Ruanda

Nykyisen Ruandan alueella ovat pisimpään asuneet twat. Hutut tulivat alueelle noin vuodesta 1000 alkaen. Twat väistyivät heidän tieltään asteittain.[9]

Tutsit muuttivat nykyisen Ruandan alueelle 1300-luvulla.[10] Perimätiedon mukaan tutsit tulivat Afrikan sarven alueelta ja vähitellen alistivat hutut valtaansa. He perustivat alueelle kuningaskunnan ja feodaalijärjestelmän tutsiaateliston ja läänitysten kera. Joillakin alueilla hutut jatkoivat elämäänsä omissa yhteisöissään ja joillakin alueilla oli rauhallista yhteiseloa nimellisesti tutsikuninkaan alaisuudessa. Kuningaskunnassa hutut alistuivat maaorjuuteen eli sitoutuivat työskentelemään tutsien hyväksi vastikkeena karjan ja laidunten vuokrasta.[11]

Ruandan alue julistettiin Berliinin sopimuksessa 1885 Saksan siirtomaa-alueeksi. Alueelle perustettu Saksan siirtomaahallinto nojasi paljolti maata ennestäänkin hallinneisiin tutseihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nykyisen Ruandan ja Burundin alue luovutettiin Kansainliiton mandaattialueena Belgialle nimellä Ruanda-Urundi. Vuonna 1946 alueesta tuli Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalue, jota Belgia edelleen hallinnoi. Belgian hallinnassa maa oli vuoteen 1962.[10]

Belgian rotuerotteluun perustunut hallinto nojasi alkuun korkea-arvoisemmaksi ryhmäksi määriteltyihin tutseihin, mutta 1950-luvulla belgialaisten politiikka kääntyi suosimaan aikaisemmin pakkotyöhön alistettua hutuenemmistöä, jonka tasa-arvovaateet alkoivat käydä äänekkäämmiksi ja saada yhä enemmän ymmärrystä. Käännekohdaksi muodostui hutujen kapina vuonna 1959, jossa vanhaa tutsimonarkiaa edustanut kuningas, Kigeli V, menetti asemansa. Kuninkaallinen perhe ja kymmeniätuhansia sen kannattajia lähti maanpakoon.[12]

Ruanda itsenäistyi 1. heinäkuuta 1962 ja sen johtoon nousivat nyt hutupoliitikot. Hutujen ja tutsien jännitteet kytivät kuitenkin pinnan alla ja räjähtivät lopulta 1990-luvun alussa.

Pääartikkeli: Ruandan kansanmurha

Kansanmurhassa surmattujen pääkalloja Muramben muistomerkillä.

Ruandan ja Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas 6. huhtikuuta 1994. Burundin presidentti Cyprien Ntaryamira ja Ruandan presidentti Juvénal Habyarimana saivat surmansa.[13] Kone syöksyi Ruandan presidentin omaan puutarhaan. Edelleenkään ei tiedetä varmasti, kuka koneen pudotti. Yleinen käsitys ja Ruandassa virallinen totuus on, että asialla olivat sisällissodan rauhansopimukseen tyytymättömät äärihutut. Huhtikuussa 1994 radiossa kuitenkin kuulutettiin, että tutsit olivat ampuneet koneen alas. Muutama tunti koneen putoamisesta alkoi silmitön tappaminen. Hutujen tavoitteena oli hävittää kaikki tutsit maasta.[14]

Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jännitteet käynnistivät huhtikuussa 1994 tämän hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan, joka jatkui noin 100 päivää. Ruandan joukkomurhaa on pidetty kansanmurhana, johon ulkopuoliset, muun muassa YK eivät puuttuneet tarpeeksi voimakkaasti. Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta, monet heistä Kongoon. Hutujen ja tutsien väliset levottomuudet ovat jatkuneet Kongon puolella.[15]

Vuosina 1997–2002 ruandalaiset joukot puuttuivat hutujen ja tutsien välisiin levottomuuksiin naapurimaassa, jonka nimi oli aluksi Zaire, myöhemmin Kongon demokraattinen tasavalta.[10] Vuosina 2003, 2005 ja 2007 vapautettiin joukkoarmahduksilla monia kansanmurhan aikaisista teoista vangittuja vankeja. Osasyynä on ollut vankiloiden täyttyminen.[10]

Paul Kagame, Ruandan presidentti vuodesta 2000 lähtien

Kansanmurhan aikana Paul Kagamen tutsijoukot valtasivat yhä suuremman osan Ruandasta ja onnistuivat lopettamaan tappamisen heinäkuussa 1994. Pari miljoonaa hutua pakeni Kongoon kostoiskujen pelossa. Tutsit pääsivät taas vallankahvaan Ruandassa. Paul Kagamesta tuli maan tosiasiallinen johtaja ja vuonna 2000 presidentti[14], jolloin Ruandan viides presidentti Pasteur Bizimungu erosi virasta.[16]

