Gioachino Rossini

Rossini syntyi musikaaliseen perheeseen Pesarossa, Adrianmeren rannikolla. Hänen isänsä soitti trumpettia ja käyrätorvea ja työskenteli teurastamojen tarkastajana. Äiti puolestaan oli laulaja.[1] Vanhempien johdolla Gioacchinon musiikkiharrastus alkoi varhain ja jo kuusivuotiaana hän soitti triangelia isänsä yhtyeessä.

Rossinin isä kannatti ranskalaisia ja toivotti Napoleonin joukot tervetulleeksi niiden saapuessa Pohjois-Italiaan. Vuonna 1796 tämä muodostui ongelmaksi, kun Itävalta palautti vanhan hallinnon. Isä sai vankilatuomion ja äiti vei nuoren Gioacchinon Bolognaan, jossa hän ansaitsi leipänsä laulajana eri teattereissa. Tänä aikana Gioacchino oli usein vanhan isoäitinsä hoivissa, joka ei kyennyt pitämään pojalle kuria. Lopulta vanhemmat tapasivat Bolognassa uudestaan.[3]

Rossini asui Bolognassa erään teurastajan hoivissa samalla kun hänen isänsä soitti trumpettia teatteriyhtyeissä ja äitinsä lauloi. Hän oli kolme vuotta herra Prinettin opetuksessa, opetellen cembalonsoittoa. Viinanmyynnillä itsensä elättänyt Prinetti soitti cembaloa vain kahdella sormella ja välillä nukahti seisaaltaan, joten kriittinen nuori oppilas ei kyennyt suhtautumaan tähän vakavasti.

Angelo Tesei oli hänen seuraava opettajansa,[3] ja tämän luona Rossini oppi lukemaan musiikkia, säestämään pianolla ja laulamaan. Kymmenen vuoden iässä hän lauloi kirkkokuorossa soolo-osuuksia. Kolmetoistavuotiaana, vuonna 1805, hän lauloi paikallisessa teatterissa näytelmässä Camilla – tämä oli oleva hänen ainoa julkinen esiintyminen laulajana. Rossini oppi myös isänsä tavoin soittamaan trumpettia.

Sopraano Isabella Colbran, jonka kanssa Rossini meni naimisiin 1822.

Vuonna 1807 nuori säveltäjänalku hyväksyttiin isä P. S. Mattein tunneille opiskelemaan kontrapunktia ja hieman sen jälkeen Bolognan konservatorioon Cavedagnin sellotunneille. Rossini kehittyi nopeasti sellonsoitossa, mutta Mattein konservatiiviset näkemykset kontrapunktista ohjasivat häntä ajattelemaan sävellystyöstä vapaammin. Rossinin taitoa orkestroinnin saralla on pidetty tuloksena hänen työstään Haydnin ja Mozartin kvartettojen ja sinfonioiden sovittamisesta.[2] Mozartin musiikille omistautumisensa vuoksi hänet tunnettiinkin Bolognassa lempinimellä Il Tedeschino (’pikku saksalainen t. saksankielinen’).

Vuonna 1808 Rossinille myönnettiin Bolognan konservatorion palkinto kantaatistaan Il pianto d'Armonia sulla morte di Orfeo ja kaksi vuotta myöhemmin, 18-vuotiaana, hänen ensimmäinen oopperansa La Cambiale di Matrimonio sai kantaesityksensä Venetsiassa.[3] Vuosina 1810–1813 Rossini tuotti useita oopperoita Venetsiassa, Milanossa, Ferrarassa ja Roomassa, mutta läpimurto onnistui vasta vuonna 1813 hänen kymmenennen oopperansa Tancredin ja sen hurjan suosion ansiosta. Jotkut melodiat oopperasta nousivat niin suosituiksi, että niitä lauloivat niin gondoljeerit Venetsiassa kuin yleisöt oikeussaleissa.[2]

Seuraavien vuosien aikana Rossini jatkoi oopperoiden säveltämistä Venetsiassa ja Milanossa, mutta varsinkin joidenkin näistä vastaanotto ei tyydyttänyt Rossinia – Italiatar Algeriassa oli kuitenkin hyvin suosittu. Vuonna 1815 hän vetäytyi kotiinsa Bolognaan. Napolilainen impressaari Barbaja lähestyi häntä ja tarjosi sopimusta, jonka mukaan Rossini tulisi Napoliin kehittämään paikallisten teattereiden, San Carlon ja del Fondon, musiikillista suuntaa säveltämällä niille kummallekin oopperan vuodessa.

