Roy Andersson

Roy Andersson (s. 31. maaliskuuta 1943 Göteborg) on ruotsalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja sekä mainoselokuvien tekijä. Hänet tunnetaan muun muassa pitkistä elokuvista Eräs rakkaustarina, Toisen kerroksen lauluja ja Sinä elävä. Anderssonin elokuvat ovat hidastempoisia ja absurdin humoristisia ja koostuvat yleensä liikkumattomalla kameralla yhdellä otolla kuvatuista pitkistä, toisistaan irrallisista kohtauksista.[1][2]

Roy Andersson Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon jakotilaisuudessa Helsingissä vuonna 2008.

Vuonna 2014 Roy Anderssonin elokuva Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien voitti ensimmäisenä ruotsalaiselokuvana Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan.[3] Mainoselokuvillaan Andersson on voittanut yhdeksän kertaa kultaa Cannesin mainontafestivaaleilla.[1]

Tausta

Vuonna 1963 Göteborgin Hvitfeldtskan lukion latinankieliseltä linjalta ylioppilaaksi päästyään hän opiskeli muun muassa historiaa ja draamantutkimusta Lundin yliopistossa. Hän osallistui Lundin ylioppilasteatterissa Sittgöken-näytelmään ja vuonna 1967 hänet hyväksyttiin 1970 Tukholmaan perustettuun Dramatiska Institutet -korkeakouluun. Vuonna 1968 valmistui dokumenttielokuva Den vita sporten, joka käsitteli kritisoitua tenniksen Davis Cupin ottelua Rodoksen ja Ruotsin välillä Båstadissa, Skånen läänissä.

Roy Andersson kirjoittaa kirjassaan Vår tids rädsla för allvar että hän jo nuorena, reaalikoulun lopussa alkoi kiinnostua elokuvateollisuudesta. 17 ikävuoteen mennessä hän oli saanut julkaistua vain kaksi lyhyttä tekstiä Göteborgs-Posten -lehdessä ja oli tullut sen verran itsekriittiseksi kirjoittamista kohtaan, ettei uskaltanut enää yrittää. Sen sijaan hän teki elokuvan. Yksi tähän johtaneista syistä oli Filmkrönika-niminen ohjelma Sveriges Televisionin -kanavalla. Ohjelman erikoisosiossa näytettiin lyhytelokuvia, jotka oli tehty Puolan Łódźissa. Elokuvateattereissa näytettiin puolestaan tavallisia, John Wayne -tyylisiä elokuvia.

Filmkrönika ohjelmassa kerrottiin, että Ruotsiin avattiin uusi elokuvakoulu (Filmskolan, myöhemmin Dramatiska Institut), minne Andersson päätti yrittää pyrkiä. Kuitenkin hän oli tuolloin vasta 18–19-vuotias, ja sisäänpäästäkseen tuli olla 24-vuotias. 24-vuotissyntymäpäiväänsä odotellessaan hän opiskeli Lundin yliopistossa. Andersson nostaa esiin toisenkin elokuvakokemuksen, joka on suunnattoman tärkeänä hänen omalle elokuvauralleen. Tämä on Jättestenin nuorisotalon esittämä Vittorio de Sican elokuva Polkupyörävaras. Andersson kertoo elokuvan vaikuttaneen häneen suuresti.

Roy Anderssonin läpimurto tapahtui vuonna 1970, kun hänen ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta nimeltä Eräs rakkaustarina tuli menestys sekä kriitikoiden että yleisön keskuudessa. Hänen seuraava elokuvansa Giliap ei saanut niin hyvää vastaanottoa, mikä sai Anderssonin jättämään täyspitkät elokuvat. Seuraavat 25 vuotta hän omistautui mainoselokuvien ohjaamiselle. Tällä saralla hänestä tuli menestyksekäs ja huomiota herättänyt. Vuonna 1981 hän perusti Studio 24:n, joka oli riippumaton elokuvayhtiö ja studio Tukholman keskustassa.

Vuonna 2000 ilmestyi kuitenkin seuraava pitkä näytelmäelokuva Toisen kerroksen lauluja, jota Andersson oli työstänyt samaan aikaan yhdessä mainoselokuvien kanssa. Elokuvaa juhlittiin ja se sain monia palkintoja Guldbagge-gaalassa. Samana vuonna elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston palkinnon. Jopa ulkomaalaiset kriitikot kuten Roger Ebert antoivat tunnustusta, kirjoittamalla ”one of the strangest movies I have ever seen”. Elokuvan on tuottanut vuonna 1949 syntynyt Royn veli, dokumenttiohjaaja Kjell Andersson.

