Ruandan kansanmurha

Ruandan kansanmurha on vuonna 1994 Ruandassa tapahtunut joukkomurha, jossa joukko äärihuturyhmiä, muun muassa Interahamwe (tai Interhamwe), tappoi sadan päivän aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.[1]

Liitutaulu kigalilaisesta rakennuksesta, jossa surmattiin kymmenen belgialaista sotilasta kansanmurhan alussa

Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jännitteet käynnistivät presidentti Juvénal Habyarimanan lentokoneen alasampumisen jälkeen hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan huhtikuussa 1994. Alasampujina pidetään yleisesti armeijan huturadikaaleja, jotka pyrkivät teollaan estämään maassa neuvotellun vallanjakosuunnitelman toteutumisen. Yhdistyneet kansakunnat (YK), Ranskan valtionjohto ja monet muut tahot puuttuivat aivan liian myöhään Ruandan kansanmurhaan.[2][3] Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta. Suurin osa pakolaisista palasi kotiin vuoden 1996 loppuun mennessä. Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan, paenneet hutupakolaiset vaikuttivat Kongon sodan syttymiseen vuonna 1996.

Kansanmurhan taustat
John Hanning Speke

Ruandan, kuten myös naapurimaa Burundin, väestö koostuu kolmesta ryhmästä: Alueen alkuperäiskansana pidetään twa-heimoa, jonka osuus väestöstä on nykyisin pieni, noin yksi prosentti. Väestön pääosan muodostavat hutut ja tutsit, jotka asettuivat alueelle pari tuhatta vuotta sitten bantujen kansainvaelluksen aikana. Hutut ja tutsit puhuvat samaa kieltä, heillä on hyvin pitkälle sama kulttuuri eikä heitä käytännössä voida erottaa omiksi etnisiksi ryhmikseen – pikemminkin kyseessä on luokka- tai kastiero. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia. Koska karja oli omaisuutena arvokkaampaa kuin maa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Hutujen ja tutsien ryhmät eivät olleet kuitenkaan alun perin staattisia, vaan vaurastumisen tai köyhtymisen kautta ihmiset saattoivat siirtyä ryhmästä toiseen. Ennen siirtomaavallan aikaa Ruandassa oli itsenäinen kuningaskunta, jota hallitsi tutsikuningas.[4][5]

Ensimmäisiä Ruandan lähiseuduilla matkustaneita eurooppalaisia oli Britannian armeijan kapteeni John Hanning Speke, joka vieraili nykyisessä Tansaniassa sijaitsevassa Karagwessa etsiessään Niilin alkulähteitä. Vuonna 1863 julkaistussa matkakirjassaan Journal of the Discovery of the Source of the Nile hän esitti aikansa rotuoppien mukaisen näkemyksen, jonka mukaan alueen väestöstä tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat Etiopiasta alun perin kotoisin oleva haamilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan Afrikan alempiin banturotuihin. Speken ”haamilaisesta teoriasta” tuli nopeasti yleisesti hyväksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisäntien hallintoa ja politiikkaa.[5][6]

Siirtomaavallan aika

Ruanda kolonialisoitiin vuonna 1885, kun se yhdessä naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi Saksan Itä-Afrikkaa.[7] Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se siirtyi Belgian alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu ”ylemmäksi” ja ”alemmaksi” roduksi; tätä hallintomallia voisi kuvailla ”kaksoiskolonialismiksi”. Siirtomaaisännät hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittiä, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistöä. Vuosina 1933–1934 belgialaiset järjestivät maassa väestönlaskennan. Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin ”etninen” henkilökortti, jolla väestö luokiteltiin pysyvästi tutseihin (14 %), hutuihin (85 %) ja twaihin (1 %). Henkilökortit tekivät siirtymisen ryhmästä toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittää luomaansa apartheidista hallintojärjestelmää. Belgialaisten ylläpitämät katoliset koulut syrjivät hutuoppilaita, ja tutseilla oli käytännössä monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Räikeimpänä siirtomaaisäntien käytäntönä oli pakkotyöjärjestelmä, jossa lukemattomat hutut työskentelivät eri plantaaseilla ja tietyömailla tutsityönjohtajat valvojinaan. Erään belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena työnjohtajalle: ”Sinä ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut.”[5][8]

Kohti itsenäisyyttä
Kansainliiton siirtomaamandaatit Afrikassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Belgian Ruanda-Urundi on kartassa alue nro 10

Toisen maailmansodan jälkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenäistyä YK:n ohjauksessa Belgia muutti äkkiä politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistöä ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu säilyttää vaikutusvaltansa alueella myös tulevan itsenäisyyden aikana sekä belgialaisten aavistus hutuenemmistön nousemisesta valtaan. Maaliskuussa 1957 joukko hutuintellektuelleja julkaisi Hutumanifestin nimellä tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisistä henkilökorteista luopumista, jotta hutuenemmistö voisi nousta valtaan. Vaikka myös maltillisempia ääniä kuultiin, alkoi uusia äärihutupuolueita syntyä nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja.[5][9]

Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan 1. lokakuuta 1959. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja viikon sisällä tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivät kostoksi tutsijohtajia sekä polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Longiest ilmoitti tutsien kotien yhä palaessa vuonna 1961, että ”armeijan täytyi valita puolensa”. Hän järjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien häiritsemät kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat äänestyspaikkoja, pidettiin vuonna 1960. Hutujen vapautuspuolue parmehutu sai niissä yli 70 prosenttia äänistä, ja yhteensä hutupuolueiden osuus miltei 90 prosenttia. Seuraavana vuonna YK:n järjestämissä parlamenttivaaleissa parmehutu sai 77,7 prosenttia äänistä. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessä jo yli 20 000 tutsia oli lähtenyt pakolaisiksi naapurimaihin.[5][10]

Belgialaiset kokoontuivat 1. tammikuuta 1961 Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistettiin tasavallaksi. Vaikka maan ensimmäinen väliaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, että maahan oli luotu ”rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella”. Belgialaiset eivät kuitenkaan tehneet mitään asian eteen, ja Ruandalle myönnettiin täydellinen itsenäisyys vuonna 1962.[5][11][12]

