Ruotsinlapinkoira

Lyhyt, kartion muotoinen kuono kapenee kirsua kohti. Eturaajat ovat vahvat ja yksisuuntaiset. Vatsaviiva kohoaa vain vähän. Säkäkorkeus on 40–51 cm (ihanne: urokset 48 cm, nartut 43 cm). Tyypillisenä pystykorvana ruotsinlapinkoiralla on pystyt korvat sekä selän päälle kaartuva häntä. Runko on suorakaiteen muotoinen.

Aiemmin töpöhäntäisyys oli verrattain yleistä: saamelaiset typistivät häntiä, jotta niiden karva ei jäätyisi ja kiinnittyisi koiran pakaroihin. Kun häntiä oli typistetty riittävän kauan, töpöhäntäisyyden alettiin uskoa olevan luonnollinen ominaisuus.[2]

Ruotsinlapinkoira on luonteeltaan ystävällinen, älykäs, aktiivinen ja toimelias. Ruotsinlapinkoira sopii luonteeltaan kotikoiraksi ja rakastaa ulkoilua säästä riippumatta. Ruotsinlapinkoira sopii myös monenlaisiin harrastuksiin.

Rodun alkuperä on todennäköisesti pohjoisvenäläisissä pystykorvissa.[2] Sen historia on sama kuin muidenkin pohjoisten pystykorvien. Norjasta, läheltä Varangeria löytyneet 7 000 vuotta vanhat koiran jäännökset muistuttavat pohjoisia pystykorvarotuja.

Lappalaiset jalostivat ruotsinlapinkoiran alun perin villiporojen ja muun riistan - kuten karhujen - metsästykseen. Myöhemmin saamelaisten alettua kasvattaa poroja sitä alettiin käyttää niiden paimentamiseen ja suojelemiseen pedoilta - jälkimmäinen tapahtui ilmoittamalla isännälle näiden lähestyessä tokkaa.[2]

Vuonna 1893 Ruotsin Kennelliitto julkaisi ensimmäisen kantakirjansa: ensimmäinen kategoria oli pohjoismaiset pystykorvat, ja ensimmäinen niistä oli pitkäkarvainen lapinkoira, punaruskea-valkoinen Halli. Kaksi seuraavaa koiraa kantakirjassa olivat myös samanrotuisia, joskin mustia ruskein merkein - toinen niistä oli töpöhäntäinen Toppe. Vuonna 1903 Ruotsin Kennelliitto luokitteli pohjoismaiset pystykorvat seitsemään eri rotuun: yksi näistä oli lapinkoira, jota kutsuttiin tuolloin myös nimellä norsk finnehund ("norjansaamelaiskoira").[2]

Hieman myöhemmin rodun nimeen lisättiin "pitkäkarvainen", ja viittausta Norjaan ei enää käytetty. Ruotsin Kennelliiton julkaisussa mainittiin, että "aito" lapinkoira oli aina pitkäkarvainen, ja että lyhytkarvaiset saamelaiskoirat olivat sekarotuisia. Lappalaiset kuitenkin itse suosivat lyhytkarvaisia yksilöitä, koska lumi ei takertunut niiden karvaan. Heidän pentueisiinsa syntyneet pitkäkarvaiset koirat annettiin epäkäytännöllisen karvapeitteen takia usein naisten tai lasten lemmikeiksi - täten arvellaan, että Lappiin saapuneet matkailijat näkivät ensimmäisinä naisia ja lapsia pitkäkarvaisine koirineen, koska miehet olivat tuolloin työskentelemässä lyhytkarvaisten koirien kanssa. Tämä saattaa olla syynä siihen, miksi lapinkoira määriteltiin pitkäkarvaiseksi. Koska kaksi pitkäkarvaista yksilöä saivat aina pitkäkarvaisia pentuja, ja kaksi lyhytkarvaista saattoivat saada myös pitkäkarvaisia pentuja, teoria pitkästä karvasta "aitouden merkkinä" vain vahvistui.[2]

1900-luvun alussa Poronhoidon vähentyessä ja muiden rotujen risteytyessä kantaan ruotsalainen lapinkoira oli vaarassa lähes kadota. Vuonna 1910 Ruotsin Kennelliitto perusti "pystykorvat"-alajaoston, jonka tehtävänä oli suojella ja säilyttää pohjoismaisiin pystykorviin kuuluneet ruotsalaisrodut. Vuonna 1911 Kennelliitto järjesti tutkimuksen rodun tilanteesta Jällivaarassa, Lyckselessä ja Östersundissa, päämääränä selvittää missä ja kuinka paljon esiintyi pitkäkarvaisia lapinkoiria ja jämtlanninpystykorvia. Saamelaiset kuitenkin toivat arvioitaviksi lähes yksinomaan lyhytkarvaisia yksilöitä ja niillä oli takaraajoissaan kaksoiskannukset - heidän mukaansa jälkimmäiset olivat tärkeät koiran työominaisuuksille lumessa. Osa heidän esittelemistään koirista oli myös töpöhäntäisiä. Kaikki nämä kolme ominaisuutta riittivät siihen, että Ruotsin Kennelliitto ei hyväksynyt kyseisiä yksilöitä aidoiksi rodunedustajiksi. Saamelaiset eivät enää luottaneet rodun arvioijien arvostelukykyyn, koska heillä oli erilainen mielikuva siitä millainen rodun tuli olla, ja entistä vähemmän lapinkoiria osallistui arviointitapahtumiin. Koirien jalostus jatkui Pohjois-Ruotsissa jossain määrin, mutta melko pian pitkäkarvaisten lapinkoirien jalostus oli keskittynyt Etelä-Ruotsiin.[2]

Ruotsinlapinkoiran säilyttämiseen vaikutti ennen kaikkea kaksi henkilöä: Ruotsin Kennelliiton sihteeri Carl Leuhusen ja Mary Stephens. 1940-luvulla he ottivat päämääräkseen pelastaa olemassaolevat lapinkoirat, ja tämän vuoksi he matkustivat laajalti Ruotsin ja Norjan halki ostaen ne yksilöt, joiden he katsoivat olleen rodunomaisia. Parhaat yksilöt löytyivät Gotlannista. Sen jälkeen alkoi laajamittainen jalostusohjelma, ja aktiivisimpana aikanaan kennelissä oli yli 60 lapinkoiraa yhtä aikaa.[2] Ruotsin Kennelliitto hyväksyi tämän satoja vuosia vanhan rodun kuitenkin vasta vuonna 1944.

Ruotsinlapinkoiria on Suomessa rekisteröity noin 260.[1] Rotu on kotimaansa ulkopuolella lähes tuntematon, ja jopa kotimaassaan vähemmän suosittu kuin suomenlapinkoira.[2]

Ruotsinlapinkoira sopii niin koti- kuin harrastuskoiraksikin. Monet harrastavat esimerkiksi tokoa ja agilityä. Ruotsissa löytyy jo muutama tottelevaisuusvaliokin. Nykyään ruotsinlapinkoira toimii jopa lampaiden paimentajana.

Säänkestävä turkki, jossa paksu ja tuuhea peitinkarva; aluskarva kihartuvaa. Turkki hylkii vettä ja lunta. Säännöllinen harjaus estää turkin takkuuntumisen eikä karvaan tartu risuja tms.

Ruotsinlapinkoirilla on ilmennyt jonkin verran lonkkasairauksia ja epilepsiaa, mutta Suomessa tutkitut koirat ovat olleet pääosin terveitä.

• Suomen kennelliiton rotumääritelmä
• Lappalaiskoirat ry.