Vuonna 2001 Andersson sai kunniatohtorin arvon Göteborgin yliopistossa. Vuonna 2007 ilmestyi seuraava näytelmäelokuva Sinä elävä, joka sai positiivisen vastaanoton ja muun muassa saavutti palkinnon Sveitsissä fantasiaelokuvien kategoriassa. Sinä elävä sai ensi-iltansa syksyllä 2007, ja se nimettiin ehdolle Oscar-gaalaan.

Filmografia

Pitkät elokuvat

En kärlekshistoria (Eräs rakkaustarina, 1970) kertoo tarinan nuoresta rakastuneesta parista. Heidän maailmansa asetetaan vastakkain aikuisten maailman kanssa. Nuorta paria ympäröivä maailma on luotaantyöntävä ja monilta osin kolkko. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä (ekonomiaa, yhteiskunnallista asemaa jne.) sekä ihmisten vieraantumista toisistaan sekä ympäröivästä maailmasta käsitellään elokuvassa nuoren parin näkökulmasta. Eräs rakkaustarina oli Anderssonin ensimmäinen pitkä elokuva, joka tehtiin hänen valmistuttuaan elokuvakoulusta 1969. Se sai lämpimän vastaanoton – niin kriitikot kuin suuri yleisökin ylistivät sitä yksimielisesti. Anderssonin debyytti voittikin Berliinin elokuvajuhlilla (Berlinale) 4 palkintoa. Ohjaaja löytää harvoin omaa ilmaisuaan heti ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Eräs rakkaustarina eroaakin merkittävästi tyyliltään Anderssonin muista elokuvista. Kuitenkin, klassisemmasta kuvakielestä huolimatta, elokuvassa on nähtävissä piirteitä samasta tematiikasta, jota Andersson käsittelee elokuvissaan edelleen. Andersson kertoi SVT:n Filmkrönikan-ohjelmalle antamassaan haastattelussa, että ohjaaja pystyy harvoin irtautumaan perusteemastaan - jokaisella on jokin teema, johon aina palaa. Anderssonin mukaan elokuvan oli tarkoitus hahmotella totuudenmukaisia silmänräpäyksiä, mikä näkyy kuvasommittelun keinoin hänen myöhemmissä elokuvissaan. Eräässä rakkaustarinassa tämä aitouden tavoite ilmenee kuitenkin näyttelijäntyössä.

Giliap (1975), Anderssonin toinen pitkä elokuva sai debyyttiä laimeamman vastaanoton, niin suurelta yleisöltä kuin kriitikoiltakin. Ingmar Bergmanin kerrotaan sanoneen elokuvan nähtyään, että Roy Anderssonin pitäisi lopettaa elokuvien tekeminen. Myös Giliap käsittelee yhteiskuntaa kriittisesti, kuten Eräs rakkaustarinakin. Kritiikki on kuitenkin ankeampaa ja rankempaa. Tarina kertoo vanhan hotellin vieraiden ja henkilökunnan välisistä suhteista. Andersson kertoo elokuvan käsittelevän ihmisen huolta tulevaisuudesta ja siitä, tuleeko meistä vain yksittäisiä rattaita yhteiskunnan koneistossa. Onko meillä mahdollisuutta uida vastavirtaan? Elokuvasta huomaa myös, miten Andersson siirtyy ensimmäisen elokuvansa klassisemmasta kuvakielestä lähes tauluja muistuttaviin pitkiin ottoihin, joista on tullut hänen tunnusmerkkinsä.

Sånger från andra våningen (Toisen kerroksen lauluja, 2000) oli Anderssonille suuri harppaus ylöspäin Giliapin laimeiden arvioiden jälkeen. Toisen kerroksen lauluja voitti viisi Guldbagge-palkintoa: parhaan äänen, käsikirjoituksen, kuvauksen, ohjauksen ja parhaan elokuvan palkinnon. Samana vuonna elokuva sai myös tuomariston erikoispalkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva osoittaa selvästi, miten Andersson on luonut ainutlaatuisen tyylinsä kuvallisin keinoin. Koko elokuvassa on yhdellä otolla tallennettuja kuvia kaikkiaan vain 46. Elokuvassa leikataan kohtauksesta seuraavaan, mutta ei kuvaus ei koskaan katkea kesken kohtauksen. Selventäviä lähikuvia ei käytetä, sillä kaikki tapahtumat esitellään tarkkaan sommitelluissa syvyyskuvissa. Tämä tunnusmerkillinen tyyli on peräisin Anderssonin aiemmista mainos- ja lyhytelokuvaprojekteista, mutta ensimmäistä kertaa hän toteutti sitä myös pitkässä elokuvassa. Toisen kerroksen lauluja -elokuvassa ei ole erityistä päähenkilöä. Se käsittelee pikemminkin monen ihmisen elämää ja tapahtumia, joilla ei ole mitään erityistä suhdetta toisiinsa. Vaikka elokuva poikkeaa Anderssonin aiemmista teoksista, niiden tematiikassa on samoja piirteitä. Ihmisistä tulee aina vain yksinäisempiä, ja maailma vain kylmenee. Elokuva on yhteiskuntakriittisempi kuin Anderssonin kaksi aikaisempaa, mutta myös vähemmän realistinen. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa nuori tyttö tönäistään alas jyrkänteeltä yhteiskunnallista valtaa edustavien, pappien ja sotilaiden edessä, liikutaan surrealismin rajamailla.