Itsenäisyys

Hutujen diktatuuri naamioitui demokraattiseksi enemmistövallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija V. S. Naipaulin nimityksen mukaisesti ”matkijamiehiä”: entisiä kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan päästyään kaikki kokemansa vääryydet. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Grégoire Kayibanda. Burundiin paenneet tutsit päättivät pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja 21. joulukuuta 1963 noin 200 jousipyssyillä ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä neljä sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita sekä viisi maastoautoa. Hyökkäystä tekosyynä käyttäen Etelä-Ruandan lääninherra André Nkramugaban organisoi keihäin ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 5 000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessä yksipuoluemaan. Kahdessa kuukaudessa yli 10 000 ihmistä sai surmansa ja 300 000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittiläinen filosofi sir Bertrand Russell sanoi Ruandan tapahtumien olleen ”kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten natsien juutalaisten tuhoamisen”.[13][14]

Vuoden 1969 vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa vielä kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jälleen maan parlamentin. Ruandan perustuslain mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljännelle vaalikaudelle, joten hän muutatti perustuslakia parlamentin enemmistön turvin. Samalla turvattiin vallan säilyminen myös tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etelä- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslainmuutoksesta ja ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta.[13][14]

Habyarimanan valtaannousu

Ruandan armeija kaappasi vallan 5. heinäkuuta 1973 ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali Juvénal Habyarimana. Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitsemän hallituksen ministeriä kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipäivänä Habyarimana ilmoitti, että maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittyä: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli ”alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen sekä maaseudun kehitys”. MRND loi maaseudulle työyhteisöjä ja herätti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen työpalvelun perinteen. Työpalveluryhmät suorittivat säännöllisesti viikoittain ilmaista työpalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrystä viljelymaaksi tai metsän istutusta polttopuiden tuottamista varten. Kylmän sodan ilmapiirissä Ruanda sai paljon tukea länsivalloilta. Entinen siirtomaaisäntä Belgia syyti maahan kehitysyhteistyövaroja osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja Ranska antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen uuskolonistista asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, la Francophonien piirissä.[14][15]

Kohti tragediaa

Berliinin muurin kaatumisen aikoihin Ruandan nouseva oppositio, joka oli vahvistunut maan 1980-luvun taloudellisten ongelmien seurauksena, alkoi lobata länsivaltoja vaatimaan demokraattisia uudistuksia vastapainoksi kehitysyhteistyörahoille, jotka muodostivat jo 60 prosenttia valtion budjetista. Pitkällisten neuvottelujen päätteeksi ja keskusteltuaan asiasta päätukijansa Ranskan presidentin François Mitterrandin kanssa Habyarimana yllättäen ilmoitti vuonna 1990, että maahan oli aika luoda monipuoluejärjestelmä. Habyarimanan päätukijoukko, varakkaat ja vaikutusvaltaiset hutujohtajat maan pohjoisosasta eli akazu (pieni huone) kuitenkin vastusti muutosta. Samalla kun Habyarimana julkisesti julisti uutta avoimuutta, akazun organisoima valtioterrori maassa tiivistyi akazun pyrkiessä varmistamaan asemansa ja tuhoamaan maassa orastavan opposition. Tilanne kärjistyi lopulta 1. lokakuuta, kun enimmäkseen Ugandaan paenneista tutsipakolaisista koostuva, Ruandan isänmaalliseksi rintamaksi (RPF) itseään nimittävä kapinallisryhmä ylitti Ugandan ja Ruandan välisen rajan.[16]

Paul Kagame George W. Bushin seurassa huhtikuussa 2005

RPF:llä arvioitiin olleen hyökkäyksen alussa 3 000–4 000 hyvin koulutettua sotilasta.[17] Kolme päivää hyökkäyksen jälkeen pääkaupunki Kigalissa kuultiin ammuskelua. Seuraavana päivänä radiossa ilmoitettiin hallituksen joukkojen kukistaneen kapinallisten pääkaupungin valtausyrityksen. Todellisuudessa kaupungissa ei kuitenkaan ollut mitään kapinallisjoukkoja, vaan esityksen tarkoituksena oli ilmeisesti liioitella kapinallisista aiheutuvaa vaaraa ja siten antaa syy hallitsevalle huturyhmittymälle demokratisoimissuunnitelmista luopumiseen. Valtion ideologian mukaisesti politiikka ja identiteetti olivat yhtä, ja pian kaikki tutsit julistettiin RPF:n tukijoiksi ja torakoiksi. Habyarimanan kannattajat halusivat luoda maahan sisäpoliittisen kaaoksen, joka mahdollistaisi ”sisäisten vihollisten” likvidoinnin. Kymmenen päivää RPF:n hyökkäyksen jälkeen Kibiliran kylän paikallisjohtajat ilmoittivat hutuille, että heidän viikoittainen työpalvelunsa koostuisi tutsien tappamisesta. Teurastus kesti kolme päivää, jona aikana laulavat ja rummuttavat hutut tappoivat 350 tutsia ja ajoivat 3 000 kodeistaan.[18]

Ranskan presidentti Mitterrand riensi ystävänsä Habyarimanan avuksi, kun Ruandan armeijan (Forces Armées Rwandaises, FAR) joukot olivat kärsineet ensimmäisiä tappioita RPF:ää vastaan, ja lähetti satoja vahvasti aseistettuja ranskalaisia laskuvarjojääkäreitä sotimaan FAR:n rinnalla. Myös Belgia ja Zaire (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) lähettivät joukkoja tukemaan hallitusta kapinallisia vastaan. Belgialaiset joukot vetäytyivät kuitenkin maasta nopeasti, ja Zairen armeijan ryöstely ja raiskaukset muodostuivat niin isoksi ongelmaksi, että Ruandan hallitus pyysi joukkoja poistumaan. Ranskalaisten joukkojen avustuksella Habyarimana saattoi julistaa RPF:n kukistetuksi. Todellisuudessa se kuitenkin perääntyi länteen, perusti uuden tukikohdan Virunga-tulivuorten rinteille ja jatkoi siellä uusien alokkaiden kouluttamista, joita saapui joukkoihin tasaisena virtana.[19]