Presidentiksi vuonna 2000 tullut Paul Kagame valittiin uudelleen presidentinvaalissa vuonna 2003. Toinen kansanmurhan jälkeinen presidentinvaali järjestettiin Ruandassa 9. elokuuta 2010. Maassa puhkesi vaalien alla levottomuuksia. Ehdokkaita oli istuvan presidentti Kagamen lisäksi kolmesta hallitusta myötäilevästä pienestä oppositiopuolueesta. Todellisuudessa Kagame oli ainoa ehdokas, ja hänen ennustettiin jo etukäteen saavan murskavoiton.[17] Lopullisessa laskennassa Kagamen osuus oli 93 % äänistä.[18] Syyskuun 2013 vaaleissa Kagamen puolue Rwandan Patriotic Front (RPF) sai murskavoiton: 76 prosenttia äänistä ja 40 paikkaa 53:sta.[19] Perustuslakimuutoksen jälkeen hänet valittiin elokuussa 2017 kolmannelle kaudelle. Ennen lakimuutosta samaa henkilöä ei voitu valita kolmannelle kaudelle. Kagame sai noin 99 prosenttia äänistä.[20] Kagamea oli laajasti ylistetty Ruandan taloudellisesta kehityksestä ja yhteiskunnallisesta vakaudesta, mutta arvosteltu autoritaarisesta johtamisesta. Perustuslain muutos, joka mahdollisti presidentin valinnan myös kolmannelle kaudelle, oli hyväksytty aiemmin kansanäänestyksessä 98% ääniosuudella. Kagame voisi teoriassa olla lakimuutoksen jälkeen vallassa vuoteen 2034 saakka.[21]

Ruanda liittyi vuonna 2009 Kansainyhteisön (Commonwealth) jäseneksi. Ruandasta tuli yhteisön 54. jäsen ja toinen jäsen Mosambikin jälkeen, jolla ei ole historiallisia siteitä Britannian siirtomaavaltaan.[22]

Huhtikuussa 2019 Ruandan kansanmurhasta tuli kuluneeksi 25 vuotta ja neljännesvuosisadassa kehitys ja muutos Ruandassa on ollut ainutlaatuista. Myös monissa tilastoissa Ruanda on Afrikan mittakaavassa poikkeuksellinen. Maa on onnistunut taistelussa korruptiota vastaan ja on Botswanan jälkeen mantereen vähiten korruptoitunut maa. Transparency International -järjestön 180 maan vertailussa Ruanda on sijalla 48. Lapsikuolleisuus on laskenut kymmenessä vuodessa lähes puolella. Joulukuussa uutisoitiin, että yli 90 prosenttia ruandalaisista on julkisen terveydenhuollon piirissä. Järjestelmässä kansalaiset maksavat vuosittain tulotason mukaan määräytyvän vakuutusmaksun, ja sen jälkeen kaikki terveydenhuolto on ilmaista. Kansainvälisessä mediassa muistetaan usein mainita myös, että Ruanda on kieltänyt muovipussit, ja pari kertaa kuukaudessa vietetään sunnuntaisin autotonta päivää. Maan parlamentissa enemmistö on naisia. Talous on viime vuosina kasvanut 6–8 prosentin vuosivauhtia.[14] Presidentti Paul Kagamen rautaisella hallinnolla on myös varjopuolensa; maassa ei ole vapaata lehdistöä ja noin 20 vuotta hallinnut presidentti on herkkä kritiikille. Kansanmurhaa käytetään verukkeena toisinajattelun vaientamiseen. Presidentin arvostelijoita on syytetty kansanmurhan kiistämisestä, joka on Ruandassa rikos, ja tuomittu vankilaan.[14]

Viimeisen 25 vuoden aikana Ruandassa on rakennettu ahkerasti yhtenäistä kansallista identiteettiä. Kunnianhimoisen yhtenäisyyspolitiikan tarkoituksena on ollut korvata etniset identiteetit eli hutut ja tutsit, joihin kiteytyy yksi viimeisten vuosikymmenien pahimmista kansanmurhista. Presidentti Kagamen hallitseva puolue RPF on kansanmurhasta lähtien korostanut yhtenäistä ruandalaista identiteettiä etnisten identiteettien sijaan. Ensimmäisinä konkreettisina tekoinaan RPF luopui niin vanhoista etnisyyttä korostavista identiteettikorteista kuin etnisistä kiintiöistä esimerkiksi koulutuksessa ja työnhaussa. Yhtenä keinona yhtenäisyyden rakentamisessa RPF on käyttänyt historiantulkintaa, jonka mukaan siirtomaavallan aikaa edeltäneellä tutsimonarkian ajalla tutsit ja hutut elivät harmoniassa keskenään ja vasta siirtomaaisäntä Belgia aiheutti hutujen ja tutsien välisen vihanpidon. Tätä narratiivia menetetystä yhtenäisyydestä ja pyrkimyksestä sen elvyttämiseen RPF korostaa niin retoriikassaan, Ruandan museoissa kuin kansalaisille järjestetyissä koulutuksissa ja tapahtumissa. Yli puolet ruandalaisista on syntynyt kansanmurhan jälkeen.[23]

