Rukoilu

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Perusteet Vanha testamentti Uusi testamentti Ilosanoma Kaanon Raamatun kirjat Kirkko Uskontunnustus Uusi liitto
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kristologia Lähetystyö Pelastus
Historia Perinteet Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Ryhmät Läntinen Katolinen Protestanttisuus Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikaalisuus Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntailaisuus Itäinen Idän katolisuus Idän ortodoksisuus Orientaaliortodoksisuus Idän kirkko Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhät Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Aikajana

Maalaus Magdalan Mariasta rukoilemassa.

Kristillisessä teologiassa rukoilemista on kuvattu ”viipymiseksi Jumalan edessä” ja ”puheeksi Jumalan kanssa sydämessä”. Kristillisessä teologiassa se on nähty välineenä, jonka avulla Jumalan tahto alkaa tapahtua kristittyjen keskuudessa, mutta joka ei kuitenkaan ole automaatti, jonka avulla Jumala pakotettaisiin tekemään, mitä on tahdottu.[4]

Kristilliset rukoukset on jaettu pyyntörukouksiin, esirukouksiin, kiitosrukouksiin ja katumusrukouksiin. Pyyntörukoukset ovat yleisimpiä ja niissä rukoilija pyytää Jumalalta jotakin. Esirukoukset luetaan jonkun toisen puolesta, kiitosrukouksessa kiitetään Jumalaa esimerkiksi ehtoollisesta ja katumusrukouksessa pyydetään syntejä anteeksi. Rukous voi olla joko sanallista tai sanatonta rukousta. Tunnetuimpia lajeja ovat ilta- ja ruokarukoukset, mutta kävellessäkin saatetaan lausua esimerkiksi kävelyrukousta.[5]

Anna-Mari Kaskinen kuvailee sanoittamassaan lastenvirressä rukousta seuraavasti: “Rukous on silta luokse Jumalan. Rukous on polku luokse auttajan. Rukous on lintu, joka lentää taivaaseen. Rukous tuo rauhan sydämeen.” (Lastenvirsi 75, Virsi 931.)

Käytännössä rukoilutavat vaihtelevat paljon ja ne ovat myös henkilökohtaisia. Katolilaiset ja ortodoksit tekevät rukoillessaan ristinmerkin. Perinteisesti kristillinen rukoilu on tapahtunut polvillaan, mutta nykyään helpommat rukoilutavat ovat yleistyneet. Psalmit, virret ja kirkkomusiikki voidaan nähdä myös rukouksena. Lisäksi kynttilän tai tuohuksen liekki ja savu voidaan nähdään rukouksen symbolina.

Kristillisessä mystiikassa rukoileminen nähdään kehittyvänä harrastuksena, joka liittyy ihmisen uskonnollisuuden syvenemiseen. Aluksi rukoilu on itsekästä, sillä tässä henkilö pyytää itselleen jotakin hyvänä pitämäänsä asiaa. Itsekkäästä rukoilusta kehitytään mietiskelevään eli kontemplatiiviseen rukoukseen ja lopulta epäitsekkääseen eli sanattomaan rukoukseen. Mystikkojen mukaan rukoilu johtaa unioon eli syvään uskonnolliseen kokemukseen ja sitä voidaan pitää myös meditaationa. He puhuvat ”Jumalassa rukoilemisesta” ja ”Jumalaan uppoamisesta”.[6]

Martti Lutherin mukaan Isä meidän -rukous on ”Raamattu pienoiskoossa”. Hänen mukaansa sen rukoileminen on tarpeen uskon vahvistamisessa ja kehittämisessä, sekä voimien saamiseksi esimerkiksi kymmenen käskyn noudattamiseen. Luther korostaa, että Jumalaa on aina huudettava avuksi. Rukoileminen ei hänen mukaansa saa arvoa siitä, että ihminen rukoilee, vaan siitä, että Jumala on ihmisiä siihen kehottanut. Hän korosti erityisesti Isä meidän -rukousta: Rukoilua ei pitäisi tehdä välinpitämättömästi tai ilman luottamusta. Lisäksi Luther katsoi, ettei kaikkia "pälpätyksiä ja hoilaamisia" voida laskea rukoiluksi, vaikka ne on sellaisiksi tarkoitettu.[7]

Katolilaisuudessa[8] ja ortodoksisuudessa[9] uskotaan, että pyhimyksiltä, kuten Neitsyt Marialta, voi pyytää esirukouksia. Tällaisen ”rukouksen” teologinen merkitys eroaa Jumalalle osoitetusta rukouksesta.[10]

Pääartikkeli: Salat

Muslimeja rukoilemassa moskeijassa.