Muutamat vanhemmat napolilaiset säveltäjät kuten Zingarelli ja Paisiello eivät katsoneet nuoren säveltäjän nousevaa tähteä hyvällä, mutta heidän täytyi niellä kiukkunsa kun ooppera Elisabetta regina d'Inghilterra ensiesitettiin hovissa. Pääosan lauloi uransa huipulla ollut sopraano Isabella Colbran, Rossinin tuleva vaimo. Elisabetta oli ensimmäinen ooppera, missä säveltäjä korvasi recitativo seccon jousikvarteton säestämällä resitatiivilla sekä kirjoitti ornamentaatiot itse sen sijaan, että olisi jättänyt ne laulajien päätettäviksi. Seuraavan vuoden alussa Roomaan tuotetussa Sevillan parturissa Cesare Sterbinin Beaumarchais’n tekstin pohjalta kirjoittama libretto oli sama kuin Paisiellon aikaisemmassa oopperassa Il Barbiere Siviglia (la precauzione inutile), joka oli nauttinut suosiota Euroopassa jo neljännesvuosisadan. Paisiellon kannattajat olivat hyvin suutuksissaan Rossinin Parturin nähdessä päivänvalon, mutta eivät voineet mitään sen valtavalle suosiolle.

Sevillan parturi on muodostunut Rossinin suosituimmaksi oopperaksi. Se on koomisen oopperan ja bel canton mestarityö, jota voi pitää myös Mozartin Figaron häiden sisarteoksena.[2]

Vuosina 1815–1823 Rossini sävelsi kaksikymmentä oopperaa. Otelloa voidaan pitää päätepisteenä säveltäjän opera serian uudistamisprosessissa ja se tarjoaakin mielenkiintoisen vertailukohdan Verdin samannimiselle teokselle. Rossinin aikaan tarinan traaginen loppu oli yleisölle niin luotaantyöntävä että sen tilalle oli kehitettävä onnellinen päätös. Vuonna 1817 Rossinille ehdotettiin oopperansa aiheeksi Tuhkimo-satua ja säveltäjä suostui sillä ehdolla, että tarinan yliluonnolliset elementit jätettäisiin sivuun. Oopperan La Cenerentola suosio nousi parturimaisiin sfääreihin. Yliluonnollisia elementtejä ei jätetty pois seuraavan vuoden teoksesta Mosè in Egitto, jonka esitysten kohtaus, jossa israeliitit matkaavat yli Punaisenmeren, aiheutti aina lavastuksessa käytettyjen kojeiden puutteiden vuoksi yleisössä hilpeyttä ja säveltäjä joutui lisäämään kohtaan kuoro-osuuden "Dal tuo stellato soglio" yleisön huomion kääntämiseksi toisaalle.

Vuonna 1822 Rossini ja Isabella Colbran menivät naimisiin. Samana vuonna hän itse ohjasi Tuhkimon Wienin-tuotannon. Tämän jälkeen hän palasi Bolognaan. Prinssi Metternich kutsui hänet kuitenkin Veronaan eikä Rossini voinut vastustaa kutsua. Veronassa Rossini ystävystyi muun muassa François-René de Chateaubriand’n kanssa.