Vastaus kysymykseen siitä, miten Ruanda on toipunut kansanmurhasta, on yleensä kahtiajakoinen. Ensimmäisen näkökulman mukaan Ruanda on ihme: maa, jossa vain 25 vuotta sitten todistettiin raakaa väkivaltaa jopa naapurien ja sukulaisten kesken, on selvinnyt traumasta paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Ruandan nopeaa talouskasvua sekä päähallituspuolue RPF:n ja sen johtajan, presidentti Paul Kagamen tehokasta ja kunnianhimoista hallintoa on ihasteltu jo vuosia. Paljon huomiota on saanut myös sukupuolten välinen tasa-arvo, sillä Ruanda johtaa tilastoja naisten osuudesta parlamentissa. Muina todisteina menestyksestä mainitaan usein pääkaupunki Kigalin siistit kadut, lapsi- ja äitiyskuolleisuuden vähentyminen kolmannekseen ja ilmainen peruskoulutus kaikille. Toisen näkökulman mukaan Ruanda on ihme vain paperilla. Jotkut Ruanda-kriitikot ovat pitäneet esimerkiksi taloustilastoja jopa vääristeltyinä. Monet tutkijat ovat myös löytäneet epätasa-arvoa tilastojen kiiltävän pinnan alta. Ihmisoikeusjärjestöt ovat nostaneet esiin esimerkiksi siistien katujen kulissin taakse kätkeytyvät ”kuntoutuskeskukset”, joiden sisällä istuu niin katumyyjiä, kodittomia kuin seksityöläisiäkin. Jotkut näkevät Ruandan hallinnon pyrkimykset esimerkiksi tasa-arvoon vain savuverhona, jonka tarkoituksena on peittää alleen hallinnon vastustajien vangitsemisia, murhia ja katoamisia, kriittisen journalismin kitkemistä, tavallisten kansalaisten jatkuvaa valvontaa sekä RPF:n harjoittamaa väkivaltaa ennen ja jälkeen kansanmurhan.[23]

Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Ruanda ei ole vapaa maa.[26] Presidentti Paul Kagamen johtama Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) on hallinnut maata vuodesta 1994, jolloin se syrjäytti tuon vuoden kansanmurhasta vastuussa olleet voimat ja päätti sisällissodan. Vaikka hallinto on säilyttänyt vakauden ja talouskasvun, se on myös tukahduttanut poliittiset erimielisyydet laajalla tarkkailulla, pelottelulla, kidutuksella ja maanpaossa olevien toisinajattelijoiden luovutuksilla tai epäillyillä salamurhilla.[26]

Ruandan maakuntajaon kartta (englanniksi).

Ruandan maakunta- ja piirijaon kartta (englanniksi).

Ruanda jaetaan poliittis-hallinnollisesti eritasoisiin yksikköihin. Aluehallinnon ylimmän tason ovat vuodesta 2006 lähtien muodostaneet neljä maakuntaa (provinces; ruandaksi intara) – Pohjoinen, Etelä, Itä ja Länsi – ja pääkaupunki Kigalin muodostama hallintoalue.[1][27] Maakunnat ja Kigali jakautuvat aluehallinnon toisella tasolla piireihin (districts; ruandaksi uturere). Nämä jakautuvat sektoreihin (sectors; ruandaksi imirenge); ja edelleen soluihin (cells; ruandaksi utugari). Aluehallinnon alimmalla tasolla ovat kylät (villages; ruandaksi imidugudu). Maassa on 30 piiriä, 416 sektoria, 2 148 solua ja 14 837 kylää.[28][27]

Vuonna 2006 tehdyn aluehallinnon uusjaon yhtenä tavoitteena oli luoda monikulttuurisia hallintoalueita ja näin vähentää vastakkainasettelua.[10]

Maakunnat on esitelty tiiviisti oheisessa taulukossa ja sijaintikartassa.

