sacagawea oli saanut yli 70 vuotta aikaisemmin.[16]

Vuonna 1925 Yhdysvaltain presidentin Calvin Coolidgen pyynnöstä intiaanitutkija ja tohtori Charles Eastman sai tehtäväkseen perehtyä Sacagawean elämään ja kuolemaan. Bureau of Indian Affairsin alaisena tohtori paneutui perinpohjaisesti saamaansa tehtävään ja vieraili monien tasankojen heimojen luona keräten näiltä tietoa. Elämänsä varrella Porivo oli kertonut monia yksityiskohtaisia seikkoja Lewisin ja Clarkin tutkimusmatkoista, joista hän ei olisi voinut tietää, ellei olisi ollut mukana. Hän oli myös maininnut ranskalaisesta aviomiehestään, josta oli käyttänyt nimeä Shab-ano. Lisäksi Porivo oli osannut puhua ranskaa.[24] Laajojen tutkimustensa päätteeksi Eastman tuli siihen tulokseen, että Porivo ja Sacagawea olivat yksi ja sama henkilö.[16]

Lizetten kohtalosta ei koskaan ole saatu selvyyttä, mutta Pompin eli Jean Baptisten tiedetään opiskelleen Euroopassa kapteeni Clarkin kustantamana ja asuneen prinssi Maximilian zu Wied-Neuwiedin luona. Vuonna 1829 Pomp palasi takaisin Yhdysvaltoihin. Hän toimi oppaan tehtävissä Kit Carsonin kanssa ja tuli tunnetuksi Kalliovuorten monilla eräleireillä lausumistaan Shakespearen runoista.[25] Jean Baptiste liikkui useita vuosia Kalliovuorille tietämättä, että hänen äitinsä saattoi yhä olla elossa, ja asua jossain läheisessä shoshonien kylässä. Turkiskaupan loppuminen ja Kalifornian kultalöydöt veivät Jean-Baptisten 1840-luvun loppupuolella Sacramentoon.[26]

Sacagawean ja Porivon yhdistäminen samaksi persoonaksi lisäävät lapsien joukkoon myös comanchien kylässä syntyneen pojan nimeltään Ticannaf ja tytön, jonka nimeksi oli annettu Yaga-wosier (Itkevä kori).[20]

Sacagaweasta on tehty myös Hollywood-elokuva Tie kohti länttä (Far Horizons, 1955). Naispääosaa näytteli Donna Reed, ja miespääosassa nähtiin Kapteeni Clarkin osassa Charlton Heston.[3]

• Clark, Ella E. Sacagawea of the Lewis and Clark expedition, University of California Press, 1983 ISBN 9780520050600
• Fritz, Harry W. The Lewis and Clark Experdition, ABC-Clio, 2005 ISBN 9780313316616
• Hebard, Grace Raymond, Sacajawea: Guide and Interpreter of Lewis and Clark, Dover Publications, 2002 ISBN 9780486421490
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
• Pignesi, Stephen & Lippert, Dorothy, Native American History for Dummies, Wiley. 2007 ISBN 9780470148419
• Scharff, Virginia Twenty Thousand Roads: Women, Movement, and the West, University of California Press, 2002 ISBN 9780520237773

• Sacajawea^{[vanhentunut linkki]} (englanniksi)
• Searching for Sacagawea (englanniksi)