Pitkään odotettu muutos kohti monipuoluejärjestelmää alkoi vuoden 1991 kesällä. MRND-puolue ja Habyarimanan kannattajat pyrkivät säilyttämään asemansa ja perustivat lukuisia uusia puolueita, jotka käytännössä olivat MRND:n peiteorganisaatioita. Vain yhdessä oppositiopuolueessa oli merkittävästi tutsijäseniä, muut puolueet koostuivat maltillisista, uudistusmielisistä ja äärihutuliikkeistä, jotka pian polarisoivat väestön aikaisempaakin voimakkaammin pelkistäessään Ruandan politiikan vain yksinkertaiseksi kysymykseksi hutujen itsesuojelusta tutsien ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Froduald Karamira, MDR-puolueen varapuheenjohtaja, alkoi pian nimittää näitä liikkeitä yhteisellä nimellä hutuvalta.[20]

Todellisuudessa ”hutu power” oli vain iskulause, jolla kohotettiin hutujen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta RPF:n hyökkäyksen aiheuttamaa pelkoa vastaan, eikä sen nimistä järjestöä ollut koskaan olemassa.[21]

Hutuvallan nousu

Ruandassa ryhdyttiin vuonna 1990 julkaisemaan hallituksen salaisesti ylläpitämää lehteä Kangura (”herätys”), joka vaati kaikkia hutuja tukemaan presidenttiä tutsien vastaisessa taistelussa ja ”arvosteli” Habyarimanaa liian vaatimattomista toimista. Lehdessä julkaistiin myös ”todisteita” RPF:n osallisuudesta muinaiseen salajuoneen, jonka avulla tutsit olisivat yrittäneet päästä takaisin valtaan, sekä listoja julkisiin laitoksiin ”soluttautuneista” tutseista ja heidän hutuapureistaan. Kuuluisin lehdessä julkaistu artikkeli oli vuoden 1990 joulukuussa ilmestynyt Hutujen kymmenen käskyä, joka toisti John Hanning Speken yli sata vuotta vanhoja ajatuksia tutsien haamilaisista juurista. Se sisälsi myös räikeitä rasistisia kehotuksia, kuten että jokainen tutsi on epäluotettava ja että heidän ”..ainoa tavoitteensa on oman etnisen ryhmänsä ylivalta”. Hutuja kehotettiin ”liittymään yhteen taistelussa yhteistä tutsivihollista vastaan”. Kahdeksas ja kuuluisin käsky kuului: ”Hutujen pitää lopettaa tutsien sääliminen”. Hutujen kymmenestä käskystä tuli hyvin laajalle levinnyt ja suosittu artikkeli, ja sitä muun muassa luettiin julkisesti poliittisissa tilaisuuksissa.[22]

Vuoden 1991 vaalien jälkeen hutuvaltaa edustaneet puolueet ja järjestöt alkoivat varustautua sotaan hankkimalla aseita ja aloittamalla nuorisosta koottujen puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisen. Yksi ensimmäisistä ryhmistä, joka aseistettiin, oli Interahamwe (”he, jotka seisovat yhdessä”) tai (”he, jotka hyökkäävät yhdessä”). Ryhmän juuret olivat MRND:n työpalveluvelvoiteryhmissä 1960-luvulla ja 1980-luvun aikana siitä tehtiin puolueen nuorisojärjestö. Interahamwen kautta akazu tuki muun muassa jalkapallofanikerhoja, joilla nuorisoa houkuteltiin puolueen piiriin. Talousvaikeuksien luoma työtön ja syrjäytynyt nuoriso oli otollista rekrytointimaastoa.[22]

Interahamwe ryhtyi ensimmäistä kertaa tositoimiin maaliskuussa 1992, kun Ruandan valtionradio ilmoitti löytäneensä todisteet tutsien suunnitelmista hutujen joukkomurhaamiseksi. ”Ennalta ehkäisevässä itsepuolustusoperaatiossa” Interahamwe murhasi kolmessa päivässä 300 tutsia Bugeseran alueella. Samanlaisia väkivaltaisuuksia esiintyi myös muualla maassa. Ennen näitä joukkomurhia valtion edustajat ja paikallisjohtajat ottivat tavaksi järjestää poliittisia joukkokokouksia, joissa tutseja kuvailtiin demoneiksi sarvineen ja häntineen kaikkineen, ja antoivat käskyn tappaa heitä ”työpalveluna” valtiolle. Paikalliset johtajat myös hyötyivät terrorista taloudellisesti, sillä he yleensä takavarikoivat uhrien maan ja omaisuuden.[22]

Arushan rauhansopimus

RPF:n ja hallituksen välillä oli vuodesta 1991 asti käyty useaan otteeseen rauhanneuvotteluja, ja osapuolten välillä oli toisinaan vallinnut tulitaukokin. Presidentti Habyarimana viimein allekirjoitti Tansanian Arushassa rauhansopimuksen kapinallisten kanssa 4. elokuuta 1993. Siinä oli päästy sopuun Ruandan tulevan armeijan sekä siirtymäkauden hallituksen kokoonpanosta, ja naapurimaihin paenneille pakolaisille luvattiin paluuoikeus. Sopimukseen kuului myös YK:n rauhanturvajoukon UNAMIR:in sijoittaminen Ruandaan kunnes olot olisivat normalisoituneet.[23]

RPF:n sotilaallisen voiman kasvu ja kansainvälinen painostus eivät jättäneet Habyarimanalle vaihtoehtoja sopimuksen allekirjoitukselle, vaikka hän samalla teki poliittisen itsemurhan. Hutuvoiman johtohahmot syyttivät presidenttiä välittömästi maanpetoksesta. Kangura väitti UNAMIRin tehtävän olevan vain tutsien nostaminen valtaan mutta muistutti samalla, että rauhanturvaajat olivat yleensä raukkamaisia ja tulisivat vain seuraamaan sivusta mahdollisten väkivaltaisuuksien puhjetessa.[23]

