Ruotsin merivoimat

Vuoteen 1937 saakka hallitsija oli virallisesti merivoimien komentaja. Vuonna 1937 luotiin merivoimien komentajan ruots. Chefen för Marinen, CM) virka, jonka haltija johtaa merivoimia rauhan aikana. Virkaa on hoitanut normaalisti vara-amiraali. Nimike poistettiin käytöstä vuoden 1994 organisaatiomuutoksessa ja nykyisin laivastoa johtaa merivoimien esikuntapäällikkö (ruots. Chef för marinledningen), joka edusti merivoimia muodostetussa yliesikunnassa (ruots. Högkvarteret). Tehtävä nimike muuttui 1998 merivoimien ylitarkastajaksi (ruots. Generalinspektör för marinen) ja edelleen 2003 merivoimien tarkastajaksi (ruots. Marininspektör).

Merivoimien komentajat

• Charles de Champs 1937–1939
• Fabian Tamm 1939–1945
• Helge Strömbäck 1945–1953
• Stig H:son Ericson 1953–1961
• Åke Lindemalm 1961–1970
• Bengt Lundvall 1970–1978
• Per Rudberg 1978–1984
• Bengt Schuback 1984–1990
• Dick Börjesson 1990–1994

Merivoimien esikuntapäälliköt

• Peter Nordbeck 1995–1998

Merivoimien ylitarkastajat;

• Torsten Lindh 1998–2001
• Jörgen Ericsson 2001–2003

Merivoimien tarkastajat

• Jörgen Ericsson 2003–2005
• Anders Grenstad 2005–2011
• Jan Thörnqvist 2011–2016
• Jens Nykvist 2016–

Merivoimien komentajat 2018 -

• Ewa Ann-Sofi Skoog Haslum 20. tammikuuta 2020 -

Ruotsin laivaston historia juontaa juurensa Kustaa Vaasaan ja Ruotsin vapaussotaan, jossa todettiin laivaston perustamisen tarve valtion vapauden takaamiseksi. Vain vuosi Kalmarin unionista eroamisen jälkeen saatiin laivastolle hankittua 7. kesäkuuta 1522 Lyypekin hansakaupungista kymmenen aseistettua rahtialusta. Aluskanta oli kaksinkertaistunut kreivisotaan mennessä, ja Kustaa Vaasa perusti telakoita sekä Ruotsiin että Suomeen saadakseen lisää laivoja. Alusten lukumäärä lisääntyi hitaasti, mutta vuonna 1544 oli jo 28 alusta, 1555 jo 49 alusta ja 1560 peräti 56 alusta.[2]

Kustaa Vaasan vanhimman pojan ja seuraajan Eerik XIV (1560–1568) ansioksi luetaan varsinaisen laivaston luominen. Pohjoismaiden seitsenvuotisen sodan aikana (1563-1570), jolloin merisota alkoi jo 30. toukokuuta 1563 Ruotsin merivoimien 12 aluksen osaston kohdatessa Tanskan laivaston kahdeksan aluksen osaston Bornholmin taistelussa. Meritaistelu oli samalla sodan syttymisen lopullisena laukaisijana. Laivastot kohtasivat syyskuussa ratkaisemattomana päättyneessä taistelussa Gotlannin lounaispuolella.

Toisena sotavuonna 1564 Ruotsi varusti 23 aluksen laivaston, joka kohtasi yhdistyneet Tanskan ja Lyypekin laivastot Öölannin pohjoiskärjen tasalla 30. toukokuuta. Taistelussa tuhoutui ruotsalaisten lippulaiva HMS Mars, mutta se ei ollut merkittävää tanskalaislyypekkiläisen laivaston palattua Kööpenhaminaan pian taistelun jälkeen. Sodan ratkaiseva meritaistelu käytiin 14. elokuuta ÖÖlannin pohjoiskärjen tasalla, jossa tanskalaislaivasto lyötiin pakoon.

Kolmantena sotavuotena 1565 Ruotsin laivasto purjehti Bornholmin edustalle, josta se jatkoi matkaansa Stralsundiin vapauttaakseen siellä olevat kauppalaivat. Matkalla laivasto kohtasi 21. toukokuuta tanskalaisen laivasto-osaston, joka tuhottiin. Falsterbossa Ruotsin laivasto kohtasi lyypekkiläisen laivasto-osaston, joka pakeni Kööpenhaminan linnakkeen suojiin. Ruotsin laivasto kohtasi yhdistyneen tanskalaislyypekkiläisen laivaston 4. kesäkuuta Bukovin edustalla lyöden vastustajansa pakosalle.

