Saari

Saari on veden kokonaan ympäröimä mannerta pienempi maa-alue, jota nousuvesi ei peitä.[1][2][3] Saaria esiintyy valtamerissä, merissä, järvissä ja joissa. Jos saaria on ryhmittäytynyt lähekkäin paljon, puhutaan saaristosta tai saariryhmästä.[4]

Ailsa Craig on muinainen tuliperäinen kivisaari Skotlannissa.
Wake on tuliperäinen saari, josta on muodostunut atolli.
Irlantia erottaa mantereesta matala meri.
Keinotekoinen saari Kiinassa Zhuhain edustalla.

Määritelmiä

Saaren ja mantereen ero

Mantereen ja saaren raja on määrittelykysymys. Raja vedetään yleisimmin maailman pienimpänä mantereena pidetyn Australian ja suurimpana saarena pidetyn Grönlannin väliin. Saari on määritelty kokonaan veden ympäröiväksi maaksi, joka on mannerta pienempi. Koska Australia määritellään yleisesti mantereeksi, se ei tällöin voi olla myös saari. Mantereelle ei tosin ole tiukkaa tieteellistä määritelmää. Australialla ja Grönlannilla katsotaan kuitenkin yleisesti olevan joitain merkittäviä eroja, joiden pohjalta ensimmäistä kutsutaan mantereeksi ja toista saareksi. Australia sijaitsee omalla mannerlaatallaan, toisin kuin Grönlanti, joka kuuluu samaan mannerlaattaan kuin Pohjois-Amerikka. Australialla on paljon omaperäisempi eliöstö kuin Grönlannilla. Myös Australian alkuperäisväestö on omaperäistä, toisin kuin Grönlannin. Lisäksi Australia on lähes neljä kertaa niin suuri kuin Grönlanti.[5]

Saaren koon alaraja

Määritelemisen todellinen ongelma löytyy pienempien saarien kohdalla. Suomalaisille pienet saaret ovat tuttuja, onhan niitä lukumääräisesti eniten. Liian pieniä saariksi ovat vedessä sijaitsevat kivet ja kelvottomia ovat matalikot. Sen sijaan kalliosaari voidaan ottaa saareksi. Hyvin pieniä saaria voidaan kutsua luodoiksi tai kareiksi, joskin suomenkielisissä paikannimissä sana luoto voi sisältyä perusosana myös suurehkojen saarten nimiin, kuten Olkiluoto ja Hailuoto. Ongelma koosta nousee esille vasta silloin, kun saaret pitää laskea. Jos valitaan saaren vähimmäiskooksi puoli hehtaaria, saadaan niiden lukumääräksi Ruotsissa 221 831, Suomessa 178 947 ja Norjassa 117 116. Vielä pienempiä saaria on vielä runsaasti lisää.[6]

Maa- ja vesialueen pysyvyys

Saari voidaan määritellä myös poliittisesti. Yhdistyneet kansakunnat määrittelee saaren luonnollisella tavalla muodostuneeksi, joka puolelta veden ympäröimäksi ja nousuveden yläpuolella pysyväksi maa-alueeksi. Määritelmä on tärkeä sen vuoksi, että valtioiden aluevesirajat määräytyvät maa-alueiden mukaan. Määritelmä sulkee kivet ja riutat maa-alueiden ulkopuolelle. Valtameren vuorovesi erottelee saaret karikoista varsin tehokkaasti, joskin entiset saaret voivat aiheuttaa poliittisia ongelmia. Esimerkiksi japanilainen saari Esanbe Hanakita Kojima, joka sijaitsee Tyynessämeressä Kuriilien saariryhmästä länteen, jäi yllättäin nousuveden alle ja se menetti tällä tavalla maan rajoja määrittelevän asemansa. Eroosio oli kuluttanut saaren matalaksi [7].[8]

Virtavesien rajaamat maa-alueet

Voidaanko saareksi mieltää suurta maa-aluetta, jossa rantaviivan muodostavat aavojen ulapoiden lisäksi kapeat salmet, vuolteet ja virtaavat salmet. Monien salmien yli kulkee nykyään autosiltoja ja monet mökkiläiset ovat rakentaneet saarelle pengertien. Tällainen keskustelu voidaan käydä Suomessa, jossa järviä on paikoitellen yhtä paljon kuin mannerta. Esimerkiksi Soisalo, Suomen suurin saari (1 638 km² [9]), on kiistatta vesien ympäröimä maa-alue ja se on siten saari. Kiistaa on kuitenkin siitä, etteivät sen eri rannat ole samalla korkeudella vaan niillä on suurimmillaan kuuden metrin korkeusero. Virtavesien ympäröimän alueen määrittely saareksi on kuitenkin ongelmallista, koska yhtä hyvin voitaisiin väittää saareksi myös esimerkiksi bifurkaatiojärvestä (kuten Vesijako) eri vesistöihin laskevien vesireittien (Vesijaon tapauksessa Kymijoen ja Kokemäenjoen) välistä manneraluetta[10][11].