Presidentti Habyarimanan lentokone oli 6. huhtikuuta 1994 laskeutumassa Kigalin lentoasemalle hänen palatessaan Tansaniasta kokouksesta, johon oli osallistunut joukko naapurimaiden päämiehiä, kun tuntemattomasta paikasta ammuttu ranskalainen Milan-ohjus osui presidentin koneeseen. Seuranneessa räjähdyksessä kone tuhoutui täydellisesti ja kaikki matkustajat, joukossa myös Burundin uusi presidentti Cyprien Ntaryamira, kuolivat.[11] Ruandan valtionradio syytti presidentin salamurhasta seuraavana aamuna RPF:ää ja UNAMIR-joukkoja. Akazu ja hutujärjestöt aloittivat pitkään suunnitellun järjestelmällisen kansanmurhan toteutuksen.[23]

Habyarimanan salamurhaajia ei varmuudella tiedetä, mutta yleisesti on arveltu, että kyseessä olisi ollut joukko presidentin henkivartiokaartin äärihutuja, joita olisi ohjaillut akazu. Toinen mahdollisuus tuli esille vuonna 2000, kun kolme RPF:n tutsijäsentä ilmoitti YK:lle, että he olivat kuuluneet presidentin salamurhan suorittaneeseen RPF:n eliittiosastoon. Teon motiivina olisi ollut Ruandan nykyisen presidentin, silloisen RPF:n komentajan Paul Kagamen näkemys siitä, että rauhanprosessi eteni liian hitaasti. Lopullinen totuus tuskin selviää koskaan.[23]

Kansanmurha
Kansanmurhan uhreja Murambin teknisessä oppilaitoksessa

Huhtikuun kuudennen päivän iltana itse itsensä nimittämä ”kansallinen kriisikomitea”, joka koostui pääosin armeijan korkeista upseereista, piti kokouksen UNAMIR-joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Roméo Dallairen sekä YK:n pääsihteerin erikoislähettilään Jacques-Roger Booh-Boohin kanssa. Komitea vakuutti jatkavansa Arusha-prosessia, mutta kokouksen päätyttyä puolen yön aikaan Kigali oli jo täynnä sotilaita ja Interahamwen jäseniä, joille oli jaettu listat tapettavista ihmisistä. Akazun ensisijainen tavoite oli nopeasti likvidoida hutuopposition johtajat, muun muassa pääministeri Agathe Uwilingiyimana, jonka talo piiritettiin aamun sarastaessa. Paikalle saapuneesta UNAMIR-osastosta huolimatta Uwilingiyimana yritti paeta puutarhansa kautta, ja hänet ammuttiin lähistölle. UNAMIR-osasto, joka koostui viidestätoista ghanalaisesta ja belgialaisesta rauhanturvaajasta, jäi pahasti alakynteen, antautui ja vietiin vangeiksi läheiseen sotilastukikohtaan.[24] Belgialaiset rauhanturvaajat murhattiin myöhemmin sotilastukikohdassa viidakkoveitsillä.[25]

Seuraavan päivän aamuna tutsien silmitön murhaaminen oli jo täydessä käynnissä, mutta YK-joukot eivät puuttuneet tilanteeseen. Ulkovallat ryhtyivät nopeasti evakuoimaan suurlähetystöjään. RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lähellä olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jälkeen. FAR vastasi RPF:n hyökkäykseen. Rintamalinjojen takana puolisotilaalliset joukot pystyivät näin jatkamaan kansanmurhaa armeijan suojeluksessa.[26]

Kansanmurhan uhreja Murambista

Ruandaan valittiin 8. huhtikuuta väliaikainen hallitus, jossa jäseninä oli ainoastaan äärihutupuolueiden edustajia. Uudeksi presidentiksi nousi Théodore Sindikubwabo, joka oli MRND-puolueen johtajia. Hallituksen ja presidentin ympärillä oli myös joukko muita johtajia, jotka organisoivat kansanmurhaa. MRND:n pääsihteeri Joseph Nzirorera järjesti kuolemanpartioille aseet ja käskyt työhön ryhtymiseksi, ja Pascal Simbikangwa ohjasi niiden toimintaa suoraan presidentin kansliasta käsin. Äärihutuliikkeiden pääideologina toimi historian professori Ferdinand Nahimana, joka perustamansa radioaseman (Radio Télévision Libre des Mille Collines, tuhansien kukkuloiden vapaa radiokanava) kautta kehotti ja kiihotti väestöä aamusta iltaan tappamaan paitsi tutseja ja maltillisia hutuja, myös belgialaisia UNAMIR-joukkoja.[27]

YK:n turvallisuusneuvoston sali New Yorkissa

Radion ja paikallisten poliittisten johtajien jatkuvien kehotusten siivittämänä väkivalta levisi nopeasti koko maahan. Naapurit silpoivat toisiaan, työpaikoilla kollegat hakkasivat toisiaan kuoliaaksi. Lääkärit tappoivat potilaitaan ja opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä kokonaisten kylien tutsiväestö oli tuhottu täydellisesti. Radiossa muistutettiin erityisesti, ettei naisille ja lapsille saanut osoittaa armoa. Erään kaupungin kunnanvaltuutetun kerrotaan tarjonneen tappajille 50 frangia jokaisen tapetun tutsin päästä – tapaa alettiin nimittää ”kaalien kauppaamiseksi”. Pahimpien arvioiden mukaan Ruandassa tapettiin 800 000 tutsia ja maltillista hutua pääosin viidakkoveitsillä noin sadan päivän aikana.[11] Noin 400 000 ruandalaista lasta jäi ilman vanhempia, ja suurin osa heistä heitteille.[28]