Ruandassa on yhdeksän lentokenttää, joista neljän kiitotiet on päällystetty. Kivujärvellä on vesireittejä aluksille, joilla ei ole suuri syväys.[1]

Maantie Kigalista Butaren kautta Bujumburaan on hyvässä kunnossa, ja se on pääasiallinen reitti Ruandasta Burundiin. Myös Cyangugusta pääsee Bujumburaan, mutta tie on huonompi. Tansanian Mwanzaan pääsee Rusumon rajakaupungin kautta. Ugandan Kampalaan kuljetaan Kabalen kautta. Kongon puolelle tehdään päiväretkiä Kivujärven yli Gomon alueelle. Eteläinen reitti kulkee Ruandan Cyangugusta Kongon Bukavuun, mutta seudulla on ollut levotonta.[9]

Joukkoliikennettä hoitavat minibussit. Naapurimaihin verrattuna tiet ovat hyvässä kunnossa ja minibussilla matkustaminen miellyttävää, sillä niiden lasketaan olevan täynnä kun jokaisella istumapaikalla on yksi matkustaja.[9]

Ruandan seuratuimmat joukkotiedotusvälineet ovat valtion ylläpitämä Ruandan radio ja televisio. Virallisten lukujen mukaan maassa oli (2019) yhteensä 34 radioasemaa, 14 televisioasemaa, 46 sanomalehteä ja 88 uutissivustoa. Sensuuri on läsnä kaikkialla ja lehdistön itsesensuuri tavallista. Valtionjohdon kirjallinen ja sarjakuvin tapahtuva "nöyryyttäminen" on kriminalisoitu, mikä rajoittaa lehdistön roolia poliittisen elämän arvioijana.[37] Kansainvälisistä radiokanavista BBC, Deutsche Welle ja Voice of America lähettävät Kigalissa.[37]

Toimittajat ilman rajoja -järjestön julkaisema vuosiraportti (2020) luokitteli järjestön pisteyttämästä 180 maasta Ruandan lehdistönvapaudessa sijalle 155, ja maa kuuluu maailmanlaajuisesti lehdistönvapauden viisiportaisella asteikolla toiseksi alimpaan, vaikean lehdistönvapauden luokkaan.[38][39] Vuoden 1996 jälkeen kahdeksan toimittajaa on surmattu ja 35 on paennut ulkomaille. Ulkomaalaisten toimittajien on vaikea saada viisumia ja akkreditointia maahan.[39]

Vuoden 2018 lopussa internetyhteys oli noin 29 prosentilla väestöstä. Sosiaalista mediaa seurasi noin 620 000 käyttäjää, suosituimpana alustana oli Facebook. Ruandan hallitus on yhä enemmän rajoittanut pääsyä ulkomaisille uutissivustoille, mikä johtuu osaksi monista ulkomaille paenneista toimittajista, jotka työskentelevät maanpaossa ja kirjoittavat verkkoon.[37]

Yleinen oppivelvollisuus alkaa 7-vuotiaana, ja käsittää kuusi vuotta alakoulua ja kaksi luokkaa toisen asteen opintoja. Kokonaisuudessaan toisen asteen opinnot sisältävät kuusi luokka-astetta. Sekä alakoulu että toisen asteen opinnot ovat ilmaisia. 2010-luvun puolivälissä ensimmäisen asteen opinnot läpäisi noin kolme viidesosaa ikäluokasta. Toisen asteen opintojen suosio on lisääntynyt merkittävästi vuodesta 2009.[40]

Vuonna 1963 perustettiin Ruandan kansallinen yliopisto Quebecin kanadalaisten dominikaanien tuella. Vuodesta 1995 alkaen siellä annettiin opetusta ranskan lisäksi myös englannin kielellä. Yliopisto toimi vuoteen 2013 saakka, jolloin siellä oli noin 11 256 opiskelijaa.[41] Murambin teknillisestä opistosta tehtiin kansanmurhan jälkeen muistomerkki.

Vuonna 2013 Ruandan kaikki julkiset korkeakoulut yhdistettiin uudeksi Ruandan yliopistoksi.[40] Lukuvuonna 2019–2020 tässä yliopistossa opiskeli runsas 25 000 opiskelijaa.[42] Lisäksi korkeakouluopetusta annetaan useissa yksityisissä yliopistossa ja korkeakouluissa.[40]

Ruandan jalkapallomaajoukkue osallistui Afrikan-mestaruuskilpailuihin vuonna 2004. Silloin se sijoittui lohkossaan kolmanneksi.[43] Muina vuosina se on karsiutunut tai jättänyt osallistumatta. MM-kilpailuihin maa ei ole selviytynyt (vuonna 2018 tai aiemmin). Maajoukkue oli maaliskuussa 2018 FIFA-rankingissa sijalla 112.[44] Vuoden 2011 jalkapallon alle 17-vuotiaiden Afrikan-mestaruuskisat pelattiin Ruandassa.[45] Maa on osallistunut kesäolympialaisiin yhdeksän kertaa, eli joka kerta vuoden 1984 jälkeen, mutta ei ole koskaan saanut mitalia.[46] Talviolympialaisiin maa ei ole osallistunut.