Du levande (Sinä elävä (2007) on kuvakieleltään ohjaajalle tyypillinen ja muistuttaa kaikista hänen teoksistaan eniten Toisen kerroksen lauluja. Elokuvassa on jälleen lukuisia henkilöhahmoja, joilla jokaisella on omat ongelmansa. Elokuvaan johdatellaan Goethe-sitaatilla, josta elokuvan nimikin on peräisin: "Iloitse, sinä elävä, lämpimässä vuoteessas, ennen kuin Lethen jääkylmät aallot nuolevat pakoilevaa jalkaasi." (J.W. Goethe: Römische Elegien, (Roomalaisia elegioita, 1790). Lause kehottaa siis nauttimaan elämästä, ennen kuin on liian myöhäistä. Elokuvan henkilöhahmoista useimmat eivät kuitenkaan ole lainkaan iloisia, vaan murehtivat suurimman osan ajastaan ja unelmoivat paremmasta elämästä. Yhteiskunta, jossa he elävät, ei luo mahdollisuuksia onneen. Näiden onnettomien unelmien avulla Andersson kritisoi taas terävästi ruotsalaista yhteiskuntaa. Realismi on piirre, joka erottaa Sinä elävän Toisen kerroksen lauluista. Sinä elävä -elokuva ei tavoittele surrealistisia piirteitä edes unikohtauksissa. Useimmiten ne ilmaistaan vain sanallisesti, ei kuvin, kun taas Toisen kerroksen lauluis todellisuuttamme kuvataan lähes absurdein piirtein.

Lyhytelokuvat

Roy Anderssonin tärkeimmät lyhytelokuvat ovat:

Någonting har hänt (1987) sai alkunsa sosiaalihallinnon tilaustyönä. Tarkoituksena oli tuottaa aidsia ja HIV:tä käsittelevä tieteiselokuva. Anderssonin ja muun tuotantoryhmän kunnianhimoisena tavoitteena oli tehdä niin totuudenmukainen elokuva kuin mahdollista, ja valmisteluvaihe kestikin seitsemän kuukautta. Pitkään kestäneen esitutkimuksen ja tietojen keräämisen ansiosta tuotantoryhmä sai oman kuvan tartunnan synnystä ja siihen liittyvästä tutkimuksesta. Sosiaalihallitus ei kuitenkaan halunnut tukea tätä käsitystä, vaan vetäytyi projektista. Tuotantoryhmä sai lopulta viedä projektin läpi omin päin. Tuloksena syntyi elokuva, joka ei käsittele kovinkaan paljon itse sairautta, vaan keskittyy enemmänkin yhteiskunnan reaktioihin ja toimenpiteisiin. Elokuva ei kerro mitään esimerkiksi sairauden kulusta tai mahdollisista oireista.