Kansainvälisen yhteisön reaktio
Kansanmurhan uhri

Viikko sen jälkeen, 14. huhtikuuta, kun kymmenen belgialaista vangiksi jäänyttä rauhanturvaajaa oli murhattu, Belgia vetäytyi UNAMIR-joukoista. Samaan aikaan UNAMIR:n komentaja Dallaire totesi, että kansanmurhan nopeaan pysäyttämiseen olisi tarvittu vain 5 000 hyvin varustettua sotilasta, joilla olisi ollut valtuudet voimankäyttöön. Samana päivänä Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman,[29] jolla UNAMIR:in vahvuutta laskettiin 90 prosenttia ja kaikki paitsi 270 sotilasta käskettiin perääntymään. Lisäksi UNAMIR:in toimivaltuuksia kavennettiin entisestään niin, ettei joukoilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata kansanmurhaa vierestä.[30]

YK:n päätökseen vaikutti voimakkaasti Yhdysvaltojen vastustus lisäjoukkojen lähettämiselle. Se oli vasta vähän aikaisemmin kärsinyt nöyryytyksen Somaliassa, ja Valkoisessa talossa oli juuri saatu valmiiksi asiakirja Presidential Decision Directive 25,[31] jossa esitettiin syitä vähentää Yhdysvaltojen osallistumista YK:n rauhanturvatehtäviin. Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright pyrki vaikuttamaan muihin turvallisuusneuvoston jäsenmaihin niin, ettei Ruandan tapahtumia julistettaisi kansanmurhaksi, koska silloin kansainvälinen oikeus olisi velvoittanut YK:n jäsenmaat toimimaan.[30]

Vasta 17. toukokuuta kun arviolta 500 000 ihmistä oli jo murhattu, turvallisuusneuvosto julisti että Ruandassa saatetaan suorittaa kansanmurhaa ja hyväksyi 6 800 sotilaan lähettämisen alueelle[32]. Pääosin Afrikan maista kootuille joukoille tarvittiin 50 panssaroitua miehistönkuljetusvaunua, joita pyydettiin Yhdysvalloilta. Näidenkin joukkojen lähettäminen viivästyi, koska YK ja Yhdysvallat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ajoneuvojen toimittamisesta koituvien kustannusten jakamisesta.[30]

YK-joukkojen lähettämisen edelleen viivästyessä turvallisuusneuvosto valtuutti 22. kesäkuuta Ranskan joukkojen lähettämisen Gomaan, Zaireen humanitaarista apua varten.[33] Ranskalaiset joukot miehittivät kuitenkin koko Lounais-Ruandan perustaen alueen, jota he kutsuivat turkoosivyöhykkeeksi. Myöhemmin Ranskaa on kritisoitu voimakkaasti siitä, että se toiminnallaan mahdollisti hutu-sotarikollisten turvallisen pakenemisen Zaireen pakolaisleireille etenevän RPF:n tieltä. Ranskalaiset perustelivat väliintuloaan ihmishenkien pelastamisella, mutta myös tarpeella suojella väliaikaisen hallituksen ”aluetta ja laillisuutta”. Erityisesti Luoteis-Ruandassa olleet ranskalaiset joukot hidastivat tai käytännössä estivät RPF:n etenemisen ja suojelivat siten väliaikaista hallitusta. Ranskalaiset pyrkivät hillitsemään puolisotilaallisten joukkojen toimintaa, mutta antoivat kansanmurhaan osallistuneiden virkamiesten ja upseerien säilyttää tehtävänsä. Myönnyttyään RPF:n voittoon ranskalaiset eivät myöskään pyrkineet vangitsemaan kansanmurhaan osallistuneita vaan jopa joissain tapauksissa auttoivat heitä pakenemaan rajan yli Tansaniaan ja Zaireen. 2 500 ranskalaista eliittisotilasta onnistui pelastamaan arviolta 15 000–17 000 ihmishenkeä, kun noin 500 hengen heikosti aseistettu ja huonosti huollettu YK-osasto pelasti arviolta kaksi kertaa yhtä paljon koko kansanmurhan aikana.[30]

Kansanmurhan jälkeen
RPF:n eteneminen Ruandassa vuonna 1994
Pakolaisleiri Itä-Zairessa vuonna 1994

4. heinäkuuta RPF:n joukot valloittivat Ruandan pääkaupungin Kigalin ja saivat äärihutujen organisoiman kansanmurhan loppumaan. RPF muodosti 19. heinäkuuta kansallisen yhtenäisyyden hallituksen neljän muun poliittisen liikkeen (liberaalipuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraattinen puolue ja tasavaltalainen demokraattinen liike) kanssa. Uusi hallitus lupasi välittömästi kaikille pakolaisille turvallisen paluun Ruandaan[34]. Ranska ja Belgia kieltäytyivät aluksi tunnustamasta uutta hallitusta, mutta Saksa ja Yhdysvallat tukivat sitä. UNAMIR-joukkojen vahvuus nostettiin entiselleen RPF:n sotilaallisen voiton jälkeen, ja ne pysyivät maassa aina 8. maaliskuuta 1996 asti.[35]

FAR:n sotilaallisen tappion jälkeen sen sotilaat, hallitus ja monet puolisotilaallisten joukkojen kuten Interahamwen jäsenet pakenivat naapurimaihin, erityisesti Zairen itäosiin ja Tansaniaan. Myös suuri joukko tavallisia hutusiviileitä pakeni osaksi hallituksen propagandan vuoksi, joka väitti RPF:n murhaavan kaikki tavoittamansa hutut. Pakolaisia oli arviolta noin kaksi miljoonaa. Ruandan kansanmurhan aikaansaama pakolaisongelma toimi alueella destabiloivana tekijänä ja vaikutti osaltaan toisen Kongon sodan syttymiseen. Osasyy pakolaisleirien aiheuttamille ongelmille oli Interahamwen ja FAR:n jatkuva läsnäolo leireillä sekä näiden järjestöjen toistuvat sissihyökkäykset ja ryöstöretket Ruandan puolelle rajaa. Kansanmurhan järjestäjät myös käyttivät hutusiviileitä ihmiskilpinään estäen uhkailemalla ja kiristämällä näitä palaamasta Ruandaan.[36]

Kongon sisällissodan syttyessä lokakuussa 1996 silloiseen Zaireen paenneista pakolaisista palasi Ruandaan suuri osa hyvin lyhyen ajan sisällä. Arviolta 600 000 pakolaista ylitti rajan takaisin Ruandaan noin kahden viikon aikana. Tätä seurasi toinen suuri paluuaalto Tansaniasta joulukuun lopulla, jolloin noin 500 000 pakolaista lähti leireiltä takaisin kotiseudulleen.lähde?