Kanavien rajaamat maa-alueet

Suomen suurimmista saarista Sääminginsalon rannat ovat väitetysti samalla korkeudella ja sen pinta-ala on 1 069 km². Sääminginsalo on kuitenkin saari vain, mikäli kaivetun kanavan mantereesta erottama alue hyväksytään saareksi [10][11]. Yleisesti kanavien mantereesta erottamia alueita, kuten Kielin kanavan mantereesta erottamaa Jyllannin niemimaata ja Korintin kanavan mantereesta erottamaa Peloponnesosta ei ole pidetty saarina. Myös edellä viitatun Yhdistyneiden kansakuntien käyttämän määritelmän mukaan saaren tulee olla luonnollisesti muodostunut[8],

Saaret joissa

Edellisten tapaan joudutaan pohtimaan, ovatko joen saaret samassa mielessä saaria kuin ne ovat järvissä tai merissä.[10][11]

Syntytapoja

Saari voi syntyä usealla erilaisella tavalla, kuten nousemalla merestä tulivuoritoiminnan seurauksena, erkaantumalla mantereesta mannerliikuntojen tuloksena tai jäämällä nousevan veden ympäröimäksi.

Tuliperäinen Surtseyn saari syntymässä Islannin eteläpuolelle.

Tulivuoritoiminnasta syntyy jatkuvasti uusia saaria. Jotkin niistä jäävät lyhytikäisiksi, sillä meri, tuulet ja sateet huuhtovat ne pian takaisin merenpinnan alapuolelle. Tällaisia laakeahuippuisia hukkuneita saaria on merenpinnan alapuolella satoja. Tulivuorisaaria esiintyy enintään 250 kilometrin päässä mannerten rannikoilta tai kauempana merten keskiselänteiden kohdalla.[12]

Saariketjuja ja saarirykelmiä muodostuu valtamerten kuumien pisteiden kohdalle. Kun alueella on eri kohdissa tulivuoritoimintaa tai kun mannerlaatta liikkuu hitaasti saman kuuman pisteen yli, siihen syntyvät tulivuoret kasvavat merenpinnan yläpuolelle. Näin ovat syntyneet muun muassa Kanariansaaret ja Havaijisaaret. Tällaisen saariston vanhimmat saaret ovat jo kuluneet ja kadonneet meren alle.[13]

Kun tulivuorisaari nousee merenpinnan yläpuolelle, se on aluksi musta, rosoinen ja karu. Seuraavien kuukausien ja vuosien aikana auringon, sateiden ja aaltojen aiheuttama eroosio kuluttaa sen pintaa tasaisemmaksi.[14]

Matalia korallisaaria muodostuu lämpimiin vesiin korallikasvustoista, joiden kalsiumkarbonaattiset jäännökset kasaantuvat toistensa päälle. Korallisaaria ovat esimerkiksi Bahamasaaret.[15]

Tulivuorisaarten ympärillä meri on yleensä niin matala ja kirkas, että aurinko paistaa pohjalle asti. Sen ansiosta lämpimien vesien tulivuorisaaria ympäröivät koralliriutat. Kun saari vuosien kuluessa kuluu ja katoaa meren alle, sitä ympäröinyt koralli muodostaa rengasmaisen atollin, joka on eräs korallisaarten tyyppi.[12]

Moni saari on ollut osa mannerta jääkausien aikaan, kun merenpinta oli nykyistä alempana. Jääkausien välisenä aikana merenpinta on noussut ja eristänyt ne mantereesta saariksi.[16] Toisaalta jääkauden seurausta on myös maankohoaminen, jossa maankuori nousee Pohjolassa edelleen useita millimetrejä vuodessa ja paljastaa uusia saaria.[17]

Long Islandia reunustavien hiekkasaarten ketju.

Joskus merivirrat kasaavat hiekkaa mereen lähelle rannikkoa, jolloin merestä nousee rannikonsuuntaisia hiekkasaaria. Näin syntyy saaria myös jokiin.[15]

Jäätiköiden sulaessa jään keräämä moreeni on muodostanut esimerkiksi Long Islandin ja Nantucketin saaret Pohjois-Amerikkaan.[15]

Jotkin saaret ovat syntyneet, kun suuri maamassa on irtautunut mantereesta. Näin syntyi esimerkiksi Madagaskar.[16]

Saari voi olla myös ihmisen aikaansaama keinotekoinen saari.[3] Sellainen voidaan tehdä esimerkiksi kuivattamalla ympäröivä vesi tai tuomalla paikalle maata muualta.[15]

Ilmasto ja sää
Saarten yläpuolelle syntyy iltapäivisin usein pilviä. Kuvassa pilviä Kauain yllä.