Seuraava laivastojen kohtaaminen tapahtui 7. heinäkuuta Bornholmin ja Rügenin välillä. Taistelu ratkaisi Itämeren herruuden, joka siirtyi nyt Ruotsille. Meren herruutta ei kuitenkaan kyetty hyödyntämään maavoimien kärsittyä saman aikaisesti musertavan tappion Axtornassa.

Sodan päättyessä oli Ruotsin laivastossa kaikkiaan 87 alusta, mutta niistä ainoastaan noin puolet oli varsinaisia sotalaivoja loppujen ollessa aseistettuja kauppalaivoja. Muutaman seuraavan vuoden aikana lukumäärä kasvoi aina 120 alukseen.[3]

Suurvalta-Ruotsi hankki 1600-luvulla suuren laivaston, jolla tavoiteltiin Itämeren herruutta. Lippulaiva Stora Kronan oli aikoinaan maailman suurimpia sotalaivoja[4]. Ruotsin suurvalta-aseman päätyttyä 1700-luvun alussa suuresta laivastosta ei luovuttu. Avomerisodankäynnin ohella alettiin kuitenkin panostaa myös rannikkosodankäyntiin soveltuviin aluksiin. Kustaa III:n sodassa Ruotsin saaristolaivasto näytti tehonsa, kun taas avomerilaivaston suoritukset jäivät vaatimattomiksi. Ruotsin menetettyä Suomen vuonna 1809 Itämeren strateginen tilanne muuttui.

Suomen sodan jälkeen päädyttiin siihen, että Ruotsi ei kykene ylläpitämään yhtä suurta laivastoa kuin Venäjä. Tämä merkitsi Ruotsin laivaston merkityksen vähenemistä Itämerellä. Samoin katsottiin, että laivaston merkitys maataisteluihin oli rajallinen. Tämä johti rannikkolinnakkeiden rakentamiseen.

Ruotsi-Norjan laivastolippu 1814-1844

Ruotsin kruununprinssin entisen Napoleonin marsalkan Bernadotten ajama valtioliitto Ruotsin ja Norjan välillä toteutui 1814 personaaliunionina.

Rannikkolaivasto ja avomerilaivasto yhdistettiin 1824 kuninkaalliseksi laivastoksi, mutta hallituksella ei ollut halua kunnostaa olemassa olevaa eikä hankkia uutta kalustoa. Vasta 1841 laivastolle hankittiin ensimmäinen höyrykäyttöinen alus HMS Thor.

Ruotsi-Norjan laivastolippu 1844-1905

Siten laivastossa palveli edelleen 1850-luvun puolivälissä seitsemän täystakiloitua linjalaivaa, joihin ei oltu asennettu höyrykonetta. Nämä olivat HMS Carl XIII (1862), HMS Prins Oskar (1869), HMS Gustaf den Store (1868), HMS Försiktigheten (1876), HMS Fäderneslandet (1862), HMS Manligheten (1862) ja HMS Dristigheten (1876). Alusten nimen perässä on sulkuihin merkittynä palveluksesta poistovuosi. Lisäksi olivat 1824 vesille laskettu HMS Carl XIV Johan sekä 1856 vesille laskettu HMS Stockholm, jotka varustettiin höyrykonein 1835 ja 1857.

Laivaston viimeinen purjelaivakauden fregatti 1862 vesille laskettu HMS Vanadis varustettiin jo valmistuessaan höyrykoneella ja potkurilla, jolloin se luokiteltiin höyryfregatiksi. Tämän jälkeen Ruotsin merivoimissa käytettiin seuraavan kerran fregatti nimitystä vasta 1950-luvulla.