Sotarikosoikeudenkäynnit

Pakolaisten alkaessa palata Ruandaan maan hallitus aloitti kauan odotetut kansanmurhaoikeudenkäynnit. Ennen oikeudenkäynnin aloittamista Ruandan parlamentissa oli pitkän ja kiihkeän väittelyn päätteeksi 30. elokuuta 1996 hyväksytty laki kansanmurhaan syyllistyneiden tunnistamisesta ja tuomitsemisesta. Laki jakoi syytetyt neljään ryhmään sen mukaan, mitä heidän oli väitetty tehneen 1. lokakuuta 1990 ja 31. joulukuuta 1994 välisenä aikana. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat kansanmurhan suunnittelijat, organisoijat ja kiihottajat mukaan lukien kaikki, jotka toimivat auktoriteettiasemassa kansalliselta tasolta aina poliittisten puolueiden paikallisosastoihin asti. Ryhmään laskettiin myös armeijaan, uskonnollisiin yhteisöihin tai puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluneet henkilöt. Toiseen ryhmään kuuluivat kuolemaan johtaneisiin yksittäisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt ja kolmanteen ei-kuolemaanjohtaneisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt. Viimeiseen ryhmään kuuluivat henkilöt, jotka olivat osallistuneet kansanmurhan uhrien omaisuuden varastamiseen. Oikeusprosessi on ollut pitkä, ja edelleen noin 100 000 syytetyn ja tuomitun arvellaan olevan vankilassa. Noin 500 ihmistä on tuomittu kuolemaan.[37]

Paljon huomiota on saanut osakseen syyskuussa 2005 tapahtunut belgialaisen katolisen papin Guy Theunisin pidätys syytettynä kansanmurhaan osallistumisesta. Ruandan viranomaisten mukaan isä Theunis olisi julkaissut vihaa lietsovia artikkeleita Kangurassa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön (RWB) mukaan Theunis on kuitenkin syytön. RWB:n mukaan Theunis ainoastaan lainasi Kangura-lehteä päätoimittamassaan Dialogue-lehdessä kritisoidakseen kansanmurhan lietsontaa. Lisäksi RWB toteaa syytteiden taustalla olevan todennäköisesti Theunisin FPR-hallintoon kohdistaman kritiikin ja uskonnolliset erimielisyydet.[38] Theunis on ensimmäinen eurooppalainen, joka on pidätetty Ruandassa osallisuudesta kansanmurhaan, mutta jo aikaisemmin belgialainen journalisti Georges Ruggiu tuomittiin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa 12 vuodeksi vankeuteen väkivaltaan kiihottamisesta.lähde?

Ranskan osuus

Vuonna 2007 julkisiksi tulleet asiakirjat antavat ymmärtää, että Ranskan presidentti François Mitterrand tiesi suunnitteilla olevasta kansamurhasta jo vuonna 1990, jolloin Ranskan attasea lähetti Ruandasta sähkeen, jossa hän ilmoitti tutsien pidätysten lisääntyneen ja arveli, että ”on pelättävissä, että tilanne voi kärjistyä etniseksi sodankäynniksi”. Vuonna 1993 Ranskan suurlähettiläs laati muistion, jossa hän kertoi Ruandan presidentin ”ehdottaneen järjestelmällistä kansanmurhaa jos tarpeellista armeijan avustuksella”. Tästä huolimatta Mitterrand jatkoi hutuhallinnon tukemista, sillä asiakirjojen mukaan hän oli vakuuttunut ”että anglosaksiset maat yrittivät salaliitossa heikentää Ranskan vaikutusvaltaa alueella”. Arvostelijoiden mielestä Ruandassa olleet ranskalaiset joukot eivät kansanmurhan käynnistyttyä tehneet mitään tappamisen estämiseksi. Kuusi kansanmurhasta selvinnyttä tutsia nosti syytteen Ranskaa vastaan pariisilaisessa tuomioistuimessa syyttäen Ranskaa osasyyllisyydestä tapahtumiin. ”Etnisyyteen perustuvia joukkomurhia oli käynnissä, ja Ranska tiesi tämän viimeistään tammikuussa 1993. Asiakirjojen perusteella on selvää, että niin diplomaatit, Ranskan tiedustelupalvelu, sotilasjohto kuin puolustusministerikin halusivat Ranskan irrottautuvan Ruandasta tai ainakin toimivan toisin, mutta presidentillä oli pakkomielle”, sanoi tutsien asianajajana toimiva Antoine Compte. Mitterrand sanoi aikanaan että hänellä ei ollut mitään tietoa Ruandan etnisistä jännitteistä. Ranskalaisen parlamentin tutkimuskomissio vapautti maan viranomaiset kansanmurhan vastuusta vuonna 1998. Mitterrand oli kuollut jo kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1996.[39]

Riippumattoman Ruanda-tutkintakomission 2008 julkaistussa raportissa mainitaan kansanmurhaan osallisina Ranskan entinen pääministeri Dominique de Villepin ja presidentti François Mitterrand sekä joukko muita ranskalaispoliitikkoja ja sotilasviranomaisia. Raportin mukaan Ranskan valtion johto ja sotilasviranomaiset olivat tietoisia kansanmurhan valmistelusta, osallistuivat joukkomurhien suunnitteluun ja ottivat osaa jopa teloituksiin. Ranskan ulkoministeriön edustajan mukaan hallitus ei ole saanut yhteydenottoa Ruandalta, eikä siksi voi kommentoida uusimpia syytteitä.[2]

