S/PDIF
S/PDIF (Sony/Philips Digital Interface Format) on kuluttajalaitteissa digitaalisen äänisignaalin siirtoon yleisesti käytetty yhteyskäytäntämuoto. Se on erityisesti kuluttajalaitteisiin tarkoitettu muunnos standardista AES/EBU; ne eroavat vähän protokolliensa osalta ja siitä että S/PDIF ei vaadi yhtä kalliita komponentteja. S/PDIF on standardoitu IEC 60958 -dokumentissa (ennen IEC 958).
Yleensä S/PDIF:iä käytetään siirtämään pakkaamatonta PCM-äänivirtaa CD-soittimen ja vahvistimen välillä. Toinen yleinen käyttökohde on DVD-soittimen ja vahvistimen välillä siirrettäessä häviöllisesti pakattua monikanavaista MPEG-2-, Dolby Digital- tai DTS-äänivirtaa. Muita käyttökohteita ovat mm. MiniDisc-soittimet ja tietokoneiden äänikortit.
Kaksi laitetta voidaan yhdistää joko sähköisesti käyttäen 75 ohmin koaksiaalisia RCA-liittimiä tai optisesti käyttäen TOSLINK- eli EIAJ-liitintä, kalliimmissa ammattilaitteissa voidaan käyttää myös XLR-liittimiä. Optisen kaapelin etu sähköiseen verrattuna on sen häiriönsietokyky: melkein mikään sähköinen häiriö ei muuta signaalia. Markkinoilla on myös adaptereita joilla optinen signaali voidaan muuntaa sähköiseksi ja toisin päin.
AES/EBU on suunniteltu kuljettamaan alle 20-bittistä signaalia, 4 bittiä on varattu muuhun käyttöön. S/PDIF on suunniteltu pääasiassa alle 20-bittisille signaaleille, mutta mikään ei estä kuljettamasta 24-bittistä signaalia, toisin kuin AES/EBU:ssa. Signaalin näytteenottotaajuus voi olla jopa 192 kilohertsiä.
S/PDIF käyttää myös alkeellista kopioinninrajoitustekniikkaa, Serial Copy Management Systemiä (SCMS); se ei salaa tai sotke signaalia kuten uudemmat järjestelmät, vaan asettaa signaalille niin sanotun "kopiointibitin". Se voi rajoittaa kopioinnin joko yhteen kappaleeseen (11), kieltää sen kokonaan (10) tai sallia rajoituksettoman kopioinnin (00). Elektroniikkaharrastelehti Elektor julkaisi 1990-luvulla rakennusohjeet laitteeseen jolla voitiin optisesta S/PDIF-signaalista muuttaa kopiointibitti aina kopioinnin sallivaksi.