Saarnivaahtera

Saarnivaahteran lehtiä ja lohkohedelmiä.

Kukat.

Saarnivaahtera on pienehkö kesävihanta puu, joka kasvaa noin 20 metriä korkeaksi. Kaarna on kellertävän- tai harmaanruskeaa.[2] Puun runko on tavallisesti varsin lyhyt ja latvus leveän pensasmainen. Saarnivaahteran juuristo on tavallisesti pinnanmyötäinen, mutta se saattaa myös muodostaa lyhyen alaspäin kasvavan pääjuuren.[6] Talvehtivat silmut ovat pieniä. Silmusuomuja on kaksi tai kolme paria.[2]

Lehdet ovat päätöparisen sormilehdykkäiset. Niissä on kolmesta seitsemään lehdykkää, yleisimmin kuitenkin viisi.[5] Lehti on 10–25 senttimetriä pitkä. Yksittäiset lehdykät ovat 8–10 cm pitkiä. Ne ovat suippokärkisiä ja laidoiltaan sahalaitaisia tai ehyitä.[2] Päätölehdykkä on usein kolmiliuskainen.[5] Lehtien syysväri on keltainen.[7]

Saarnivaahtera on kaksikotinen, joten yksineuvoiset hedekukat ja emikukat kasvavat eri puuyksilöissä. Hedekukat kasvavat noin neljän kukan huiskiloissa ja emikukat riippuvissa terttumaisissa 15–50 kukan kukinnoissa.[2][5] Kukat ovat nelilukuisia, eikä niissä ole terälehtiä. Heteitä on 4–6.[2] Kukinta ajoittuu huhti-toukokuulle.[6]

Hedelmä on kaksiosainen siivekäs lohkohedelmä. Se on väriltään keltaruskea.[2] Siemenet kypsyvät ilmastosta riippuen elo-lokakuussa. Puu alkaa tuottaa hedelmää noin kymmenvuotiaana.[6]

Saarnivaahtera on lyhytikäinen puu, joka elää keskimäärin 60-vuotiaaksi ja vain harvoin satavuotiaaksi. Se on erittäin nopeakasvuinen ensimmäisen 15–20 elinvuotensa aikana, mutta tämän jälkeen kasvunopeus hidastuu selvästi. Puu lisääntyy usein kasvullisesti kanto- ja juurivesoista.[6]

Saarnivaahtera kasvaa luontaisena hyvin laajalla alueella Pohjois-Amerikassa. Sitä esiintyy laajalla alueella Yhdysvalloissa, varsinkin itä- ja keskiosissa, Kanadan eteläosissa sekä vuoristoalueilla eteläisessä Meksikossa ja Guatemalassa.[2][5] Saarnivaahteralla on kaikista pohjoisamerikkalaisista vaahteralajeista laajin levinneisyysalue.[6]

Saarnivaahtera menestyy hyvin monenlaisissa elinympäristöissä. Se sietää kosteutta ja tulvia, mutta kestää myös kuivuutta paremmin kuin useimmat muut vaahterat. Se menestyy sekä avoimilla että varjoisilla, suojaisilla kasvupaikoilla. Laji on geneettisesti monimuotoinen, ja siitä on tunnistettu lukuisia erilaisiin ympäristöihin sopeutuneita muunnoksia ja muotoja.[6]

Laji kasvaa yleisimmin monilajisissa lehtimetsissä. Monet pajut (Salix), poppelit (Populus) ja takiaistammi (Quercus macrocarpa) kasvavat usein samoilla alueilla kuin saarnivaahtera. Muita samoissa metsissä viihtyviä lajeja Pohjois-Amerikan itäosissa ovat monet tammilajit (Quercus), amerikankeltis (Celtis occidentalis), amerikanlehmus (Tilia americana), amerikanpersimoni (Diospyros virginiana), floridansuosypressi (Taxodium distichum), hopeavaahtera (Acer saccharinum), kiiltotuomi (Prunus serotina), lännenambrapuu (Liquidambar styraciflua), mustajalopähkinä (Juglans nigra), mustakoivu (Betula nigra), pekaanipähkinä (Carya illinoensis), punajalava (Ulmus rubra), punavaahtera (Acer rubrum), lännentulppaanipuu (Liriodendron tulipifera), mustatupelo (Nyssa sylvatica) sekä valkojalava (Ulmus americana). Suurten tasankojen alueella saarnivaahtera kasvaa usein yhdessä myös amerikanmustapoppelin (Populus deltoides) ja punasaarnin (Fraxinus pennsylvanica) kanssa. Mantereen länsiosissa se kasvaa tavallisesti pajujen ja poppelien lisäksi Celtis reticulata -keltislajin ja Platanus wrightii -plataanilajin kanssa.[6]

Saarnivaahteraa käytetään jonkin verran koristepuuna ja lajista on jalostettu useita koristekäyttöön tarkoitettuja lajikkeita. Kuivuuden- ja kylmänkestävyytensä vuoksi sitä myös istutetaan suojapuuksi tuulta vastaan sekä myös eroosion ja aavikoitumisen estämiseksi varsinkin Kiinassa, missä laji on monin paikoin villiintynyt.[2][6][7]

Saarnivaahteran mahlaa on käytetty vaahterasiirapin valmistukseen, mutta yleensä muita vaahteralajeja pidetään paremmin sopivina tähän tarkoitukseen.[6]

• Tingzhi Xu, Yousheng Chen, Piet C. de Jong, Herman John Oterdoom & Chin-Sung Chang: Acer negundo Flora of China. 19.4.2008. eFloras.org. Viitattu 14.10.2012. (englanniksi)
• Alan Mitchell & John Wilkinson: Euroopan puuopas, s. 225. Suomentanut Arto Kurtto. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6.
• Ronald P. Overton: Boxelder, Acer Negundo Silvics Manual, vol. 2. United States Department of Agriculture Forest Service. Arkistoitu 10.6.2015. Viitattu 14.10.2012. (englanniksi)