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy myönsi vuonna 2010, että Ranska teki kansanmurhan aikaan ”virheitä”.[40]

Ruanda-tuomioistuin
Pääartikkeli: Ruanda-tuomioistuin
Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tunnus

Vuonna 1996 YK asetti Ruanda-tuomioistuimen (International Criminal Tribunal for Rwanda, ICTR) Ruandaa varten Arushaan, Tansaniaan noudattaen Bosnian sodan jälkiselvittelyssä käytettyä mallia. Turvallisuusneuvosto perusti tuomioistuimen päätöslauselmillaan 955,[41] 977,[42] 978[43] ja 1165.[44] Tuomioistuin koostuu kuudestatoista tuomarista, jotka toimivat neljässä eri salissa. Kolmessa salissa käsitellään varsinaisia syytteitä ja yhdessä valituksia.[45]

Merkittävimpiä tuomioita on ollut lokakuussa 2000 alkaneen oikeudenkäynnin päätös, jolla äärihutujen vihaa lietsovien tiedotusvälineiden vastuuhenkilöt tuomittiin elinkautisiin rangaistuksiin. Tuomion saivat muun muassa Ferdinand Nahimana ja Jean Bosco Barayagwiza, jotka johtivat Radio Télévision Libre des Mille Collinesia sekä Hassan Ngeze, joka toimi Kangura-lehden päätoimittajana.[46] Joulukuussa 2008 kansanmurhan pääsuunnittelijana pidetty Théoneste Bagosora tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.[47]

Ruandalaisten suhtautuminen sotarikostuomioistuimeen on ollut varautunut, koska tuomioistuin ei langeta Ruandan lain mukaisia kuolemantuomioita ja koska tuomitut suorittavat vankeusrangaistuksensa ICTR:n kanssa yhteistyössä olevien valtioiden vankiloissa eivätkä Ruandassa. Monien ruandalaisten näkemysten mukaan erityisesti länsimaiset vankilat ovat niin korkeatasoisia, ettei niissä vietettyä aikaa voida katsoa rangaistukseksi varsinkaan, kun olosuhteita verrataan keskivertoruandalaisten elämään.[48][49]

Ruandassa on myös otettu käyttöön Gacaca-kansantuomioistuimet. Niissä kyliin kokoontuvissa epävirallisissa tuomioistuimissa rikoksiin syyllistyneet voivat tunnustaa tekonsa ja saada anteeksi pienimmät rikokset, sekä muutenkin lievät tuomiot teoistaan.[48][50]

Mediassa ja populaarikulttuurissa

Kenraaliluutnantti Roméo Dallaire kirjoitti kokemuksistaan Ruandassa teoksessa Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity in Rwanda. Hän kertoo kirjassaan kärsineensä kansanmurhan jälkeen masennuksesta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä.[51] Dallaire palasi Ruandaan vuonna 2004, ja matkasta tehtiin samanniminen dokumentti, jossa Dallaire kertoo, mitä Ruandassa tapahtui 1994.[52]

Terry George ohjasi vuonna 2004 elokuvan Hotelli Ruanda, joka perustuu kigalilaisen hotellinjohtaja Paul Rusesabaginan tarinaan. Rusesabagina pelasti hotellissaan yli 1 200 pakolaista. Elokuvassa häntä esittää Don Cheadle, joka oli roolistaan ehdolla parhaan miespääosan Oscar-palkintoon. Lisäksi elokuvassa esiintyvät Sophie Okonedo Rusesabaginan vaimona Tatianana, ja Nick Nolte YK-eversti Oliverina. Oliver on fiktiivinen hahmo, mutta perustuu Roméo Dallaireen.[53]

Lähteet
  • Johansson, Peik: Kuolema Ruandassa. Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-210-4.
  • Gourevitch, Philip: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Kertomuksia Ruandasta. Helsinki: Nemo, 2001. ISBN 952-5180-35-2.
  • Ruzibiza, Abdul Joshua: Rwanda – L'Histoire secrète. Pariisi: Éditions du Panama, 2005. ISBN 2-7557-0093-9.
  • Strizek, Helmut: Kongo/Zaïre – Ruanda – Burundi – Stabilität durch erneute Militärherrschaft? Studie zur "neuer Ordnung in Zentralafrika. München: Ifo Institut für Wirtschaftforschung München, 1998. ISBN 3-8039-0479-X.
  • Speke, John Hanning: The Journal of the Discovery of the Source of the Nile (Alkuperäinen julkaisija: J. M. Dent and Sons, Limited, London, 1906) Wollamshram World. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  • Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda Maaliskuu 1999. Human Rights Watch. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)