Islamissa rukous, salat, määritellään yhdeksi uskonnon viidestä peruspilarista. Rukoushetkiä on vuorokaudessa viisi ja imaami kutsuu niihin moskeijan minareetista rukouskutsulla resitoiden. Rukoushetket määräytyvät auringon mukaan siten, että vuorokauden katsotaan alkavan auringon laskiessa horisontin taakse ja tällöin auringonlaskun rukous (arab. مغرب‎, maghrib). Pian tämän jälkeen seuraa iltarukous (arab. عشاء‎, isha), kun punainen kajo on hävinnyt ja jäljellä on vain hieman valkeaa kajoa. Aamunkoiton rukous (arab. فجر‎, fajr) alkaa vaalean juovan erottuessa horisontissa ja se on suoritettava ennen auringon nousua.

Auringon saavuttaessa lakipisteensä suoritetaan keskipäivän rukous (arab. ظهر‎, zuhr) ja se on rukoiltava ennen seuraavan rukousajan alkamista. Iltapäivän rukous (arab. عصر‎, asr) alkaa silloin, kun kappaleen varjo on kaksi kertaa kappaleen pituinen ja se suoritetaan ennen auringonlaskua. Rukoukset suositellaan rukoiltaviksi välittömästi rukousajan alettua.

Muslimi puhdistautuu tekemällä rukouspesun ennen rukoilemista. Hän voi käyttää alustaa ja on kääntyneenä Mekkaan päin. Rukoilla voi missä vain puhtaassa paikassa – ei kuitenkaan käymälässä. Perjantain keskipäivän rukous on viikon merkittävin rukoushetki ja sitä varten yleensä kokoonnutaan moskeijaan. Musliminainen voi rukoilla kotona eikä hänen tarvitse rukoilla perjantairukousta moskeijassa. Musliminainen ei saa rukoilla kuukautisten aikana, koska hän on silloin epäpyhässä tilassa. Rukous alkaa aina Koraanin ensimmäisellä Avauksen suuralla, jonka muslimi siis resitoi vähintään seitsemäntoista kertaa vuorokaudessa, mikäli hän rukoilee ainoastaan pakolliset rukoukset.

»Kunnia Jumalalle, maailman Herralle, Armeliaalle Armahtajalle, Tuomiopäivän Ruhtinaalle. Sinua me palvomme, Sinua me huudamme avuksi. Johdata meidät oikealle tielle, niiden tielle, joille Sinä olet suosiollinen, et niiden, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä.»
(Koraani 1:1–7, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Käytännössä rukoilu voi sattua myös muun toiminnan kuten vierailun aikaan, eikä ole mitenkään tavatonta, että muslimit alkavat rukoilla tässä yhteydessä. Euroopassa rukoilupaikkoja eli moskeijoita ei ole riittävästi ja toisaalta elämänrytmi saattaa estää rukoilemisen oikealla tavalla. Uskonnon sisällä on havaittavissa myös eroja. Esimerkiksi šiialaiset yhdistävät joskus rukouskertoja niin, että he rukoilevat vain kolme kertaa päivässä.[11]

