Ruostehappomarja

Ruostehappomarja (Berberis vulgaris) on happomarjakasveihin kuuluva keltakukkainen ja piikikäs pensas. Lajia tavataan Euroopassa laajasti Pohjoismaiden eteläosia myöten sekä ihmisen levittämänä myös Pohjois-Amerikassa. Se on vanha hyötykasvi, jota on käytetty niin rohdoksi, ruoaksi kuin koristepensaanakin.

Ruostehappomarja
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Happomarjakasvit Berberidaceae
Suku: Happomarjat Berberis
Laji: vulgaris
Kaksiosainen nimi

Berberis vulgaris
L.
Katso myös

  Ruostehappomarja Wikispeciesissä
  Ruostehappomarja Commonsissa

Ulkonäkö ja koko
Ruostehappomarjan kukkia
Ruostehappomarjan marjoja

Ruostehappomarja kasvaa piikikkääksi, pystyksi 1–2 metriä korkeaksi pensaaksi. Edellisen kesän kasvaimen kuori on harmaa, kuluvan kesän kasvainranka on kalju. Lehdet ovat oksissa kierteisesti. Lehtilapa on 2–3 cm pitkä, soikea, suippotyvinen, nirhalaitainen ja alta tiheään korko- ja verkkosuoninen. Haaroissa sijaitsevat oralehdet ovat kolmepiikkisiä. Kukinto on riippuva, 10–30-kukkainen pitkä terttu. Keltaiset kukat ovat kaksineuvoisia. Kehälehtiä on yhdeksän kappaletta, joista sisimmät kuusi ovat terälehtimäisiä. Mesilehtiä ja heteitä on tavallisesti kuusi kappaletta, emejä on yksi.[1][2] Ruostehappomarja kukkii touko–kesäkuussa, Suomessa kesä-heinäkuussa. Sen happamat marjat ovat punaisia, pitkulaisia ja kaksisiemenisiä.[1][2][3]

Levinneisyys

Ruostehappomarjaa kasvaa suurimmassa osassa Eurooppaa. Sen levinneisyysalue ulottuu Pyreneiden niemimaalta Britteinsaarille, Fennoskandian keskiosiin, Baltiaan, Länsi-Venäjälle, Ukrainaan ja Kaukasuksen alueelle. Lisäksi se on levinnyt myös Turkkiin ja Iraniin. Laji on levinnyt ihmisen mukana myös Pohjois-Amerikan keski- ja itäosiin.[4] Pohjoismaissa, varsinkin eteläosissa, ruostehappomarja on melko yleinen etenkin rannikonläheisillä seuduilla kasvava vanha tulokaslaji.[3] Suomessa ruostehappomarjaa tavataan paikoitellen luonnonvaraisena vakiintuneena uustulokkaana Etelä- ja Itä-Suomessa.[5][1]

Elinympäristö

Ruostehappomarjalle tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kuivat, aurinkoiset mäet ja metsänreunat, pensaikot ja valoisat metsät. Laji on Suomessa vanha viljelykasvi, joka esiintyy luonnossa viljelyjäänteenä ja -karkulaisena.[1][2] Pohjoismaissa se suosii jonkin verran kalkkipitoisia kasvupaikkoja.[3]

Käyttö

Ruostehappomarja on vanha ruoka- ja rohdoskasvi, jota käytettiin muun muassa maksa- ja sappitauteihin sekä keripukin torjumiseen ennen sitrushedelmien tuloa Pohjois-Eurooppaan.[6][7] Kypsiä marjoja lukuun ottamatta koko kasvi, erityisesti juuret, ovat myrkyllisiä. Runsaasti C-vitamiinia sisältävät marjat ovat hapokkaita, ja niistä tehtyä mehua on käytetty myös etikan korvikkeena. Marjojen korkean pektiinipitoisuuden vuoksi ne soveltuvat hyvin hyytelöiden raaka-aineeksi.[8]

Kasvin kuoresta on valmistettu keltaista väriä kankaiden värjäämiseen, ja puutavaraa on käytetty vanerointiin.[4]

Useiden muiden happomarjalajien tapaan myös ruostehappomarjaa on pitkään käytetty vapaasti kasvavana koristepensaana tai aitakasvina. Suomessa se menestyy viljeltynä mainiosti Oulun korkeudella saakka. Kasvista on jalostettu useita viljelylajikkeita, muun muassa 'Atropurpurea' eli verihappomarja, jonka lehtilavat ovat tummanpunavihreitä.[2] Koska ruostehappomarja ja sen lajikkeet voivat toimia viljaa vahingoittavan mustaruosteen väli-isäntinä, niiden viljely myyntiin on Suomessa ja Ahvenanmaalla ollut kielletty lailla vuodesta 1986 alkaen.[2][7]

Lähteet
  • Mansimarjasta punapuolaan. Marjakasvien kulttuurihistoriaa. Toim. Klemettilä, Hannele & Jaakola, Laura. Maahenki Oy, Helsinki 2011. ISBN 978-952-5870-50-3.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Suomen puu- ja pensaskasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Alanko, Pentti & Palmén, Annikki & Tigerstedt, Peter M. A. 2. uudistettu painos. Dendrologian seura – Denrologiska Sällskapet r.y., Helsinki 1992. ISBN 951-96557-0-0.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982. ISBN 951-9078-87-8.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010. ISBN 978-952-92-7850-3.

Viitteet
  1. Retkeilykasvio 1998, s. 66.
  2. Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 100.
  3. Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio, s. 195. 2. painos. Suomentanut Vuokko, S. & Väre, H. Tammi, 2005. ISBN 951-31-2924-1.
  4. Den virtuella floran: Berberis (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 27.10.2011.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Ruostehappomarjan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 27.10.2011.
  6. Suomen terveyskasvit 1982, s. 237.
  7. Ålands flora 2011, s. 114.
  8. Mansimarjasta punapuolaan 2011, s. 108, 200.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.