Säädyllinen murhenäytelmä

Kirja kertoo kahden helsinkiläisen intellektuelliperheen elämästä ja kulissien pystyssäpitämisen vaikeasta taidosta. Kirjan päähenkilöinä ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabet. Rinnalla kulkee tohtorin sisaren, kulttuurikriitikkona työskentelevän Naimin, tarina raastavine rakkaussuhteineen.

Hämäläinen kuvaa pikkuporvallista idylliä purevalla ivalla. Perheen äiti Elisabet on idyllin hengetär, joka silottelee elämän karkeita ja likaisia puolia: ”Hän [Elisabet] oli koko ajan teekuppinsa yli pöydässä hymyillyt miehelleen ujoa hymyään ja hän oli liikkunut karitsanpäätossuissaan huoneissa järjestellen ja nykien niitä viehkeyden lankoja, jotka pitivät hänen elämänrakennelmaansa, siirtäen tuoleja, oikaisten mattoja, hipaisten ruskean kaapin posliinivasua, puhuen sivellyllä äänellä, kimmahduttaen pianonkantta sen messinkisaranoissa.”

Elisabetin innokkaaseen kodinhuoltoon liittyy elämänkatsomuksellinen puoli, jonka tarkoituksena on pitää ”puhtaan” ja ”likaisen” rajat erillään. Näin luotuja perheidyllin kulisseja ravistellaan, kun tohtorin suhde alempisäätyiseen nuoreen tyttöön tulee ilmi. Tohtori tunnustaa ihastuksen vaimolleen 60-sivuisella kirjoituksella. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, sisältyikö ihastukseen myös teko vai oliko suhde platoninen.

Teon ja ajatusten erillisyydellä luonnehditaan tohtoria. Hänet kuvataan aikansa akateemisen estetismin ja humanismin edustajaksi, jolle ajatukset ja ideat ovat luonteenomaisempia kuin toiminta. Syrjähypyllään tohtori lähestyy vaarallisena pitämäänsä ja siksi niin kiehtovaa tekojen maailmaa. Hän kurkottaa Elisabetin rakentaman perheidyllin ulkopuolelle, mutta juuri tätä Elisabet ei voi sallia.

Kun selviää, että tohtorin syrjähypyllä on konkreettiset seuraamuksensa, Elisabet alkaa ensijärkytyksestä toivuttuaan sovittaa häpeää idyllinsä rajoihin. Hän käy läpi erilaisia vaihtoehtoja abortista adoptioon. Alempisäätyisenä tytöllä ei ole hänen mielestään oikeutta päättää hänen miehensä jälkeläisen kohtalosta. Kun lapsen äiti kuolee synnytyksessä, Elisabet ottaa pienokaisen perheeseensä ja estää näin miestään kasvattamasta perheen ulkopuolelle johtavia tunteita. Tohtori näkee Elisabetin tekemässä uhrauksessa tekopyhyyttä, ja kavahtaa havaintoaan.

Tohtori tuntee oman huoneensa yksinäisyydessä ja yksityisyydessä kaipuuta hulluksi tekevään kiihkoon, jonka tunsi edes hetken virranneen suonissaan. Elisabet pitää tätä sukuvikana. Hänen mukaansa tohtorin sisar Naimi riutui ja nöyryytti itseään rakkaudessa mieheen, joka ei ollut hänen arvoisensa eikä kyennyt rakastamaan häntä. Elisabetin elämän äärimmäisyyksiä kavahtavaa maailmankuvaa kuvastaa lause: ”Elisabet iloitsi siitä, että hänen sydämessään ei ollut voimaa tuhoisaan rakkauteen.”[1]

Säädyllisen murhenäytelmän pääosaa näyttelevät porvarillinen idylli ja elämätön elämä. Henkilöt kuvataan aikansa ihmistyyppien edustajiksi.

Kirja herätti ilmestyessään runsaasti huomiota osittain siitä syystä, että sen keskeisten henkilöiden esikuviksi tunnistettiin Oiva ja Tyyni Tuulio, A. M. Tallgren ja Olavi Paavolainen.

Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin poliittisista syistä. Kirja ilmestyi WSOY:n kustantamana. Kielteisen kritiikin takia ensimmäinen painos kuitenkin tuhottiin ja kirja annettiin Yrjö Kivimiehelle toimitettavaksi. Siitä sensuroitiin muiden muassa viittauksia homoseksuaalisuuteen sekä kansallissosialismia ja Adolf Hitleriä vastaan esitettyä kritiikkiä.

Kun Hämäläiselle myönnettiin vuonna 1988 Finlandia-palkinto runoteoksesta Sukupolveni unta, myös Säädyllinen murhenäytelmä nousi uudelleen julkisuuteen. Säädyllisen murhenäytelmän täydellinen laitos ilmestyi vuonna 1995. Samana vuonna julkaistiin myös aikaisemmin julkaisematon jatko-osa Kadotettu puutarha.

Elokuvaohjaaja Kaisa Rastimo teki vuonna 1998 kirjasta samannimisen elokuvan.