Buddhalaisuudessa rukoilutavat vaihtelevat eri suuntauksissa, mutta perinteisesti tätä termiä ei siellä käytetä, vaikka yhtäläisyyksiä esimerkiksi kristilliseen rukoiluperinteeseen löytyykin. Buddhalaisuudessa rukoilun opillisena tarkoituksena on valaistuminen ja kärsimyksestä vapautuminen.[12] Länsimaista rukoilukäsitystä lähellä on Nichiren-buddhismin rukoilutapa, jossa toistetaan resitoiden Lootus-sutran säkeitä. Rukousta ei kuitenkaan osoiteta millekään jumaluudelle, vaan sen kohteena on esimerkiksi mandala-kuvio, joka symboloi valaistumista ja buddha-luontoa. Rukoileminen voidaan käsittää tässä prosessiksi, jossa ihmisen itsetuntemus syvenee ja mahdollistaa kehittymisen ihmisenä.[13]

Puhtaan maan buddhalaisuudessa rukouksena lausutaan ”Namu Amida Butsu” eli ”Turvaan Amida Buddhaan”. Rukous voidaan katsoa universaalin buddhaluonnon ilmentymäksi ja se voi yhtä hyvin tähdätä tavallisten toiveiden täyttymiseen tai syvemmin käsitettynä valaistumiseen. Zen-buddhalaisessa rukoilussa ei sanota mitään, vaan siinä pyritään saavuttamaan valaistuminen hiljentymällä ja ”vain istumalla” niin, että saavutetaan ”ei-minuus”. Theravada-buddhalaisuudessa rukoilua ei pidetä välttämättömänä, vaan he korostavat buddhalaisen tiedon merkitystä ja resitoivat pitääkseen sen mielessään.[12]

Tiibetinbuddhalaisuus on kuuluisa pyöritettävistä rukousmyllyistään.[14] Mahayana-buddhalaisuuden suuntauksissa rukoilla voidaan myös temppelissä buddhanpatsaan äärellä polvistuen, jolloin voidaan käyttää myös tuohuksia.[15]

Ofuna-pyhäkkö Kamakurassa.

Japanin šintolaisuudessa rukoilla voi esimerkiksi pyhäkössä tai kotona kamidanan eli jumalhyllykön ääressä. Rukous kohdistetaan sille jumaluudelle eli kamille, jonka temppeli tai pyhäkkö on esimerkiksi kyseessä. Tavallisimmat rukousaiheet liittyvät esimerkiksi pahojen henkien karkottamiseen, mutta yhtä hyvin voidaan kiittää kamia tai lausua rukous maailmanrauhan puolesta.

Rukoilu on usein tarkkaan säädelty. Alussa rukoilijan on puhdistauduttava joko kokonaan tai ainakin on pestävä kädet. Kami saatetaan "herättää" soittamalla pyhäkön tai jumalhyllykön kelloa ja lisäksi sille annetaan uhrilahja (esimerkiksi riisiä tai riisiviinaa), jonka jälkeen lausutaan rukous. Kunnioittavat kumarrukset liittyvät vahvasti myös tähän rituaaliin ja jumalhyllykön ääressä rukoillaan tavallisesti polvillaan.[16][17]

Charles Darwinin serkku Francis Galton oli ensimmäinen, joka tutki rukoilun tehoa ihmisiin tilastollisin menetelmin. Galton totesi, että suuret määrät ihmisiä rukoilivat joka sunnuntai Britannian kirkoissa julkisesti hallitsijaperheen terveyden puolesta. Galton ajatteli, eikö kuningasperheen jäsenten terveydentilan pitäisi olla epätavallisen hyvässä kunnossa niihin verrattuna, joiden puolesta rukoilivat vain läheiset henkilöt. Galton tutki asiaa eikä löytänyt tilastollista eroa. Galtonin tavoitteet saattoivat olla myös satiirisia, sillä hän suoritti rukouskokeita myös sattumanvaraisilla maatilkuilla nähdäkseen, kasvaisiko niillä olevat kasvit nopeammin. Kasvit eivät kasvaneet rukouksista huolimatta nopeammin.[18][19]

Kristillinen Templeton-säätiö rahoitti 2000-luvulla 2,4 miljoonaa dollaria maksaneen tutkimuksen rukouksen tehosta ihmisiin. Tutkimus toteutettiin kaksoissokkona. Tutkimuksessa potilaat jaettiin satunnaisesti kolmeen koeryhmään. Ensimmäisessä ja toisessa olevat eivät tienneet rukoillaanko heidän puolesta vai ei, mutta toisen puolesta rukoiltiin. Kolmannessa puolestaan tiedettiin, että heidän puolestaan rukoillaan. Näiden kohdalla testattiin psykosomaattisia vaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että tietää olevansa rukousten kohteena. Kokeessa rukoilijoille annettiin niiden potilaiden nimet, joiden puolesta he rukoilivat. Tutkimuksessa seurattiin kuudessa sairaalassa 1802 potilasta, joille oli tehty ohitusleikkaus.