Saarta ympäröivällä merellä on merkittävä vaikutus saaren olosuhteisiin. Koska merivesi lämpenee ja viilenee hyvin hitaasti, se pitää saaren ilmaston vakaana niin, että saaren lämpötila on talvella suhteellisen lauha ja kesällä viileä.[18]

Kun aurinko paistaa päivällä, saari lämpenee ympäröivää merta lämpimämmäksi. Kun lämmennyt ilma nousee saaresta ylempiin ilmakerroksiin, sen kosteus tiivistyy pilviksi. Sen vuoksi useimpien saarten yllä juuri tuulen alapuolella on iltapäivällä pilviä. Tätä ilmiötä ovat merenkulkijat käyttäneet entisaikoina hyväkseen, ja esimerkiksi polynesialaiset löysivät sen avulla saarelta toiselle. Uuden-Seelannin olemassaolo osattiin arvata jo ennen saarten löytymistä niiden yläpuolella olevien pilvien vuoksi, ja maorit antoivatkin saarille nimeksi ”pitkä valkea pilvi”.[18]

Maantiede ja maaperä

Saarten maantiede on hyvin vaihtelevaa ja riippuu niiden syntytavasta. Tuliperäiset saaret ovat saaneet materiansa syvältä maan alta, joten ne ovat hyvin ravinnepitoisia ja niillä on runsas kasvillisuus. Tällaisia ovat esimerkiksi Sisilia, Sri Lanka ja Kauai Havaijilla.[19]

Eliöstö
Uuden-Seelannin kiivi on omaleimainen lentokyvytön lintu

Tulivuorisaaren noustua merestä tuuli alkaa tuoda sille hämähäkkejä ja itiöitä, jotka alkavat muodostaa saarelle sen eliöstöä. Jäkälät muodostavat yleensä ensimmäisen kasvuston. Ne irrottavat kivestä ravinteita, jotka tekevät saniaisille ja sammalille mahdolliseksi juurtua saarelle. Niitä seuraavat siemenkasvit, joita tulee aaltojen tuomana, kuten kookospähkinöitä. Tuulten mukana saarelle tulee myös hyönteisiä ja lintuja.[14]

Maaeläinten on vaikeampaa levitä saarille kuin ilmassa liikkuvien. Maaeläinten esiintyvyys vähenee asteittain esimerkiksi Uudesta-Guineasta Polynesian saaristoon siirryttäessä. Sammakoita ei esiinny enää Salomonsaarilta itään, käärmeitä ei enää esiinny Fidžin itäpuolella eikä liskoja Tongan itäpuolella.[20]

Selkärankaisten todetut kyvyt ylittää avomeri ja perustaa saarelle uusi populaatio:[20]

lajiryhmäsuurin matka avomeren yli (km)
makeanveden kalat5
norsut ja muut suuret nisäkkäät50
jyrsijät1100 (Galápagossaarille)
muut pienet nisäkkäät400
sammakkoeläimet1000
maakilpikonnat1100
käärmeet1100
liskot1800
lepakot3600 (Havaijisaarille)
maalinnut3600

Kun saari on erossa mantereesta, sen eliöstö alkaa kehittyä omaan suuntaansa. Mitä kauemmin saari on ollut eristäytynyt, sitä omaleimaisemmaksi sen luonto ehtii kehittyä. Pienelle saarelle eristyksiin jääneet eliöpopulaatiot voivat toisaalta kärsiä sisäsiittoisuudesta, mikä saattaa johtaa sukupuuttoihin.[21]

Eristyneelle saarelle asettautuneet linnut menettävät ajan mittaan usein lentokykynsä, jos niitä saalistavia maaeläimiä ei saarella ole.[22]

Omistus, asutus ja käyttö

Kaikista maailman merien miljoonista saarista arviolta noin 11 000:lla on vakituista asutusta. Maailman suurin asuttamaton saari on Kanadalle kuuluva arktinen Devoninsaari.[23]

Yhden pääsaaren muodostamia saarivaltioita ovat esimerkiksi Kuuba ja Islanti. Usean suuren saaren muodostamia saaristovaltioita ovat esimerkiksi Japani, Filippiinit ja Uusi-Seelanti. Jotkin saaret on jaettu useamman kuin yhden valtion kesken, kuten Hispaniola. Moni saari on jonkin mantereella sijaitsevan valtion hallinnassa, kuten maailman suurin saari Grönlanti. Asumisen lisäksi ihminen on hyödyntänyt saaria raaka-aineiden kuten guanon ja kopran tuotantoon sekä esimerkiksi vankiloina, linnoituksina, pakopaikkoina ja lomakohteina.[24]

