Ruununorijärjestelmä

Suurilla nälkävuosilla 1866–1868 oli suuri vaikutus Suomen hevoskantaan. Monien kasvattajien oli myytävä parhaat oriinsa Venäjälle henkensä pitimiksi.[1] Suuret määrät hevosia teurastettiin ruoaksi.

Arvokkaiden jalostuseläinten korvaamiseksi ja hevoskannan kasvattamiseksi Suomen senaatti määräsi vuonna 1869 pahimmin kärsineet Vaasan, Hämeen ja Kuopion läänit hankkimaan sopivia oriita ja tarjoamaan niitä paikallisten tammanomistajien käyttöön.[1][2][3] Myöhemmin tarkoitusta varten myönnettiin määrärahaa ja annettiin suurpiirteiset ohjeet, joiden mukaan kaikkien kahdeksan läänin oli kunkin hankittava neljä oritta. Vuonna 1893 Suomi jaettiin sataan ruununoripiiriin, joissa kussakin tuli olla yksi ruununori.[2][3] Useimpina vuosina kaikissa piireissä ei kuitenkaan ollut oritta, koska hyvälaatuisia hevosia ei ollut helposti saatavilla. Jalostusohjelmassa käytettäviä oriita kutsuttiin ruununoreiksi, ja nimityksestä tuli ennen pitkää virallinen. Lyhenteestä ro tuli osa ruununoriitten nimiä: esimerkiksi Urjalassa palvelleen oriin Poke virallinen nimi oli Poke ro Urjala, ja sen toisessa piirissä käytössä ollut samanniminen poika Poke ro Ylihärmä.[2]

Virallisia ohjeita ruununorien koosta, käyttölaadusta tai edes suvusta ei annettu missään vaiheessa, ja ainoa ruununoripiireille yhteinen pyrkimys oli saada kookkaampia ja painavampia hevosia. Ennen 1900-luvun vaihdetta julkisessa keskustelussa ei ollut päästy yhteisymmärrykseen siitä, millaiset jalostustavoitteet suomalaisella hevosella tulisi olla. Vain siitä oltiin yhtä mieltä, että Suomessa tarvittiin työhevosia. Erimielisyys johti suomalaisen hevoskannan tyypin suureen vaihteluun ennen suomenhevosen kantakirjan perustamista.[4]

Alun perin ruununoriiden valinnan tekivät sekä paikallisesta väestä että valtion viranomaisista koostuvat toimikunnat. Niihin kuului usein esimerkiksi agronomeja, eläinlääkäreitä, armeijan upseereita ja tilallisia. Vuonna 1893 orivalinta siirrettiin kuuluvaksi vastaperustettuun hevoshoidonneuvojan virkaan. Ensimmäinen hevoshoidonneuvoja oli agronomi ja tilallinen Ernst Fabritius.[4]

Ruununoriit vuokrattiin yksityishenkilöille hoidettaviksi. Omistajuus määräytyi usein yleisissä huutokaupoissa, joissa oriin sai se, joka suostui hoitamaan sitä halvimmalla. Ruununoriin pitämisestä oli vaivaa: hoitajalla oli vastuu valtion omaisuudesta. Hoitajan oli myös pidettävä ainakin yksi henkilö hoitamassa oritta ja avustamassa astutustoimissa siitoskaudella myös silloin, kun kaikki miehet tarvittiin toukotöihin. Ruununoriin pito oli kuitenkin houkuttelevaa, koska hoitaja sai pitää astutusmaksut, ja oriin siitettyä 60 elävää varsaa se siirtyi hoitajansa omistukseen. Vähemmän käytettyjen oriitten tapauksessa hoitaja sai oriin itselleen kuuden siitosvuoden jälkeen.[2] Tämä kohta hoitosopimuksissa kuitenkin johti siihen, että monet jalostuksellisesti arvokkaat oriit vaihtoivat omistajaa liian pian, kun joillekin suosituille oriille syntyi 60 varsaa jo ensimmäisen astutuskauden jälkeen.[2][4] Siinä vaiheessa kun valtio pyrki uudistamaan oriinhoitosopimuksen, oli ori usein jo otettu yksityisomaisuudeksi eikä enää käytettävissä. Puutteistaan huolimatta ruununorijärjestelmä kuitenkin mahdollisti sen, että valistuneet maanviljelijät saattoivat määritellä jalostuksen suunnan tarpeittensa mukaan.[4]

Vuonna 1905 ruununoripiirit lakkautettiin, ja oriit hankittiin sen jälkeen joko valtion maatiloille tai hevosjalostusliiton käyttöön siten, että ori pysyi koko ajan valtion omaisuutena.[3] Ruununorijärjestelmä poistettiin käytöstä kun suomenhevoselle perustettiin kantakirja vuonna 1907 ja rodun jalostukselle määriteltiin viralliset tavoitteet.

• Ojala, Ilmari: Suomenhevonen, s. 46–95. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0515-6.