Ruhrin miehitys

Ajatus Ruhrin alueen miehittämisestä oli noussut esille jo 1919, kun liittoutuneiden asiantuntijaryhmä esitti arvioita korvaussummista, joita Saksa olisi kykenevä maksamaan. Ajatuksen esitti Louis Loucheur Lloyd Georgelle. Loucheur esitti, että Ranskan täytyisi ehkä miehittää Ruhr maksuvaatimusten tukemiseksi. Vuonna 1922 Cannesin konferenssissa esitettiin ehdotus Saksan sotakorvausten maksuajan pidennyksestä, ja ajatus sai Ranskassa suurta suosiota. Saman vuoden alussa maksuajan pidennystä vastustanut Aristide Briandin joutui eroamaan pääministerin paikalta ja hänen seuraajakseen nousi Raymond Poincaré. Poincaré kannatti Versailles’n rauhansopimuksen mahdollisimman tiukkaa täytäntöönpanoa. Vuoden 1922 huhtikuussa Saksan valtakunnankansleri Joseph Wirth ilmoitti, ettei Saksa enää kyennyt maksamaan sotakorvauksia. Maksuista kieltäytymisen lisäksi Saksan ja Ranskan välejä hiersi Saksan aseistariisuntasääntöjen kiertäminen ja puolisotilaallisten järjestöjen toiminta Saksassa. Poincaré ehdotti Ruhrin miehitystä ja sai tukea presidentti Alexandre Millerandilta ja sotaministeri André Maginotilta, jotka uskoivat olevan välttämätöntä iskeä Saksan teollisuuden sydämeen. Isosta-Britanniasta tukea ei kuitenkaan tullut, sillä siellä oli jo luovuttu toivosta saada sotakorvaukset Saksalta. Operaatioon saatiin mukaan myös Belgia. Ranskan edustajakamari hyväksyi miehityksen äänin 452–72.[1]

Miehitysjoukot eivät uskoneet kohtaavansa minkäänlaista vastarintaa. Miehitys herätti kuitenkin Saksassa maanlaajuista vastustusta. Myös Britanniassa vastustettiin ranskalais-belgialaisten joukkojen toimia. Tästä rohkaistuneena Saksassa aloitettiin yleislakko miehityksen vastatoimena. Myös väkivaltaisempia vastustuksen muotoja esiintyi, ja esimerkiksi rautatiekiskoja räjäyteltiin, jotta sotakorvauksina Ranskaan vietäviä tuotteita ei voitaisi kuljettaa pois miehitetyltä alueelta. Suunnitteilla oli myös maanalainen armeija. Saksan valtiolle tapaus merkitsi suurta rahareikää, kun sen piti tukea töistä kieltäytymisen takia erotettuja työläisiä ja Ruhrin alueelta karkotettuja kymmeniä tuhansia siviilejä. Saksan rahan arvo alkoi aleta suurella nopeudella hyperinflaation kourissa. Lokakuussa 1923 yksi dollari vastasi jo 12 000 miljoonaa markkaa, 1. marraskuuta 120 000 miljoonaa ja 20. marraskuuta korkeimmillaan jo neljää biljoonaa markkaa. Marraskuussa Poincarén olikin hyväksyttävä puolueettoman asiantuntijaraadin kokoontuminen arvioimaan Saksan maksukykyä. Kokoontumisen tuloksena syntyikin niin sanottu Dawesin suunnitelma kansainvälisestä lainasta Saksalle ja Ranskan vetäytymisestä Ruhrista. Poincarén oli pakko hyväksyä suunnitelma vuoden 1924 keväällä poliittisen kannatuksensa nopean laskun vuoksi.[1]

• Reininmaan miehitys

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ruhrin miehitys Wikimedia Commonsissa