Sándor Veress

Sándor Veress (1. helmikuuta 1907 Cluj Napoca – 4. maaliskuuta 1992 Bern) oli unkarilais-sveitsiläinen säveltäjä, etnomusikologi ja pianisti.[1]

Sándor Veress

Veress opiskeli sävellystä Zoltán Kodályn johdolla ja viimeisteli pianonsoiton opintonsa Béla Bartókin johdolla. Hän toimi vuosina 1943–1949 Kodályn seuraajana Franz Lisztin musiikkiakatemian sävellysprofessorina. Etnomusikologina hän teki myös kansanmusiikin keräystyötä ja avusti Béla Bartókia Unkarin tiedeakatemiassa. Vuonna 1949 Veressille myönnettiin Kossuth-palkinto. Pian Veress kuitenkin siirtyi Sveitsiin koettuaan monien taiteilija- ja tieteilijäkollegoidensa tavoin Unkarin yhteiskunnallisten olojen muuttuneen sietämättömiksi. Säveltäjän ura voidaankin jakaa tämän ratkaisun perusteella Unkarin- ja Sveitsin-jaksoihin; ensin mainitulle tunnusomaista oli unkarilaisten kansanmusiikkivaikutteiden ja italialaiseen polyfoniseen laulutyyliin pohjautuvan kontrapunktisen rakentelun yhdistely. Maastamuuttonsa jälkeen Veress alkoi kasvavissa määrin omistautua musiikin luomiselle kaksitoistasäveljärjestelmän pohjalta.[1]

Veressin Unkarissa viettämältä ajalta peräisin ovat muiden muassa baletti Térszili Katicza, viulukonsertto ja oratorio Szent Ágoston zsoltára az eretnekek ellen. Sveitsin-ajalta ovat peräisin muiden muassa konsertot, joissa soolosoittimina ovat piano, klarinetti, jousikvartetti ja kaksi pasuunaa. Veress sävelsi Sveitsissä myös runsaasti kamarimusiikkiteoksia, joihin kuuluvat sellosonaatti, pianotrio ja harvinaislaatuisille kokoonpanoille laaditut teokset. Vokaaliteosten joukossa ovat Elegie, joka on sävelletty soitinkokoonpanosäesteisesti Walther von der Vogelweiden runoon ja Glasklangespiel, joka on sävelletty suurelle kuorolle Hermann Hessen teksteihin.[1]

Veress oli pitkään vakavasti sairas, mutta otti Sveitsin kansalaisuuden viimeisinä elinkuukausinaan. Hän jätti pedagogisella työllään jälkensä musiikkielämään molemmissa asuinmaissaan; hänen oppilaidensa joukossa olivat György Ligeti, György Kurtág, Lajos Vass, Heinz Holliger, Heinz Marti ja Jürg Wyttenbach.[1]