Rukoilijat toimivat kolmesta kirkosta käsin. Kaikki kirkot olivat kaukana kuudesta sairaalasta. Rukoukset pyrittiin vakioimaan mahdollisimman pitkälle, joten kaikkia rukoilijoita pyydettiin liittämään rukoukseensa sanonta ”menestyksekäs leikkaus ja nopea parantuminen ilman komplikaatioita”.[19][20]

Kokeen tulokset julkaistiin American Heart Journal -aikakauskirjassa huhtikuussa 2006. Minimaalinen ero havaittiin niiden välillä, joiden puolesta rukoiltiin (52 %) ja joiden puolesta ei rukoiltu (51 %). Kolmannen ryhmän, eli niiden jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoiltiin, tulokset puolestaan erosivat kahden ensimmäisen ryhmän tuloksista, jotka eivät tienneet asiasta mitään. Niillä, jotka tiesivät olleensa esirukousten kohteena, oli tilastollisesti merkittävästi enemmän komplikaatioita (59 %) kuin niillä, jotka eivät tienneet siitä (52 %). Kokeen tekijöiden mukaan potilaat, jotka tiesivät olleensa esirukousten kohteena kärsivät lisärasituksesta, ”suorituspelosta”.[19][20]

Lääkäri Randolph Byrd järjesti kaksoissokkokokeen San Franciscossa vuonna 1988 rukoilun terapeuttisesta vaikutuksesta. Koehenkilönä oli 393 sydäntautipotilasta, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Esirukousta vastaanottanut ryhmä käsitti 192 potilasta ja kontrolliryhmä 201 potilasta. Kristityt rukoilijat toimivat sairaalan ulkopuolella. Kokeen lopussa esirukousta vastaanottaneen ryhmän todettiin olevan terveempi kuin kontrolliryhmän, jonka muun muassa todettiin tarvitsevan useammin antibiootteja ja diureetteja.[21] Arvostelijat ovat huomauttaneet ettei kyseessä ollut täysin asianmukaisesti järjestetty kaksoissokkokoe.[22]

Andrew Newberg tutki fransiskaaninunnien ja buddhalaisten aivojen toimintaa syvän rukouksen tai meditaation aikana PET-laitteella. Tutkimuksissa kävi ilmi, että fransiskaaninunnien otsalohkot aktivoituivat rukouksen aikana, mutta päälakilohkon toiminta vaimeni, mikä Newbergin mukaan liittyy uskonnolliseen ajasta ja paikasta irrottautumisen tunteeseen ja Jumalan läsnäolon kokemuksiin. Samanlaisia aivotoiminnan muutoksia oli havaittavissa myös buddhalaisilla meditoijilla. Erona oli kuitenkin se, että nunnilla aktivoitui kielellinen alue aivoista, kun taas buddhalaisilla aktivoitui visuaalinen alue, mikä liittyy erilaisiin meditaatio- ja rukoilutapoihin.[23]

Newbergin mukaan hänen tutkimuksensa perusteella ei voi kuitenkaan arvioida uskonnollisten kokemusten ”objektiivista totuudenmukaisuutta”. Tutkimus ei hänen mukaansa pysty myöskään antamaan vastausta kysymykseen, onko ihmisellä kuolematon sielu tai onko Jumala olemassa. Se voidaan kuitenkin hänen mukaansa sanoa, että mikäli Jumala on olemassa, se pitää kokea aivojen välityksellä. Selvää on myös, että hengellinen elämä saa aivoissa aikaan biologisia muutoksia.[23]