Elokuvan alussa todetaan, että HIV on uusi virus, joka hyökkää immuunijärjestelmään ja murtaa sen. Sitä ei voi parantaa. Elokuvan edetessä kritisoidaan laajalti tunnettuja teorioita, joiden mukaan tartunta olisi saanut alkunsa Afrikassa eräästä tietystä apinalajista ja siirtynyt sitten ihmiseen. Useissa kohtauksissa näytetään epäpäteviä lääkäreitä ja tutkijoita, jotka esittävät mainitun teorian niin, että siitä tulee rasistinen ja lisäksi mahdoton. Andersson ja muut rinnastavat eräässä raa’asta ja peittelemättömästä kritiikistään tunnetussa kohtauksessa kehityshäiriöisillä lapsilla suoritetun lääketieteellisen tutkimuksen ja juutalaisvainojen aikana juutalaisilla tehdyt lääketieteelliset kokeet. Viimeksi mainittu esitetään jääaltaan muodossa, jossa nälkiintyneitä ihmisiä jäädytetään kuoliaaksi tutkijoiden ja sotilaiden valvonnan alaisuudessa. Elokuvan taustalla soivat Edvard Perssonin tututselvennä sävelet. Sopimaton musiikki auttaa yhdistämään nämä kauheudet tuttuihin asioihin, ja kertoo siis meille, etteivät kauheat asiat ehkä olekaan niin vieraita kuin haluamme uskoa. Ohjaaja selittää outoa yhdistelmää sillä, että Ruotsissa ihmiset saivat kuunnella Edvard Perssonia kauheiden tekojen aikana. Esiintyessään Karlstadissa maaliskuussa 2009 Andersson korosti, ettei sellainen ole epätavallista ja että vastaavaa tapahtuu nykyäänkin. Lisäksi Andersson painotti vallanpitäjien haluavan kevyiden ja mukavien asioiden johtavan meidän katseemme pois vakavasta ja vaarallisesta. Kaikkien mainoselokuvien ja Härlig är jorden -lyhytelokuvan tavoin elokuvaa voi tyylillisesti pitää eräänlaisena kahden viimeisen pitkän elokuvan edeltäjänä.

Härlig är jorden (1991) on Anderssonin osuus 90 minuuttia 90-lukua -projektissa. Se on rakennettu ’’Någonting har hänt’’ -lyhytelokuvan tavoin pitkistä ja syväterävistä otoksista liikkumattomalla kameralla. Andersson käyttää esimerkkinä elokuvan kuuluisaa alkukohtausta selittäessään moniosaisen kuvan käsitteen kirjassaan Vår tids rädsla för allvar. Kohtauksessa kuorma-auto täytetään kirkuvilla alastomilla ihmisillä, jotka tapetaan ajon aikana kaasulla. Pakokaasut johdetaan tavaratilaan. Koko tapahtumaa todistaa ryhmä hyvin pukeutuneita ihmisiä, jotka eivät puutu asiaan, vaan katselevat kylmästi. Näiden katselijoiden objektiivinen kylmyys toistuu kameran tavassa tarkastella tapahtumaa. Lisätäkseen kuvan tehoa Andersson antaa yhden kuvassa olevista miehistä, joka myöhemmin esiintyy kaikissa kohtauksissa, kääntyä ympäri ja katsoa suoraan kameraan. Näin yleisöstä tulee osa elokuvaa. Ikään kuin kuva sanoisi ”myös sinä näet tämän, sinä et myöskään tee mitään, sinä annat sen tapahtua”. Andersson selittää syytä tämän kohtauksen tekemiseen kirjassaan seuraavasti:

Synnyin juutalaisvainojen ollessa intensiivisimmillään. Kahden ensimmäisen elinvuoteni aikana miljoonia ihmisiä tapettiin kaasulla julmimmalla mahdollisella tavalla naapurimaassa, jonka asukkaiden lukutaito ja perinteet muistuttivat paljon omiamme. Tämä on aina vainonnut minua ja vainoaa edelleen. Haluaisin sanoa, että häpeän tätä rikosta ihmisen puolesta. Tunnen eräänlaista syyllisyyttä, vaikka en ollut siellä.

Andersson kirjoittaa, kuinka hän yrittää helpottaa tätä olemassaolon tuskaa, filosofi Martin Buberiin viitaten, valaisemalla mennyttä niin, että se ei koskaan unohdu. Näin hän yrittää estää sen tapahtumista uudelleen.