Seuraavana vuonna Rossini matkusti lontoolaisen teatterin managerin kutsusta Lontooseen. Matkalla kuulua säveltäjää suuresti juhlittiin Pariisissa. Lontoossa hän sai upean vastaanoton ja hänet esiteltiin myös Englannin kuninkaalle Yrjö IV:lle. Vuonna 1824 hänestä tuli Pariisin Théatre Italienin musiikillinen johtaja ja tuon pestin päätyttyä Rossinista tehtiin kuninkaan hovisäveltäjä. Pariisissa vuonna 1829 kantaesitetty Ooppera Wilhelm Tell vakiinnutti hänen suosionsa Pariisissa, mutta silti se jäi hänen viimeiseksi näyttäämöteoksekseen.[2] Sen musiikissa näkyy säveltäjän paljon käyttämien musiikillisten konventioiden poissaolo, eli hän oli siirtymässä kirkkomusiikin pariin.

Rossinin hauta Père-Lachaisessa.

Rossini palasi Bolognaan vuonna 1829. Hänen äitinsä oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin ja hän halusi viettää aikaa isänsä kanssa. Rossinin suunnitelmat muuttamisesta takaisin Pariisiin mutkistuivat, kun kuningas Kaarle X joutui heinäkuun vallankumouksessa luopumaan vallasta. Faustia uuden oopperan aiheeksi suunnitellut Rossini kuitenkin palasi Pariisiin vähäksi aikaa marraskuussa 1830.

Kuusi osaa hänen Stabat Materistaan on sävelletty 1832 ja loput vasta 1839, vuonna jolloin hänen isänsä kuoli. Vuodesta 1832 alkaen Rossini sävelsi vain pienimuotoisa teoksia ja tästä syystä hänen elämäkertansakin voi jakaa kahteen erilliseen osaan. Hänen vaimonsa Isabella Colbran kuoli 1845. Yhteiskunnallisten levottomuuksien johdosta Rossini jätti Bolognan 1847, samana vuonna jona hän nai toisen vaimonsa, Olympe Pelissier’n. Asuttuaan jonkin aikaa Firenzessä Rossini 1855 asettui Pariisiin. Siellä hänen asunnostaan tuli sikäläisen taiteellisen elämän tärkeä keskus.[2]

Gioacchino Rossini kuoli talossaan Passyssä 13. marraskuuta 1868. Hänet haudattiin Père-Lachaisen hautausmaalle Pariisiin. Vuonna 1887 hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Firenzen Basilica di Santa Croceen, jossa ne tänäkin päivänä lepäävät.

Jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen Giuseppe Verdi ehdotti, että italialaiset muusikot kokoontuisivat säveltämään Rossinin kunniaksi requiemin ja alkoi itse työskennellä libera men parissa. Teos valmistui seuraavana vuonna, mutta sitä ei esitetty kertaakaan Verdin elinaikana. Messa per Rossini sai ensimmäisen esityksensä lopulta Stuttgartissa vuonna 1988.

• ”Kannattaa odottaa iltaan ennen kantaesitystä, sillä mikään ei anna inspiraatiolle samanlaista potkua kuin pakko – oli se sitten kopioija odottelemassa partituuriasi tai teatterinjohtaja hiuksiaan repien kävelemässä edestakaisin. Aikanani kaikki Italian impresariot olivat kaljuja kolmekymppisinä...”
• ”Otellon alkusoiton kirjoitin pienessä huoneessa Palazzo Barbajassa, jonne minut oli sulkenut teatterinjohtajista kaikkein tylyin ja kaljuin.”
• ”Varastelevaan harakkaan kirjoitin alkusoiton päivää ennen kantaesitystä La Scalan katon alla, jonne johtaja ja neljä näyttämöapulaista olivat minut lukinneet.”
• ”Parturin kohdalla pistin paremmaksi: En edes säveltänyt alkusoittoa vaan otin sen jo kirjoittamastani oopperasta, Elisabetasta. Yleisö oli hyvin mielissään.”

• Messa di gloria (1820)
• Stabat Mater (1842)
• Petite Messe solennelle (1864)

• Sonate a quattro jousisoittimille (1804)
• Péchés de villeise pianolle (1855)

• La boute fantastique, baletti, sovitus (1919)