Maapallon suurimmat saaret

Pinta-alan mukaan
Pääartikkeli: Luettelo maailman suurimmista saarista
  1. Grönlanti (2 130 800 km²)
  2. Uusi-Guinea (800 000 km²)
  3. Borneo (725 500 km²)
  4. Madagaskar (578 041 km²)
  5. Baffininsaari (507 451 km²)
  6. Sumatra (425 000 km²)
  7. Honshū (227 414 km²)
  8. Victoriansaari (217 291 km²)
  9. Iso-Britannia (216 777 km²)
  10. Ellesmerensaari (196 236 km²)

Suomen merialueiden suurin saari on Ahvenanmaan pääsaari Manner-Ahvenanmaa (685 km²).

Asukasluvultaan suurimmat saaret
    Pääartikkeli: Luettelo saarista asukasluvun mukaan
    1. Jaava – 124 000 000 asukasta (2005)
    2. Honshū – 98 352 000 (1990)
    3. Iso-Britannia – 58 000 000 (2001)
    4. Luzon – 42 800 000 (2000)
    5. Sumatra – 40 000 000
    6. Taiwan – 22 191 000
    7. Sri Lanka – 19 608 000
    8. Mindanao – 17 600 000 (1997 arvio)
    9. Borneo – 16 000 000 (2000 arvio)
    10. Hispaniola – 15 785 000

    Katso myös

    Lähteet
    • Kuusisto, Esko: Suomi – Saarten ja vetten maa. Helsinki: Saaristoasiain neuvottelukunta – Työ- ja elinkeinoministeriö, 2015. Teoksen verkkoversio (viitattu 31.1.2020).
    • Laycock, George: Islands and Their Mysteries. Four Winds Press, 1977. ISBN 0-590-07455-5.
    • Menard, Henry W.: Islands. Scientific American Library, 1986. ISBN 0716750171.
    • Young, Louise B.: Islands: Portraits of Miniature Worlds. W. H. Freeman, 1999. ISBN 9780716731351.

    Viitteet
    1. Gillespie, Rosemary & Clague, David A. (toimitus): Encyclopedia of Islands, s. xxxi. esipuhe. Kalifornia, USA: University of California Press, 2009. ISBN 0-520-25649-2. Google-books (viitattu 31.1.2020). (englanniksi)
    2. Mountjoy, Alan B. (toim.), Pöyhönen, Otto (toim.) & al.: Suuri Maailmantieto, s. 556. Helsinki: Valitut Palat, 1993. ISBN 951-584-002-3.
    3. Jędrusik, Maciej :Island Studies. Island Geography. but What is an Island?, 2011, viitattu 31.1.2020 (englanniksi)
    4. Encyclopaedia Britannica: Island, viitattu 31.1.2020 (englanniksi)
    5. John M. Cunningham: Is Australia an Island? Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2020.
    6. Kuusisto, Esko: Suomi – Saarten ja vetten maa, 2015, s.4–5
    7. Dale, Nina: Japanilainen saari katosi - kukaan ei edes huomannut. Iltalehti, 2.11.2018. Helsinki: Alma Media Oyj. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.1.2020.
    8. Regime of Islands, United Nations Convention on the Law of the Sea – Part VIII, viitattu 31.1.2020 (englanniksi)
    9. Kuusisto, Esko: Suomi – Saarten ja vetten maa, 2015, s.6
    10. Kejonen, Aimo: Kansanuskomuksia ja geologiaa, s. 229. Teoksessa: Koivisto, Marjatta (toim.): Jääkaudet. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
    11. Suomen suurimmasta saaresta kiistaa Yle Uutiset. Viitattu 31.1.20202018-09-14.
    12. Young 1999, s. 5–7.
    13. Menard 1986, s. 147.
    14. Young 1999, s. 16–19.
    15. island National Geographic. Viitattu 22.3.2020.
    16. Young 1999, s. 7.
    17. Maankohoaminen synnyttää ainutlaatuisen luonnon luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 23.3.2020.
    18. Young 1999, s. 2–3.
    19. Young 1999, s. 4.
    20. Menard 1986, s. 195–197.
    21. Young 1999, s. 7–10.
    22. Young 1999, s. 20.
    23. How Many Islands are There in the World? Worldatlas.com. Viitattu 22.3.2020.
    24. Laycock 1977, s. 4–8.

      Kirjallisuutta
      • Antikainen, Janne & Auri, Elina & Rannanpää, Sari & Talvitie, Jere: Saaristo- ja vesistöaluepolitiikat Euroopassa -selvitys. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö, 2019. ISBN 978-952-453-996-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.1.2020).

      Aiheesta muualla
      This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.