Muita projekteja

Lyckad nedfrysning av herr Moro oli Tukholman aluevaltuuston tilaama projekti, jolla pyrittiin lisäämään kiinnostusta hoitotyötä kohtaan. Hoitotyön hakijamäärät pienentyivät vuosi vuodelta. Nuorien keskuudessa koulutuksesta oli syntynyt mielikuva, jonka mukaan kyseinen linja on tarkoitettu niille hakijoille, joilla on huonot kouluarvosanat. Linjaa kutsuttiinkin ”tyhmien linjaksi”. Tämä ongelma tuli niin ilmeiseksi, että siihen vaadittiin ratkaisua silloin, kun hoitohenkilökunnan tarpeen ennustettiin lisääntyvän muutamassa vuodessa. Anderssonia ja hänen työtovereitaan kysyttiin mukaan ja he suostuivat. Projektin nimi tulee eräästä kuvasta, jonka Andersson näki valokuvakirjassa. Kuvassa koreasti pukeutunut mies on jäätynyt jäälohkareen sisälle. Kuvateksti kuuluu tarkalleen ”Mr. Moro successfully frozen in a cake of ice”. Kirjassa on siis kuvia ja tekstiä, joiden tarkoitus on historian avulla liittää hoitotyö laajempaan humanistiseen kontekstiin. Tekstin lomassa on muun muassa Buberin ja Sartren teoksia. Teos oli monelle liikaa. Se koettiin liian vaikeaksi ja kritiikki olikin kovaa. Käsittämätöntä verorahojen tuhlausta, sanottiin. Vår tids rädsla för allvar -kirjassaan Andersson vastasi saamaansa kritiikkiin. Hänen mukaansa juuri se, että kirjaa kritisoitiin kyseisellä tavalla, paljastaa projektin perusajatuksen. Projektin oli tarkoitus kestää kolme vuotta, mutta se keskeytettiin. Vallanpitäjien vaihtuessa tälle ”verorahojen tuhlaukselle” laitettiin loppu syksyllä 1991. Kirja kuitenkin onnistuttiin julkaisemaan rajoitettuna painoksena, ja sitä jaettiin Tukholman kouluissa. Moro-projektin rinnalla oli käynnissä toinen projekti. Se käsitteli kahta sisarusta, Sophie ja Hans Schollia sekä heidän Vita Rosen -vastarintaliikettään, ja myöhemmin heidän teloitustaan natsihallinnon aikana Saksassa. Hanke koostui 12-sivuisesta lehtisestä, jossa oli teloitusilmoituksia ruotsalaisista sanomalehdistä sekä kuvia natsipuolueen kokouksista ja Kaarle XII:n kuolinpäivästä, jota ruotsalaiset uusnatsit juhlivat joka vuosi. Juuri tämä kuolinpäivän juhlinta ja juutalaisten hautojen häpäiseminen samana vuonna 1991 antoi aiheen projektiin. Dagens Nyheter -lehti halusi julkaista lehtisen maakäräjien avulla. Maakäräjät kuitenkin vetäytyivät projektista. Kaikki päättyi siihen, että lehtinen julkaistiin vuosi suunnitellun päivämäärän jälkeen. Silloin ainoana rahoittajana oli Dagens Nyheter.

Filmografia

Bibliografia
  • Lyckad nedfrysning av herr Moro, toimittaja: Roy Andersson, Kalle Boman ja Istvan Borbas
  • Vår tids rädsla för allvar (1997, uusintapainos 2006)

Palkintoja ja tunnustuksia
  • Chaplin-palkinto, 1970 (Eräs rakkaustarina)
  • Kurt Linder -apuraha, 1970 (Eräs rakkaustarina)
  • Stig Dagerman -palkinto, 2000
  • Cannesin elokuvajuhlat, juryn palkinto, 2000 (Toisen kerroksen lauluja)
  • Svenska Filmkritikerförbundetin palkinto (vuoden elokuva), 2000 (Toisen kerroksen lauluja)
  • Göteborgin yliopiston kunniatohtori, 2000
  • Guldbagge-palkinnot, 2001 (Toisen kerroksen lauluja)
  • Nordiska rådetin elokuvapalkinto, 2008 (Sinä elävä)
  • Chicago Internation Film Festival, hopeaplaketti (Sinä elävä)
  • Venetsian elokuvajuhlat 2014, Kultainen leijona (Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien)[3]

Lähteet
  1. Kokko, Karri: Roy Andersson, Suomen Kuvalehti 18.10.2007. Viitattu 7.9.2014.
  2. Nyyssönen, Pasi: Toisen kerroksen lauluja (2000) (Arkistoitu – Internet Archive), Kavi 23.1.2014. Viitattu 7.9.2014.
  3. Kultainen leijona ensimmäistä kertaa Ruotsiin, Helsingin Sanomat 6.9.2014.

    Kirjallisuutta
    • Andersson, Roy: ”Sääli ei riitä”, Elävän kuvan vuosikirja 1996, s. 64–65. Suomen elokuvasäätiö, Edita. ISBN 951-37-1581-7.
    • Rantanen, Silja: ”Jag såg… Roy Anderssonin elokuva Om det oändliga”. Filmihullu 1/2021.
    • Suutari, Virpi: ”Roy Andersson: Lohduttavia kuvia kunniallisten ihmisten häpeästä”, Elävän kuvan vuosikirja 1996, s. 54–63. Suomen elokuvasäätiö – Edita. ISBN 951-37-1581-7.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.