Viitteet
  1. Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda. Numbers Maaliskuu 1999. Human Rights Watch. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi): Demographer William Seltzer, who has studied the data, estimates the number as 657,000, a figure extrapolated from 1991 census data..A U.N. expert evaluating population loss in Rwanda estimated that 800,000 Rwandans had died between April and July 1994, but this figure included those who had died from causes other than the genocide..Seltzer estimated the number of persons killed in the genocide as at least one half million. Professor Gérard Prunier estimated that 130,000 Tutsi were alive in July, but his figures did not include those in Zaire or Tanzania, perhaps another 20,000. If this number of 150,000 survivors is subtracted from an estimated population of 657,000 Tutsi, this leaves 507,000 Tutsi killed, close to Seltzer’s minimum assessment, and representing the annihilation of about 77 percent of the population registered as Tutsi.
  2. http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1566082 Uusi Ruanda-raportti syyttää Ranskaa osallisuudesta kansanmurhaan
  3. Tiedote EU 4-2004. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (15/20) Euroopan unionin tiedote. 8.4.2004. Bryssel ja Dublin: Euroopan komissio. Arkistoitu 22.3.2008. Viitattu 3.9.2007.
  4. Johansson 1994, s. 21–24.
  5. Gourevitch 1998, s. 47–62.
  6. Johansson 1994, s. 16–19.
  7. Johansson 1994, s. 29–31.
  8. Johansson 1994, s. 31–36.
  9. Johansson 1994, s. 36–39.
  10. Johansson 1994, s. 39–42.
  11. Hirvasnoro, Kai: Välinpitämättömyys oli poliittinen valinta Maailman Sivu. 11.3.2005. Helsinki: Maailman Sivu ry. Viitattu 3.9.2007.
  12. Johansson 1994, s. 41–44.
  13. Johansson 1994, s. 45–50.
  14. Gourevitch 1998, s. 63–74.
  15. Johansson 1994, s. 50–63.
  16. Johansson 1994, s. 72–74, 78–80.
  17. Strizek, Helmut: Kongo/Zaïre – Ruanda – Burundi – Stabilität durch ernute Militärherrschaft? s. 144
  18. Johansson 1994, s. 80–83.
  19. Johansson 1994, s. 91–93.
  20. Johansson 1994, s. 98–101.
  21. Entisen viestintäministerin Pascal Ndengejehon todistuslausuma Porvoon käräjäoikeudessa 17.11.2009 asiassa syyttäjä vastaan Francois Bazaramba
  22. Johansson 1994, s. 105–111.
  23. Johansson 1994, s. 111–118, 127–130.
  24. Johansson 1994, s. 132–133.
  25. Hill, Kevin A.: Agathe Uwilingiyimana. (Rebecca Mae Salokar and Mary L. Volcansek, editors) Women and the Law, a Bio-Bibliographical Sourcebook, 1996, s. 323–328. Westport, CT: Greenwood Press. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.5.2008. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  26. Johansson 1994, s. 143–144, 148–150.
  27. Johansson 1994, s. 141–143.
  28. Ruandan lapsia autetaan toipumaan kansanmurhasta Suomen Punainen Risti. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 2.9.2007.
  29. United Nations Security Council: Resolution 912 (1994) 21.4.1994. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  30. Johansson 1994, s. 146–148, 154–158.
  31. Clinton Administration Policy on Reforming Multilateral Peace Operations (PDD 25) Toukokuu 1994. U.S. Department of State, Bureau of International Organizational Affairs. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  32. United Nations Security Council: Resolution 918 (1994) 17.5.1994. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  33. United Nations Security Council: Resolution 929 (1994) 22.6.1994. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  34. Kaitainen, Katri ja Palosuo, Eija ja Salonen, Annastiina: Ruandan kansanmurha on nyky-Afrikan suurin tragedia Global.Finland. 2006. Helsinki: Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 21.3.2008. Viitattu 2.9.2007.
  35. Johansson 1994, s. 181–183.
  36. Johansson 1994, s. 183–186.
  37. Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda. Justice and Responsibility. The Rwandan Prosecution of Genocide Maaliskuu 1999. Human Rights Watch. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  38. Belgian courts urged to clear Father Guy Theunis 21.11.2005. Pariisi: Reporters Without Borders. Viitattu 19.10.2007. (englanniksi)
  39. Aamulehti 5.7.2007
  40. France admits genocide 'mistakes' BBC News. 25.2.2010. BBC. Viitattu 8.5.2010. (englanniksi)
  41. United Nations Security Council: Resolution 955 (1994) 8.11.1994. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  42. United Nations Security Council: Resolution 977 (1995) 22.2.1995. Wikisource, The Free Library. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  43. United Nations Security Council: Resolution 978 (1995) 27.2.1995. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  44. United Nations Security Council: Resolution 1165 (1998) 30.4.1998. United Nations. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  45. International Criminal Tribunal for Rwanda Arusha: International Criminal Tribunal for Rwanda. Arkistoitu 4.2.2009. Viitattu 2.9.2007. (englanniksi)
  46. Nahimana, Ferdinand The Hague Justice Portal. Arkistoitu 6.7.2010. Viitattu 8.5.2010. (englanniksi)
  47. Joulukuu 2008 YLE Uutiset. 30.12.2008. Helsinki: Yleisradio. Arkistoitu 2.9.2009. Viitattu 3.9.2007.
  48. Pesonen, Hannu: Oikeudettomuuden noidankehä Global.Finland. 22.5.2001. Helsinki: Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 21.3.2008. Viitattu 11.9.2007.
  49. Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda. Justice and Responsibility. The International Criminal Tribunal for Rwanda Maaliskuu 1999. Human Rights Watch. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  50. Pesonen, Hannu: Ruandan kansanmurhan käsittely on historian suurin oikeusprosessi kehitysmaissa 11.4.2007. Helsinki: Kirkon Ulkomaanapu. Arkistoitu 10.8.2007. Viitattu 3.9.2007.
  51. Indepth: Romeo Dallaire CBC News. 9.3.2005. CBC. Viitattu 8.5.2010. (englanniksi)
  52. Pääsarja – 2006 yle.fi. Helsinki: Yleisradio. Arkistoitu 14.7.2014. Viitattu 8.5.2010.
  53. Hotelli Ruanda (K15) yle.fi. 20.8.2009. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 8.5.2010.

    Aiheesta muualla

    Kirjallisuutta
    • Melvern, Linda: A People Betrayed: The role of the West in Rwanda's genocide. Zed Books, 2000. ISBN 1-85649-831-X.
    • Dallaire, Roméo: Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity in Rwanda. Toronto: Random House Canada, 2003. ISBN 0-679-31171-8.
    • Mamdani, Mahmood: When Victime Become Killers: Colonialism, Nativism and Genocide in Rwanda. Princeton: Princeton University Press, 2001. ISBN 0-691-05821-0.
    • Pesonen, Hannu ja Lintunen, Martti: Tuomio ja sovitus – Ruandan kansanmurhan tilinteko. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21811-1.

    Elokuvia
    • Caton-Jones, Michael: Shooting Dogs. Yhdistynyt kuningaskunta – Saksa, 2005.
    • George, Terry: Hotelli Ruanda (Hotel Rwanda). Yhdistynyt kuningaskunta – Italia – Etelä-Afrikka, 2004. (englanniksi)
    • Peck, Raoul: Sometimes in April. Yhdysvallat, 2005. (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.