Rosvokapitalismi

Jo Gorbatšovin hallitessa maata oli selvää, että Venäjä kulki kohti kapitalismia ja markkinataloutta. Paineet transitioon, taloudelliseen siirtymään, kasvoivat nopeasti talouden romahtaessa varsinkin vuonna 1991.

Venäjän teollisuutta siirtyi yritysjohtajien haltuun jo vuosina 1990–1991[1].

Kun valtion omaisuutta yksityistettiin joulukuun 1992 ja heinäkuun 1994 välillä[1], presidentti Boris Jeltsin lupasi kansalle osan valtion omaisuudesta.

Niinpä kansalaiset saivat yksityistämissekit, vautšerit[2], joilla sai ostaa yritysten osakkeita. Yritysten johtajat kuitenkin saivat alun perinkin sekkejä enemmän, yleensä 51 % osakkeista[3] ja monessa tehtaassa johtajat ostivat kansalaisten sekkejä. Erityisen hyvässä asemassa yksityistämisessä olivat tuottavien yritysten, kuten öljy-yhtiöiden johtajat. Kansalaiset myivät sekkejään esimerkiksi saadakseen vodkapullon, kun inflaatio söi maassa rahan arvoa. Tavallisilla ihmisillä ei useinkaan ollut käsitystä osakkeiden todellisesta arvosta. Ne venäläiset, jotka eivät myyneet yksityistämissekkejään pois, sijoittivat sekkinsä yksityistämisrahastoihin, joista useimmat romahtivat pian[4]. Yksityistämissekit ajautuivat valtion tai jonkun yksityisen taskuihin. Näin sekit kertyivät aina joidenkin yksittäisten ihmisten käsiin. Nämä olivat monesti nuoria liikemiehiä, jotka olivat aloittaneet toimintansa jo neuvostoajan yhteisyrityksissä. He tajusivat osakkeiden arvon. Jeltsin lupasi kansalle uusia sekkejä muutaman vuoden kuluttua. Uusia sekkejä ei kuitenkaan jaettu, koska sekkiyksityistämistä arvosteltiin kovin sanoin. Omaisuuden valtiollistamista vaatinut yksityistämisministeri Vladimir Potan sai pian potkut[5].

Vuonna 1995 pieni sisäpiiri kaappasi Anatoli Tšubaisin järjestämissä yksityistämishuutokaupoissa Venäjän tärkeimpien yritysten osakkeet pienen joukon haltuun. Vladimir Potanin ehdotti "osakkeita lainaa vastaan" järjestelyä, jossa valtio sai lainoja, kun antoi pankeille yksityistettyjen valtion yhtiöiden osakkeita. Tähän suostuttiin, kun valtio tarvitsi rahaa ja toisaalta yritysten osakkeiden pelättiin joutuvan venäläisten sijasta ulkomaisten haltuun. Pankit veivät esimerkiksi teleyhtiöitä sisältäneen Svjazinvestin[5]. Yrityksiä myytiin valtiolta pois liian alhaiseen hintaan, ja ostavat pankit ja muut liikemiehet voittivat näissä hämärissä kaupoissa.

Näin ei ollut edes teoreettista mahdollisuutta, että tavalliset ihmiset olisivat saaneet Venäjän avainteollisuuden osakkeita.

Tämän jälkeen omaisuuden rohmunneet suurliikemiehet, oligarkit, joista näkyvimmät olivat pankkien johtajia, tukivat Jeltsiniä vaalirahoituksella vuoden 1996 vaaleissa, ja alkoivat kiistellä keskenään vallasta.

Rosvokapitalismi huipentui Siperiassa käytyyn "alumiinisotaan", jossa kymmeniä tehtaanjohtajia, pankinjohtajia ja rikollisia kuoli kun omistussuhteita selvitettiin aseiden avulla[5].

Termiä rosvokapitalismi käytti Venäjällä ensimmäisenä Boris Nemtsov[6]. Boris Berezovski kutsui vuonna 1997 Tšubaisia rosvokapitalismin isäksi[3].

Tšubaiskin myönsi vuonna 1997, ettei yksityistämisrahastoja valvottu kyllin hyvin[4].

Monet rosvokapitalismissa rikastuneet oligarkit ja orastava keskiluokka köyhtyivät vuoden 1998 talouskriisissä, jossa jo pitkään velkarahalla pyörinyt Venäjän talous romahti Hong Kongista lähteneen talouskriisin seurausvaikutuksena. Useimmat Venäjän suurpankit luhistuivat.

Jeltsinin jälkeinen presidentti Vladimir Putin on toimillaan pyrkinyt jossain määrin perumaan rosvokapitalismiin vienyttä yksityistämistä, ja keskittämään omaisuutta valtion haltuun. Hän on säätänyt monia markkinataloutta helpottavia lakeja, mutta monet rosvokapitalismiin liittyvät ongelmat kuten korruptio kukoistavat Kremlissä. Venäjä ajautui taas syksyllä talouskriisiin.