Heinäkuussa 1862 Ruotsin merimimisteriksi tuli kreivi Baltzar von Platen (1804-1875), joka esitti laivaston jakamista kahtia. Varsinaisen laivaston tehtävänä oli puolustaa rannikkoa ja ulkosaaristoa ja siitä erotetun saaristotykistön (ruots. Kungliga Skärgårds Artilleriet) tehtävänä oli puolustaa sisävesireittejä sekä suuria järviä. Varsinaisessa laivastossa piti palvella nopeita potkurikorvetteja ja palvelukseen saapuvat monitorit. Saaristotykistön aluksilta vaadittiin pieni syväys, panssarointi sekä höyryvoima ja niiden tuli kyetä purjehtia Götankanavan läpi sekä kuljettamaan tarvittaessa tykkikalustoa. Niiden tehtävinä oli muun muassa suojata Karlsborgin linnakkeen sivusta sekä puolustaa Göteborgia ja Tukholmaa. Säätyvaltiopäivät hyväksyivät esitetyn suunnitelman 1865. Suunnitelmaan liittyen valmistettiin vuosina 1865-1871 neljä monitoritjotka olivat laivaston ensimmäiset raudasta valmistetut sekä kääntyvällä tykkitornilla varustetut alukset. Saaristotykistö lakkautettiin 1873 ja sen alukset liitettiin laivastoon.[5]

Rannikkopanssarilaivojen eli pienen maan taistelulaivojen hankinnasta tehtiin päätös noin 1880 ja laivaston ensimmäinen alus HMS Svea laskettiin vesille 1885. Saman aikaisesti päätettiin hankkia torpedoveneitä, koska torpedot olivat mahdollistivat keveille aluksille kyvyn upottaa merkittävästi raskaampia aluksia. 1870-luvulla puolustusta siirrettiin linnakkeista ulommas miinoittamalla merialueita.

Rannikkotykistö (ruots. Kustartilleriet) perustettiin 1. tammikuuta 1902 erilliseksi aselajiksi, kun Vaxholmeniin sijoitettu tykistö siirrettiin maavoimista sekä laivaston miinoitusjoukot ja Karlskronan laivastoasemaa suojannut tykistö siirrettiin laivastosta uuteen aselajiin. Laivasto ja rannikkotykistö muodostivat yhdessä merivoimat (ruots. Marinen).

• Svea-luokan rannikkopanssarilaivat: HMS Svea, HMS Göta, HMS Thule
• Oden-luokan rannikkopanssarilaivat: HMS Oden, HMS Thor, HMS Niord
• Dristigheten-luokan rannikkopanssarilaiva: HMS Dristigheten
• Äran-luokan rannikkopanssarilaivat: HMS Äran, HMS Wasa, HMS Tapperheten, HMS Manligheten
• Oscar II-luokan rannikkopanssarilaiva: HMS Oscar II
• John Ericsson-luokan monitorit: HMS John Ericsson, HMS Tordön, HMS Tirfing ja HMS Loke
• Gerda-luokan monitorit: HMS Gerda ja HMS Hildur
• Berserk-luokan monitorit: HMS Berserk, HMS Ulf, HMS Björn, HMS Sölve ja HMS Folke
• Örnen-luokan torpedoristeilijät: HMS Örnen, HMS Claes Horn, HMS Jacob Bagge, HMS Psilander, HMS Clas Uggla
• panssariristeilijä HMS Fylgia
• hävittäjä HMS Mode
• hävittäjä HMS Magne
• 35 1. luokan torpedovenettä
• 13 2. luokan torpedovenettä
• 1. luokan tykkiveneet
  • Blenda-luokan tykkiveneet: HMS Blenda ja HMS Disa
  • 6 Urd-luokan tykkivenettä
  • HMS Edda

Ruotsi oli puolueeton ensimmäisessä maailmansodassa 1914-1918 ja laivasto hoiti pääosan puolueettomuuden valvonnasta. Kolme Sverige-luokan rannikkopanssarilaivaa valmistuivat materiaalien saatavuusongelmista huolimatta. Samoin laivastolle valmistui kaksi Wrangel-luokan hävittäjää ja seitsemän sukellusvenettä, mutta aluksia ei kuitenkaan valmistunut vuoden 1906 laivastosuunnitelman mukaista määrää. Kauppalaivasto kärsi kuitenkin sodan aikana suuria tappioita, kun kaikkiaan 270 kauppa-alusta tuhoutui ja noin 800 merimiestä sai surmansa.

Laivastolle perustettiin omat ilmavoimat perustamalla 1914 kolme lento-osastoa, joihin sijoitettiin pienehkö määrä erilaisia lentokoneita. Niiden tehtävänä oli lähinnä tiedustelu ja merialueiden valvonta. Laivaston ilmavoimat liitettiin 1925 maavoimien ilmavoimiin, jolloin muodostui varsinaiset ilmavoimat omaksi puolustushaarakseen.

Sotaan osallistuneiden maiden tekemän aselevon astuttua voimaan 1918 ihmiset olivat väsyneet sotaan, Ruotsin valtion talous oli huonossa kunnossa ja pääosa kansasta luotti siihen, että vasta perustettu Kansainliitto kykenee ylläpitämään rauhaa. Vuoteen 1922 mennessä laivasto oli rappeutumassa ja kolme vuotta myöhemmin vasemmiston saatua vallan parlamentissa aloitettiin voimakas supistaminen.

Sverige-luokan rannikkopanssarilaivat HMS Gustav V, HMS Drottning Victoria ja HMS Sverige jatkoivat palvelustaan, mutta Svea-luokan aluksista oli poistunut käytöstä 1920 sukellusveneiden emälaivaksi muutettu HMS Svea. HMS Thulesta tehtiin maalilaiva 1928. Monitoreista olivat palveluskäytössä ainoastaan kaksi Thordön-luokan (aikaisempi nimi John Ericsson-luokka) alusta (HMS Tirfing ja HMS Thordön), Gerda-luokan alus HMS Gerda ja Berserk-luokan alus HMS Björn, jotka poistuivat käytöstä ennen toista maailmansotaa.

Ruotsi oli toisessa maailmansodassakin puolueeton, mutta sen laivasto valvoi merialueen ja siten puolueettomuuden loukkaamattomuutta. Lisäksi osa rannikon kohteista miinoitettiin ja rannikkotykistöä vahvennettiin maihinnousun estämiseksi. Sodan kuluessa laivastoa vahvistettiin valmistamalla 12 hävittäjää, 17 moottoritorpedovenettä, 20 sukellusvenettä, miinalaiva ja 38 miinanraivaajaa eli kaikkiaan 88 uutta alusta. Näiden lisäksi valmistui suuri joukko erilaisia apualuksia.

Puolueettomuuden valvontaan kuului miinoitusten valvonta, partiointi ja saattuepalvelus, joita tehtiin Ruotsin aluevesillä. Laivasto saattoi kaikkiaan 17000 alusta sodan aikana ja laski noin 4000 miinaa ja raivausestettä.

Rannikkotykistön merkitys kasvoi sodan aikana, koska sen tehtäviin lisättiin tukikohtien suojaamisen lisäksi maihinnousujen torjunta.

Toisen maailmansodan jälkeen laivaston aluksista muodostettiin kolme risteilijäosastoa (HMS Tre Kronor, HMS Göta Lejon ja HMS Gotland). Vuoden 1958 puolustusselonteossa risteilijöistä päätettiin luopua ja niistä viimeinen HMS Göta Lejon myytiin 1970 Chilelle. Laivastoon kuului tämän jälkeen 24 hävittäjää ja fregattia, joiden tehtävänä oli toimia sekä pinta-aluksia että sukellusveneitä vastaan.

Merivoimat aloitti jo 1944 ohjuskokeet perustuen löydettyihin saksalaisiin V-2 ohjuksiin. Tästä huolimatta tykistö ja torpedot säilyivät pääaseina pinta-aluksia vastaan ja erilaiset heitteet sukellusveneitä vastaan. Ensimmäiset helikopterit aloittivat meripuolustuksessa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, kun Alouette ja Boeing-Vertol kopterit saatiin palvelukseen. Meri-ilmavoimista oli kiinteä osa meripuolustusta ja laivaston toimintaa, kunnes vuonna 1990 meri-ilmavoimien helikopterit liitettiin perustettuun erilliseen helikopteriaselajiin.

Rannikkotykistö varustettiin 1950-luvulla keveillä tulivoimaisilla aseilla. Raskas tykistö sijoitettiin vahvasti linnoitettuihin tuliasemiin.

Hallitus päätti 1972 lopettaa kauppameren suojaamisen merivoimien vaatimuksista, jolloin hävittäjät ja fregatit voitiin poistaa laivaston vahvuudesta. Näiden poisto laski laivaston kykyä toimia avomerellä, mutta uudet kevyet rannikkovesillä toimimaan kykenevät alukset mahdollistivat kuitenkin rannikkopuolustuksen. 1980-luvulla päätös osoittautui virheelliseksi sukellusveneiden torjuntakyvyn puutteena, mikä todennettiin toistuvina sukellusvenehavaintoina aluevesillä. Laivastolle hankittiin korvetteja, joiden tärkeimpänä tehtävänä on sukellusveneidentorjunta sekä miinanraivaus ja pintatorjuntakyky. Aluksilla on myös parempi merikelpoisuus kuin keveillä veneillä.